Egotietoisuudesta, käsitteellisestä mielestä käsin tapahtuva keskustelu ei ole koskaan aitoa kohtaamista. Egolle toinen on aina vain väline - hyödytön tai hyödyllinen, riippuen siitä voiko ego toista hyödyntäen vahvistaa tarinaa minuudesta. On huomattava, ettei toisen tarvitse olla samaa mieltä, jotta ego vahvistuu. Ego on nimenomaan riippuvainen vastakkainasetteluista. Vaikka ego toisaalta aina hakee samanmielisiä ihmisiä, se samalla myös jatkuvasti määrittää itseään vastustajan/viholliskuvan kautta. Näin sen olemassaolon premissi, erillisyyden idea vahvistuu. Egominuus on siis samanaikaisesti erottautumista ja liittoutumista suhteessa toiseen.
Samanmielisten kanssa ego rakentaa kollektiivista identiteettiä (poliittiset, uskonnolliset ja muut liikkeet). Myös näiden olemassaolo edellyttää aina vastakohtaa, esimerkiksi meidän puolue / muut, hallitus / oppositio, meidän uskonto / vääräoppiset, älykkäät / tavikset... lista on loputon.
Aito kohtaaminen mahdollistuu vasta kun ihminen riittävästi kärsittyään ymmärtää elävänsä ajattelun luomien kulissien ehdoilla. Ihminen herää havaitsemaan, että ajattelusta, tuosta oivallisesta rengistä onkin tullut isäntä tietoisuuden talossa. Tällöin hänellä on mahdollisuus astua ulos roolista, ulos käsitteellisen mielen laatimasta ja ylläpitämästä identiteettitarinasta. Tämä saattaa olla pitkä ja kivinen tie, riippuen siitä kuinka vahvasti minuus on kiinni käsitteellisessä mielessä. Aito kohtaaminen mahdollistuu vasta kun ihminen ei enää samaistu ajatteluunsa, kun ihminen ei enää ole ajatustensa ja tunteidensa vietävänä. Aito kohtaaminen mahdollistuu vasta kun ihminen herää todelliseen itseensä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti