Mitä sanoisin?
Mitä kirjoittaisin?
Olen edellä korostanut rakkauden merkitystä niin subjektin kuin olemassaolon tasolla. Älyllisesti saattaa olla helppoa allekirjoittaa lähimmäisenrakkauden idea, mutta kovin usein se jää ideaaliselle tasolle, ihanteeksi jonka mukaan emme jaksa emmekä edes tahdo elää.
Voidaan ajatella, että ideaalinen minämme hyväksyy lähimmäisenrakkauden tärkeyden kun taas reaalinen arkiminä pysyttelee syvällä egoismin poterossa.
Aivan kuin ihminen olisi tiukasti suonsilmäkkeessä, eikä hän kovasti yrittämisestä huolimatta voi kiskoa itseään tukevalle maaperälle. Mitä kovempaa hän ponnistelee, sitä tiukempaan ja syvemmälle hän joutuu. Tarvitaan pelastavaa voimaa muualta.
Ehkäpä ongelman ratkaisu piilee näkökulman muutoksessa;
entäpä jos antaisimme Jumalan tehdä jotakin meille?
Kristillisessä perinteessä ajatellaan, että Jumalan Hengen vaikutuksesta sydämissämme syntyy tahto ja kyky toteuttaa rakkauden kaksoiskäsky. Sydämeemme vuodatetun Jumalan Rakkauden ansiosta meissä syntyy uusi minä. Uuden minän kautta olemme liitetyt Jumalaan. Uuden minän kautta Kristus saa sijan meissä. Uuden minän myötä astumme jumalalliseen kehitys- ja kasvuprosessiin, jossa vanha minä vähitellen kuolee uuden minän saadessa yhä suuremman sijan.
Prosessin jossakin vaiheessa voimme todeta, että vanha minämme ei enää elä, vaan Kristus elää meissä (Gal. 2:20). Me emme synnytä uutta minää itse. Uusi minä, Kristus-minä, syntyy Jumalan vaikutuksesta. Mutta – tämä on tärkeää - Jumala ei vaikuta ulkopuolella, vaan sisällämme - sillä vaikka me olemme ja elämme Hänessä (Apt. 17:28), ennen kaikkea - Jumalan valtakunta on sisäisesti meissä (Luuk. 17:21). Jumala ei manipuloi ihmistä. Jumala ei pakota ihmistä.
Siispä edellinen kiteytettynä mukaan yhdeksän sanan mittaiseen viestiin;
Kiitos.
Rakas, rakasta.
Gnothi seauton.
Ylitä minuus
Jumalan Rakkaudessa.
-gs, lausuu huomenna kymmenen sanaa
(kuva 1 http://www.finearttouch.com/Da_Vinci_s_Vitruvian_Man.html)
(kuva 2 http://artfiles.art.com/images/-/Michelangelo-Buonarroti/The-Creation-of-Adam-c1510-detail-Poster-C10027868.jpeg)
7 kommenttia:
Minä olen miettinyt, että oikeastaan kaikki ihmisten pahuus lähtee viime kädessä itsekkyydestä. Siis egoismista, niin kuin sinä kirjoitat.
Olisiko sen vastakohta Rakkaus, josta seuraa hyvyyttä?
Hyvä kirjoitus, gs.
Sydämeemme vuodatetun Jumalan Rakkauden ansiosta meissä syntyy uusi minä. Uuden minän kautta olemme liitetyt Jumalaan. Uuden minän kautta Kristus saa sijan meissä. Uuden minän myötä astumme jumalalliseen kehitys- ja kasvuprosessiin, jossa vanha minä vähitellen kuolee uuden minän saadessa yhä suuremman sijan.
En voi sanoa tähän kuin Kyllä.
Kiitos kommenteista!
sahrami; näin se taitaa mennä - egoismi voi pukeutua monenlaiseen valepukuun, ulkoisesti kovin kauniiseenkin kun taas rakkaudessa ei itsekkyyttä ole.
olematon; haaste on sen todeksieläminen.
-gs
Todeksieläminen on haaste
ja
Haaste on todeksielämistä :)
Nyt kun olen lukenut tuota Tollen kirjasta paljon egosta, niin mietin...
Miten sydämeen vuodatetaan Jumalan Rakkaus niin, että ego ei vahvistu vaan kuolee?
On pelottavaa, jos se onkin se ego joka astuu siihen jumalalliseen kehitys- ja kasvuprosessiin. Kaikki varmaan voivat heti sanoa miten siinä voi käydä... Historian kirjat kertovat.
Eli mistä erottaa Jumalan rakkauden ja egon itserakkauden? Tunne varmaankin on sisäisesti yhtä mahtava ja valtaan ottava?
Oletko sinä GS tutustunut Tollen kirjoihin?
Kiitos kommenteista!
olematon; näinhän se menee!
heidir; Tollen haastattelun muistan lukeneeni muutama vuosi sitten. Viisaan vaikutelman sain.
Egon itserakkaus vs. Jumalan rakkaus... Isossa Kirjassa puhutaan hengen hedelmistä, hedelmistään puu tunnetaan ja hengen hedelmät eivät egoa kasvata.
"Hengen hedelmää taas ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä." (Gal 5:22-23)
-gs
Ah, tottakai, GS. Ne hedelmät eli teot.
Ihminen ei ole se, mitä hän puhuu vain se, mitä hän tekee.
Voi puhua kauniisti ja viisasti, mutta samalla tehdä arjessa niin rumasti ja inhottavasti.
Lähetä kommentti