Onko kestävää onnea olemassakaan? Onko vain hyväksyttävä että "onni täällä vaihtelee"? Koen, että kestävä onni avautuu kun on kosketuksessa tähän hetkeen suoraan, ennakkoluulotta, hyväksyen. Onni on olla harmoniassa tämän hetken kanssa. En kiellä tätä hetkeä. En kiistä tämän hetken ainutlaatuisuutta. Silloin en ole etsimässä onnea maailmalta, jostakin tuolta, tulevaisuudesta, eilisestä. Sen sijaan lepään, hengitän, olen, toimin tässä hetkessä. Tämä hetki ei karkaa käsistäni, kuinka se voisi? Aina on nyt. Jos onneni on olla tässä hetkessä, tämä hetki, valoineen ja varjoineen on aina kutsu onneen.
Tragediat, vastoinkäymiset, kovat iskut ovat kiistattomia tosiasioita - ei ole viisasta kieltää tai kiistää niitä. Mutta ei ole myöskään viisasta piiloutua tarinansa taakse. Yllättävän usein ihminen takertuu tarinaansa ja väistää elämän tarjoamat mahdollisuudet kasvaa ja kehittyä. Ihminen määrittää identiteettinsä menneisyydessä tapahtuneiden asioiden kautta, ihminen pysähtyy ja pitää kiinni menneestä. Joissakin tapauksissa tämä kääntyy jopa vallankäytön muodoksi: "sinähän et tiedä oikeasta kärsimyksestä oikeastaan yhtään mitään verrattuna siihen mitä minä olen joutunut kokemaan..."
Olen nähnyt, kuinka ihmiset kilpailevat siitä, kenen tarina on se traagisin tarina. Tämä on järjetön asetelma, sillä kokemusten traagisuuden astetta ei voi objektiivisesti mitata. Kärsimys on jokaiselle kärsijälle ainutlaatuisen yksilöllinen kokemus - pointti on oivaltaa, että tässä hetkessä minun on mahdollista tahtoa parantua ja pohtia mikä oikeastaan tässä hetkessä estää minua parantumasta, mikä estää minua kokemasta itseni ehjäksi. Voin joko piiloutua tarinan taakse: "olen rikki koska eilen joku teki/sanoi jätti tekemättä/sanomatta..." tai voin havaita että itse asiassa tässä hetkessä on mahdollisuus, tässä hetkessä saatan löytää lukemattomia perusteita sille, että kaikki on hyvin, elämä ei ole minun vihollinen. Avainkysymys on siis: tahdonko päästää irti menneestä, tahdonko nähdä itseni ja elämän suoraan, ennakkoluuloitta?
Korostan, että kyse ei ole menneen vähättelystä tai vääristelystä. Kyse on tämän hetken näkemisestä ja hyväksymisestä niin kuin se on. Kyse on vapautumisesta, jossa en ole enää ehdollistuneen ajattelun vanki. En ole enää käsitteellisen mielen vietävänä. Ymmärrän, että mennyt on "vain" ajatus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti