Olin pitkään penseä facebookin suhteen - mitä ihmettä minä, keski-ikäinen ihminen siellä nuorten hiekkalaatikossa tekisin? Miksi minä huutelisin muulle maailmalle, että katsokaa, tässä minä olen, tätä minä teen, tällaiselta minä näytän? Käsitykseni muuttui joulukuussa 2007. Tapasin vanhan koulukaverini Kuusamon liikuntahallin kuntosalilla. Treenin lomassa vaihdoimme kuulumisia, juttelimme juoksuharrastuksesta ja maratonharjoittelusta. Lopuksi Tapsa kysyi, olenko facebookissa. Kyseenalaistettuani fb:n, Tapsa selitti kärsivällisesti, että on siellä myös aikuisia ja että itsestähän se on kiinni minkä verran siellä itsestään kertoo ja että seinän näkyvyyden voi määrittää. Lopun arvaatkin - uteliaisuus vei voiton ja parin viikon kuluttua otin naamakirjan käyttöön. Luonnollisesti Tapsasta tuli ensimmäinen kaverini.
Näen fb:n ambivalenttina ilmiönä. Se on yhtäältä suuri mahdollisuus itsetuntemuksen tietä kuljettaessa ja toisaalta mahdollinen sudenkuoppa, jonka myötä toteutamme ja ylläpidämme kulissiminää, valhetta. Koen, että mitä enemmän uskallan olla oma itseni, sitä enemmän voin oikeasti kohdata Toisen - tämä pätee niin fb:ssä ja kuin elävässä elämässäkin. Mitä rohkeammin luovun defensseistä, sitä rikkaammin koen elämän. Mitä vähemmän rakennan suojamuureja itseni ympärille, sitä vapaammin voin hengittää, luoda, kohdata, kokea, ylipäätään elää.
Toinen sosiaalisen median mahdollinen sudenkuoppa piilee siinä, että alamme priorisoida sitä elävän elämän sijaan, tähän tapaan: istun kahvilassa jonkun kanssa ja sen sijaan että olen 100% läsnä tälle ihmiselle, vilkuilen ja hieron tämän tästä älykännykkää/tablettia. Paitsi että moinen on epäkohteliasta, on se myös epäaitoa olemista ja silmien sulkemista välittömästi tarjolla olevalle mahdollisuudelle. Näen että face-to-face -tilanne pitäisi aina priorisoida facebook- tai muiden välineellisten kontaktien edelle.
Miettiessäni fb:n ja bloggaamisen hyviä mahdollisuuksia ja mahdollisia haittoja, vaakakuppi kallistuu selvästi plussan puolelle. Kiitos tästä kuuluu sinulle, tuntematon lukijani. Kiitos, että olet. Saatan tuntea sinut myös elävässä elämässä, saatan tuntea sinut vain internetin välityksellä - niin tai näin, sinä olet ainutlaatuinen tietoisuus maailmassa, jonka jaamme sikäli kuin tietoisuutemme kohtaavat. Tässä ja nyt on yksi mahdollisuus. Kohdataanko?
- - -
lisäys klo 20.00
Jäin vielä pohtimaan tuota kulissiminä-ideaa... Toisinaan onkin ehkä niin päin, että elävässä elämässä on ihminen saanut kuraa silmille ja puukkoa selkään siinä määrin ettei hän enää uskalla olla avoin face-to-face. Sama ihminen uskaltaa olla avoin vain sosiaalisessa mediassa, ehkä anonyymina (esimerkiksi blogit, keskustelupalstat), ehkä nimellään ja kasvoillaan (facebook). Kaverit ovat sitten kummissaan kun facebook-persoona ei istukaan tuttuun ja turvalliseen lokeroon, lujasti lukittuun mielikuvaan ihmisestä. Emmekö voisi toimia niin että jokainen ihminen, jokainen lähimmäinen voi luottavaisesti olla oma itsensä, toteuttaa itseään? Voisimmeko olla luomassa ilmapiiriä, jossa jokainen uskaltaa laittaa itsensä likoon?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti