Ilo ja suru kulkevat toisinaan käsikkäin. Kuulin juuri että suuresti arvostamani opettajani ja luokanvalvojani yläasteajoilta on kuollut. "Suti" oli hieno mies ja minulla oli kunnia sijaistaa häntä muutamia kertoja opiskeluaikoina. Muistan aina kuinka hän havainnollisti Napoleon Bonaparten dilemman.
Istun hotellin erittäin tyylikkäässä baarissa (voiko tätä edes baariksi sanoa, ehkä tällaisille on joku oma termi?) hyvin ansaitulla (onko se yhteen vai erikseen?) oluella. Palm-merkkistä belgialaista on tarjolla hanasta. Maukas tuttavuus. Mielessä risteilee muistoja Sutista, yläasteajoista, päivän pyörälenkistä... Kehossa tuntuu väsymystä, mukavaa sellaista, fyysisen kovan treenin jälkeen tuntuu tällaiselta. Väsynyt mutta onnellinen kun endorfiinit kehossa, aivoissa vaikuttaa. Vai mikä lopulta on syyseuraus tässä? Minä ajattelen että kehollisella tasolla endorfiinit ovat tieteellisen otteen puitteissa nähtävissä koska tietoisuuden tasolla olen onnellinen.
Samalla paradoksaalisesti tämän hetken kokemuksessa on haikeutta, ajatuksia kuolevaisuudesta. Kuolema. Se on myös elämää, se on myös ihmisen osa. Suuri mysteeri. Kuolema. Loppu vai olotilan muutos? Sydämeni, intuitioni kertoo että kuolema on siirtymä. Elämästä elämään. Tästä olemisen tavasta johonkin toisenlaiseen olemiseen. Oleminen jatkuu.
Tässä time-lapse pyörälenkistä, ensimmäiset 80 kilometriä.
Muisto #1 Sutista.
Ensimmäinen aamu Nilon yläasteella. Jännittävää! Uusi koulu, uudet kujeet. Vanha 6A-luokka pysyy onneksi suurimmaksi osaksi entisellään. Se helpottaa. Valitettavasti kauempaa kulkevat ns. kuljetusoppilaat sijoitetaan eri ryhmään. Ryhmitytään pääsisäänkäynnin edessä jonoihin. Pukumies pitää paperilappua päänsä yläpuolella. "7 G". Kiinnitän huomiota pukuun. Opettajalla on puku päällä. Sulo Tamminen on hän. Uusi luokanvalvojamme. Tämä on jyrkkä kontrasti edelliseen opettajaan. Jukka Jyrävä - hieno mies oli hän kyllä mutta hän ei vaatteilla koreillut. Urheilumies! Hän oli usein töissä sinisissä verryttelyhousuissa ja punaisessa puserossa. Sulo sen sijaan... harmaa puku. Muistan että se tuntui jostakin syystä hieman pelottavalta.
Muisto #2 Sutista.
Tämä tapahtui seiskaluokalla, heti syksyllä. Aiheena oli Napoleonin nousu, uho ja tuho. Suti halusi havainnollistaa miten Napoleonille kävi. Jostakin syystä minä valikoiduin demonstraatioon mukaan. Minun oli seisottava ylväästi pulpettien päällä, toinen käsi napoleonimaisesti povitaskussa. Jalat eri pulpettien päällä. Suti alkoi selostamaan, kuinka vaikeudet kasautuivat Napoleonin taivaalle. Enää en tarkkaan muista mitä ne vaikeudet olivat. No Venäjän sotareissu oli varmaan yksi niistä ja Waterloo loppuniitti. Samalla hän vähitellen liikutti pulpetteja kauemmas toisistaan. Aloin horjumaan ja Suti totesi: "Seiso siinä nyt vain ylväästi!". Ihan spagaatiin en pystynyt, vaan lopulta minun oli pudottauduttava lattialle. Unohtumaton kokemus :)
Muisto #3 Sutista.
Itse asiassa tämä muisto liittyy myös ystävääni Tapioon, jonka kanssa olin samalla luokalla peruskoulun ensimmäiset kuusi vuotta. Yläasteella olimme rinnakkaisluokilla. Kuten kaikki tietävät, J.V. Snellman oli hieno mies. Itse heräsin tähän seikkaan oikeastaan vasta yliopistovuosinani filosofian opintojen myötä. Hegeliläinen filosofia kolahti ankarasti ja samassa yhteydessä Snellmaniin oli luonnollisesti palattava. Sittemmin olen muutamaan otteeseen käyttänyt Snellmanin "onni on oppimista" -mietettä.
Niin se muisto... Lieneekö ollut toukokuinen Snellmanin päivä - joka tapauksessa kokoonnuimme kirjastoon Sutin johdolla, isolla joukolla. Suti alusti aiheen lyhyesti ja sitten estradi oli Tapion. Seurasi tunnin esitelmä Snellmanista! Tapsa ei papereita vilkuillut vaan veti koko setin komeasti. Vaikutuin suuresti. Sittemmin ymmärsin että Snellman varmasti kiinnosti suuresti Sutia sillä onhan kyseessä Kokoomuksen oppi-isä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti