Kärsimys on väistämätön osa ihmiselämää. Jotta voin kutsua jotakin asiaa onneksi tai iloksi, minun on tiedettävä mitä on suru, tuska ja kärsimys. Jotta voin tunnistaa jonkin ilmiön kivaksi, minulla on oltava kokemus epämieluisasta. Jos kaikki olisi valoa, en tietäisi mitä on pimeys. Tätä vastakohtien jatkuvaa vaihtelua sanotaan elämäksi, todellisuudeksi, maailmanmenoksi. Elämä on valon ja varjon tanssia. Kun sanon kyllä elämälle, sanon kyllä valolle ja varjolle. Kääntäessäni selkäni ilolle ja surulle, käännän selkäni elämälle.
Mitä on minuus? Käsitteellinen mieleni on tarinan kertoja. Käsitteellinen mieleni kirjoittaa, kertoo ja toistaa tarinoita minuudesta, elämästä, eilisestä, huomisesta... Tarinaa määrittävät myös muut ihmiset. Pikkulapselle opetetaan, kuka hän on, keitä ovat hänen vanhempansa, sukulaisensa... Pikkulapselle toistetaan tarinoita eilisestä, tulevaisuudesta, kodista, maailmasta, kasveista, eläimistä... Näin kuuluukin olla, lapsi oppii erillisyyden ajatuksen, joka pohjimmiltaan on kahtiajako "minä / ei-minä", "minä / toinen". Lapsi oppii käsitteellisen mielen toimintatavan, jossa todellisuus (joka on yksi) viipaloidaan, luokitellaan, nimetään ja lokeroidaan. Tämä kuuluu ihmisen kasvuun ja persoonan muotoutumiseen, tämä on luonnollista.
Käsitteellisen mielen luomat tarinat ovat sekoitus tosiasioita, mielipiteitä, kokemuksia, unia, toiveita ja pelkoja. Riittävän usein toistetuista tarinoista tulee automaatio. Käsitteellinen mieleni pyörittää näitä automaattisia ja puoliautomaattisia tarinoita tietoisuudessa. Saatan ikään kuin sivusta seurata, miten käsitteellinen mylly toistaa vanhaa tuttua tarinaa ties monennenko kerran. Saatan joskus ihmetellä, että "miksi ajatukseni kulkee taas näitä samoja latuja". Herään kello 4 aamuyöllä ja havaitsen käsitteellisen myllyn käynnistyvän välittömästi. Pian se on täydessä työn touhussa ja kertoo minulle tarinoita surkeasta eilisestä ja pelottavasta huomisesta. Se kertoo ties monennenko kerran, kuinka epäonnistunut olen elämässäni, kuinka paljon vääryyttä olenkaan kokenut ja kuinka mahdotonta minun on tulevaisuudessa saada aikaan mitään hyvää. Katson ja kärsin. Uusintoja, uusintoja ja vielä kerran uusintoja. Käsitteellinen mylly pyörittää useimmiten uusintoja. On väistämätöntä, että väsyn ja haluan paeta. Pakenen harrastuksiin. Uppoudun johonkin älyllisesti vaativaan tehtävään. Sanaristikot, sudokut, tiede... ongelmanratkaisu lukemattomissa erilaisissa muodoissa on elinehto käsitteelliselle mielelle. Se ei voi elää ilman ongelmia. Saatan hakea helpotusta liikunnasta. Zumbaa, bodypumppia, spinningiä, vuorikiipeilyä, laskuvarjohyppyjä... Käsitteellinen mylly hidastuu ja jopa hiljenee, ainakin hetkeksi. Kenties huomaan, että lasillinen viiniä helpottaa oloa. Toinen lasillinen - nyt tuntuu vielä paremmalta. Rauhoitun. Kolmas lasillinen... Alkoholi hidastaa käsitteellisen myllyn toimintaa. Mylly jauhaa hitaammin ja selkeämmin, ainakin jonkin aikaa. Pakenen monin eri tavoin käsitteellisen mielen esittämiä uusintoja. Addiktoidun pakenemiseen, etsin helpotusta monin keinoin.
Kuka pakenee käsitteellistä myllyä? Kuka katselee uusintoja klo 4 aamuyöllä? Todellinen identiteetti on käsitteellisen myllyn olemassaolon todistaja. Todellinen identiteetti ei ole sama asia kuin käsitteellinen mylly ja sen tarinat. Todellinen identiteetti on tila, jossa käsitteellinen mylly jauhaa. Jos en ymmärrä tätä, annan identiteettini määrittyä käsitteellisen myllyn ja sen tarinoiden kautta ja ehdoilla.
Tahdonko parantua, tahdonko eheytyä? Kysymys saattaa kuulostaa hölmöltä. Totta kai jokainen haluaa parantua. Tietysti minä haluan eheytyä. Jos rehellisesti tutkailen sisintäni, saattaa kuitenkin paljastua yllättävä seikka. Määritän itseni kärsimystarinan kautta ja ehdoilla. "Minä ja minun epäonnistunut surkea elämäni..." Olen antanut käsitemyllylle ja tarinoille vallan määrittää identiteettini. Paradoksaalisesti kärsimystarinasta onkin tullut turvapaikka, jonne kyyristyn piiloon aina kun elämä tarjoaa minulle mahdollisuuden kasvaa ja kehittyä. "Kyllähän minä, mutta kun vanhempani, naapurini, työkaverini, lapseni teki, sanoi, jätti tekemättä, sanomatta eilen, viime viikolla, lapsuudessa... kyllähän minä muuten mutta kun minulla on tämä ikuinen haava, etkö sinä näe, minulla on tämä haava enkä sen takia voi, pysty, tahdo... minä olen rikki ja sen takia minua on kohdeltava silkkihansikkain..."
Jos vastaus edelleen on vilpitön kyllä, kyllä tahdon parantua, seuraava kysymys on: milloin tahdon parantua? Ensi viikolla, ensi vuonna, joskus...? On tärkeä ymmärtää, että ainoa "paikka" missä parantuminen on tai ei ole tosiasia, on tämä hetki. Voin siis kysyä itseltäni: tahdonko parantua tässä hetkessä? Tämä hetki ei ole ohikiitävä silmänräpäys (toisinsanoen en viittaa ilmiömaailman kronologiseen aikaan), vaan tämä hetki on aina. Elän tässä hetkessä aina. Tämä hetki on tila, jossa asiat tapahtuvat tai ovat tapahtumatta, parantuminen mukaanlukien. Tämä hetki valoineen ja varjoineen on ikuinen kutsu parantumaan. Tämä hetki on ikuinen kutsu anteeksiantoon, rauhaan ja rakkauteen. Voin vastata kutsuun tai voin sulkea siltä korvani. Tämä hetki ei piittaa siitä. Tämä hetki ei ole riippuvainen käsitteellisen mielen tulkinnoista, luokittelusta, nimeämisestä... Tämä hetki on. Koko ajan. Tämä hetki sisältää kaiken. Tämä hetki itsessään on tietoisuus. Tämä hetki on todellinen identiteetti. Ajatukset "minun" identiteetistä, "minusta ja minun elämästä" ovat käsitteellisen myllyn tuotteita, jotka "sijaitsevat" tässä hetkessä, mutta eivät ole sama asia kuin tila, jossa ne sijaitsevat.
Ensimmäinen askel on hyväksyä tämä hetki niin kuin se on nyt. Hyväksyn tietoisuudessa ilmenevät tarinat niin kuin ne ovat. Ymmärrän, että ne ovat käsitteellisen mielen tarinoita. Käsitteellinen mieli on osa minua, mutta en samaistu siihen enkä sen tarinoihin. En ole käsitteellisen ajattelun vanki. En ole addiktoitunut käsitteelliseen mieleen. Tai myönnän tosiasian, että olen käsitteellisen ajattelun vietävänä. Ainakin jossakin määrin, joskus. Myönnän, että olen ongelmissa käsitteellisen mielen ja sen tarinoiden kanssa, ainakin toisinaan. Näiden näköalojen myötä käsitän kokonaisuuden laajemmin. Alan ymmärtää, että minussa on kuin onkin jokin ulottuvuus tai syvyys, jotakin käsitteellisen mielen ulottumattomissa olevaa. Se on todellinen minuus. Alan nähdä tämän hetken ohikiitävän ulottuvuuden (kronologisen ilmiömaailman taso) ja ikuisen tason (todellinen identiteetti, puhdas tietoisuus, jossa ilmiömaailma ilmenee). Näen, että tästä hetkestä ei puutu mitään. Tämä hetki on täysi. Ehkä jokin osa käsitteellistä mieltäni vastustaa tätä hetkeä, tätä ajatusta, tätä tuntemusta... Hyväksyn myös tämän. Jokin osa minua ei halua hyväksyä tätä. Hyväksyn myös tämän. Näen ja hyväksyn käsitteellisen mielen kiemurtelun ja kaartelun. Ymmärrän, että identiteetti, minuus on enemmän kuin mikään käsitteellisen mielen tarina. Ymmärrän, että minuus on enemmän kuin mikään eilisestä tai huomisesta kertova kärsimyksen tai ilon tarina. Minuus on avara ja rajaton tietoisuus, jossa kaikki ilmenee, tapahtuu, haihtuu. Minuus avarana ja rajattomana tietoisuutena on koskematon - sitä ei voi mikään eikä kukaan tahrata tai satuttaa. Minuus on kahlitsematon vapaus, kertoipa käsitteellisen mielen surullinen tarina vankilasta ja vangista mitä tahansa. Tämä hetki on avoin kutsu rauhaan ja vapauteen. Se on todellinen luontoni - rauha ja vapaus. En kiinnitä huomiota näihin sanoihin. En kiinnitä huomiota näihin ajatuksiin. Olen tietoisuus, jossa kaikki tämä ilmenee. Näetkö?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti