Askelmerkkejä addiktioista flow'n autuuteen (Addiktioista, osa 2/2)

Valtaosalla meistä on jonkin sortin riippuvuus johonkin asiaan tai aineeseen. Toki on tiettyjä välttämättömyyksiä, joita ilman elämä olisi mahdotonta tai ainakin hyvin hankalaa. Tarvitsemme ainakin ravintoa, vaatteita, katon pään päälle, ihmissuhteita ja mielekkään työn. Monta muutakin asiaa tulee helposti mieleen. Tarkoitukseni ei ole demonisoida mitään asiaa, mutta luonnollisen tarpeen muuttuessa addiktioksi kyse on yksinkertaisesti epäterveen ajattelumallin muodostamisesta. Addiktion ytimessä on nimittäin ajatus tämän hetken puutteellisuudesta, epätäydellisyydestä. Kuvittelen, että jotakin puuttuu tästä hetkestä. En ole ehjä, vielä. Nyt-hetki on täydempi vasta sitten kun olen saanut savukkeen, lasin viiniä, palkankorotuksen, uuden auton/talon/puolison... Olen onnellinen sitten kun olen tehnyt lomamatkan, ostosmatkan, liikuntasuoritteen... Sitten kun. Sitkun kitkun.

On helppo tunnistaa sitkuttelun ja addiktioiden välinen dynamiikka. Addiktoituminen katoaa heti, kun sitä ei enää ruokita mentaalienergialla. (Toki joidenkin addiktioiden hylkääminen saattaa aiheuttaa rajujakin vieroitusoireita.) Addiktiot ovat riippuvaisia sitkuttelusta. Sitkuttelu syöttää niille elinvoimaa. Kuinka tämä energiahävikki estetään? Ainoana kestävänä ratkaisuna näen oivalluksen tämän hetken täyteydestä. Voisimmeko ajatella, ettei tästä ainutlaatuisesta nyt-hetkestä puutu yhtään mitään? Entäpä jos näemme, että tämä hetki on täysi? Saatamme olla onnellisia tässä hetkessä ja voimme olla surullisia juuri nyt. Oleellisesta on nähdä, että tämä hetki on täydellinen niin ilossa kuin surussakin. Ihmisestä tulee vapaa heti kun hän hyväksyy tämän hetken sellaisena kuin se on, valoineen ja varjoineen. Ihminen saavuttaa rauhan, kun hän lakkaa pakenemasta tätä hetkeä silloinkin kun se on tuskan täyttämä. Kun ihminen ymmärtää, että vain ja ainoastaan nyt-hetkessä "sijaitsee" avain onneen, hän näkee pakenemisen turhuuden.

En sano, että tämän myötä ihmisestä tulisi passiivinen ajopuu elämän virrassa. Kuinka usein elämä tuntuukaan lipuvan sormiemme välistä! Ajattelemme ajan kiitävän ja koemme jäävämme jotenkin sivullisiksi. Olemme fyysisesti läsnä palaverissa, kotona, hississä, liikennevaloissa, mutta ajatuksemme askartelee toisaalla. Tämän hetken hyväksyminen johtaa täyteen läsnäoloon, jossa ihmisen koko kapasiteetti on käytettävissä. Ihmeellisiä asioita tapahtuu, kun silmämme ovat auki, puramme suojamuurit ja defenssit ja alamme nauttia tästä hetkestä. Flow-kokemuksista tulee arkea. Asiat sujuvat, luovuus kukoistaa, me tunnemme olevamme elossa. Läsnäolo nyt-hetkessä mahdollistaa täyden huomion kohdistamisen kulloinkin tajunnassa ilmentyvään todellisuuteen. Tämä lähimmäinen, tämä kukka, tämä tuoksu, tämä kysymys, tämä väri, tämä ääni, tämä pöytä, tämä hetki... Kyse on lapsenomaisesta kyvystä haltioitua näennäisesti arkisten asioiden äärellä. Tämän myötä arki osoittautuu aarrearkuksi. Maaginen maailma. Ihmeellinen. Elämä osoittautuu kiehtovaksi seikkailuksi jännittävine juonenkäänteineen. Ennen kaikkea: ihminen ei enää koe todellisuutta saati elämää vihollisenaan. Sen sijaan hän kokee itsensä erottamattomaksi osaksi elämää. EläMä ja Mä. Mä ja eläMä. Mä olen elämä. Elämä on mä.