2013, ensimmäisen päivän ilta. Mikä on tärkeää juuri nyt? Merkittävältä oivallukselta tuntuu ajatus tämän hetken täyteydestä - tästä hetkestä ei puutu mitään. En ajattele, että minuutin, tunnin tai viikon kuluttua ehkä saavutan jotakin, jonka myötä olen vihdoin onnellinen. Ymmärrän, että jos en tässä hetkessä ole onnellinen niin missä sitten. En väitä, etteikö tähän hetkeen mahtuisi jossakin kohtaa myös murhetta. Hyväksyn tämän hetken niin kuin se on. Nyt näen, kuulen ja tunnen takkatulen leikin. Valoa ja varjoa. Ilman varjoja en voi ymmärtää valoa. Ilman murheen kokemusta en voi ymmärtää iloa. Ilman menetyksen tunnetta en voi kokea saavutusta. Todellisuus "koostuu" polariteeteista. Valo - pimeys, hyvä - paha, kuuma - kylmä, lähellä - kaukana... Lista on loputon. Polariteettien kautta ymmärrän kvaliteetteja, ymmärrän äärettömän rikkaan todellisuuden laatuja.
Tämän hetken hyväksyminen ei johda toimettomuuteen. En koe olevani passiivinen elämäni "todistaja". Sen sijaan koen asioiden "loksahtavan paikoilleen". En yritä hampaat irvessä puskea asioita eteenpäin, vaan annan asioiden tapahtua. Tuntuu siltä, että kun löytää saman hengitystahdin elämän kanssa, asiat sujuvat. Ajattelu tuntuu yhtä luontevalta kuin käveleminen. Minun ei tarvitse ajatella kävelyä, pohtia jalkojen siirtelyä ja tasapainon säilyttämistä. Kävely "tapahtuu" ikään kuin itsestään. Sen sijaan että "minä ajattelen", koen että "ajattelu tapahtuu". Sen sijaan että "minä elän", koen että "elämä virtaa". Sen sijaan että "minä saavutan", koen että "olen läsnä". Ihmeellisen yksinkertaista ja palkitsevaa. Merkillisen mutkatonta ja vaivatonta. Tavattoman tavallista ja ylenpalttisesti arkiymmärryksen ylittävää.
Koti? Koti on siellä, missä olen perillä. Olen kotona, aina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti