Pastori Ansku kyselee ja minussa herää ajatuksia...
1. Mitä rakkaus sinun mielestäsi on?
Rakkaus isolla R-kirjaimella on todellisuuden salattu sisin olemus. Jumala on Rakkaus, kaikenkattava, universaali rakkaus.
Universaalilla tarkoitan yleispätevää, todellisuuden läpäisevää periaatetta, elävää energiaa. Universaali (jumalallinen) rakkaus on hienointa mitä on, jotakin joka on käsitteellisen otteen tavoittamattomissa. Sitä ei voi määrittää. Meidät on kutsuttu elämään sitä todeksi.
Sanat ja käsitteet ovat pointtereita konkreettisiin ja abstrakteihin asioihin. Käsitämme monet sanat eri tavoin ja etenkin metafysiikassa tämä on suuri ongelma. Esimerkiksi Rakkauden käsite tarkoittaa minulle jotakin ja ehkä oleellisesti jotakin muuta jollekin toiselle. Pitäisi jotenkin pystyä näkemään käsitteiden viitoittamaan suuntaan - vain tyhmä jää katsomaan sitä kuuluisaa sormea joka osoittaa kuuta.
Minulle universaali rakkaus on kokemuksellinen asia. Ei sillä tavalla että sen läpikotaisin tuntisin – ei sinne päinkään. Mutta jotakin olen saanut siitä kokea. Se kaikki on hyvin vaikuttavaa ja yhä läsnä elämässäni, minuudessani, todellisuudessani.
Järjen ehdoilla ei universaaliin rakkauteen ylety. Tarvitaanko (sokeaa) uskoa? Jokainen on kutsuttu ylittämään järki, kasvamaan viisauteen, jossa pää ja sydän yhdistyvät. Viisas ei tarvitse sokeaa uskoa. Viisas luottaa universaaliin Rakkauteen. Aivan kuten totuus on, myös universaali Rakkaus on. Sillä se on totuus, se on eksistenssin ydin.
2. Mikä saa sinut kokemaan itsesi todella rakastetuksi?
Kun koen olevani sovussa itseni ja Jumalan kanssa, olen Rakkaudessa, olen rakastettu ja rakastan.
Katson ihmisen sisimmästä löytyy em. Universaali Rakkaus ja haasteenamme on integroitua tuohon ikuiseen meissä. Egoistinen minä on kuitenkin kantona kaskessa – portti ikuisuuteen on suljettu kunnes osaamme tulla riittävän pieniksi, kunnes tajuamme että egoistinen persoonamme on este todellisen minuuden synnylle.
3. Miten ihminen löytää/kokee Jumalan rakkauden?
Sen voi kokea joka hetki, sillä “hänessä me elämme, olemme ja liikumme”.
Sen voi kokea kun elää todeksi Mestarimme ohjetta rakastaa lähimmäistä kuin itseämme ja Jumalaa kaikesta sydämestämme ja mielestämme.
-gs
"Intuitiosi avulla näet rastin. Järkesi avulla piirrät kartan." - Jorma Ronkainen (OnLähde.fi)
torstaina, kesäkuuta 08, 2006
Gurut ja elämän oppikoulu
Sahrami on kirjoittanut mielenkiintoisen tekstin ihmisen henkisestä tiestä ja opettajuudesta. Käykäähän lukemassa ja kommentoimassa.
Eloa täällä maan päällä voi verrata kouluun; yksi aloittelee ja toinen on jo päättämässä. Enkä nyt tarkoita fyysistä ikää tai koulutusvuosia vaan henkistä kasvua. Elämän oppikoulun tärkein läksy on oppia sisäisesti tuntemaan ihmisen ja elämän kantava voima, joka on rakkaus. Haasteena on integroitua rakkauteen, tulla rakkaudeksi. Kun tämä on toteutunut, ihminen voi jatkaa muualla. Tai hän voi myös toimia täällä auttamassa muita.
Mikä rooli gurulla on tässä?
Guru-käsitettä voi käyttää monessa merkityksessä. Ensinnäkin, guru on opettaja. Gurun avulla me voimme oppia jotakin uutta itsestämme ja maailmasta. Oikealla asenteella jokainen voi toimia toisensa guruna; kohtaamamme ihmiset, tässä elämässä meille annetut läheiset, sukulaiset, perhe… voimme oppia heiltä kaikilta. Meidän tarvitsee vain pitää silmät auki, tarvitsemme nöyryyttä myöntää että olemme vielä kovin tietämättömiä monessa asiassa. Olemme siis gurujen ympäröimiä. Myös täällä blogilandissa.
Toisekseen, guru on opettaja joka on hyvin pitkällä – kenties jo perillä rakkaudessa. Guru saattaa olla boddhisattva – ihminen joka kieltäytyy astumasta nirvanaan niin kauan kuin yksikin elollinen olento vielä kärsii. Tällaisen gurun kohtaaminen merkitsee sitä, että saatamme saada erityisen tärkeää opastusta tai opetusta siitä kuinka päästä perille myös itse. Tällaisen gurun kohtaaminen saattaa merkitä ratkaisevaa impulssia vapauteen tai sitten saatamme torjua totuuden.
Ajatellaan vaikkapa Nasaretin Jeesusta. Kun Jeesus kohtasi ihmisen, tämä merkitsi jonkinlaista käännekohtaa ihmiselle. Hän joko alkoi uskoa tai sitten hän saattoi mennä syvemmälle epäuskoon. Jeesusta ei voinut kohdata neutraalisti – hänessä oli jotakin, joka aiheutti ihmisessä voimakkaan reaktion; yksi rakasti, toinen vihasi. Ajattelen, että näin on asianlaita myös boddhisattva-gurun kohdatessamme.
Hyvä guru voi auttaa ihmistä virittymään rakkauteen. Viime kädessä työ on kuitenkin tehtävä itse, sisäisesti. Aivan kuten perhosen on itse läpikäytävä metamorfoosi kotelovaiheensa aikana, myös ihminen on kutsuttu muuttumaan; vanha minä katoaa ja uusi on syntynyt. Uusi minä on minättömyyttä, joka lausuu ”enää en elä minä, vaan Kristus minussa”, itsekäs minä on kuollut – ikuinen rakkausminä elää.
Kristinuskon nimissä on paljon korostettu Christo pro nobis –ajattelua – Kristus meidän puolestamme. Tämän on sanottu tarkoittavan, ettei meidän tarvitse tehdä yhtään mitään; kaikki on jo valmista, meidän tarvitsee vain vastaanottaa. Vaikka tässä piilee tietty totuus, haluan kuitenkin korostaa myös Christo in nobis –ajattelua – Kristus meissä. Christo in nobis tarkoittaa, että ulkoisiin guruihin emme voi takertua. Sisältämme löytyy avain ikuiseen elämään, taivasten valtakuntaan. Christo in nobis on sisällämme oleva jumalallisen rakkauden kipinä. Magna opuksessa, metamorfoosissa ihmisestä tulee kipinä ja kipinästä ihminen. Elämän oppikoulun ratkaiseva päättötyö on valmis.

tiistaina, kesäkuuta 06, 2006
Hehku!
"Ihmisiä, jotka paahtavat täysillä
ja joilla on sisäinen hehku päällä on paljon.
Harmi, että he ovat valtaosin alle 7-vuotiaita."
Esa Saarinen

perjantaina, kesäkuuta 02, 2006
Kotiseutuni mun
"Iti - tyviin!"
Tyttö siis syliin. Malttaneeko pitää käsiään irti näppäimistöstä...
Muutama päivä on vierähtänyt kotiseudulla. Kuusamo. Täällä synnyin, vietin lapsuuteni, kävin peruskoulun ja lukion. Sitten maailmalle. Opiskelemaan.
Eilen tapasin kaupassa vanhan tutun kaverin. Olimme Vesan kanssa samalla luokalla koko peruskoulun ajan, siis 9 vuotta.
- Terve!
- Mitäs mies?
- No mitäs tässä. Tulin käymään kotikonnuilla.
- Sopivasti hellepäivä.
- Joo, mukavasti aurinko paistaa.
- Lomilla?
- Joo. Pikavisiitillä tässä.
- Onko pitkäkin loma?
- Itse asiassa olen vanhempainvapaalla. Olen tämän kevään ollut tytön kanssa kotona.
- Milloin se päättyy?
- Elokuussa palaan töihin.
- Luokkakokousta pitäis järjestää.
- Niin mitä?
- Luokkakokous. Paljonko siitä nyt on aikaa. Kakskymmentä vuotta?
- Joo. Olishan se varmaan paikallaan.
- Jutellaan kuule enemmän paremmalla ajalla.
- Joo, jutellaan. Moi sitten!
- Moi!
Vesalla kaksi asiakasta palveltavana. Kelloja ja koruja. Kultasepänliike hyvällä liikepaikalla.
Iltasella lähdemme käymään kansanparantajan luona. Isälläni on suunnistuskilpailun seurauksena jonkinlainen venähdys selässä. Kestopäällystie muuttuu hiekkatieksi. Tien päähän asti. Rintamiestalossa asustelee kuusikymppinen vanhapoika Sepponen. Telkkari on isolla. Puhelias mies.
- Posijon terveyskeskuksessa juttelin kahen lääkärin kanssa ja sanon että teillä molemmilla on enemmäjjärkeä ku minulla. Minä vaan käytän sitä tehokkaammin.
Pitkät ja moninaiset on tarinat ennen kuin ehditään selkään. Operaatiossa tarvitaan minuakin. Kiskon jalasta ohjeiden mukaan. Selkä tulee kuntoon. Kymmenen euroa ja kuukauden takuu.
- Kyllä se kiinalainen lääketieje tietää. Jos jalakoja palelee niin tästä kohtaa löytyy hermokeskus josta hieromalla saahaan enerkia jalakaterrään. Minähi oo avojalo ku iha kuumao jalat. Ja tämä kohta jos pääsee paleltumaan niin sillon mennee tasapaino ja koko lämmönsäätö sekasi. Kerra täällä oli isompi ryhmä ja...
Mainio mies. Kiittelemme ja lähdemme. Pihalla rapsuttelen vielä pystykorvaa.

torstaina, kesäkuuta 01, 2006
Hengen epistemologiaa 1
Epistemologia, tietoteoria sisältää näkemyksen siitä mitä on tieto ja mitä on tietäminen ja mikä on tietoteoreettisen subjektin asetelma tietoon ja tietoprosessiin nähden. Paperinmakuista? Vuodesta 1990 lähtien olen opiskellut myös filosofiaa ja niinpä siitä on muotoutunut yksi tärkeä väline maailmassaorientoitumisen työkalupakkiini. Mitä filosofia on? Yksi tapa hahmottaa sitä on systemaattinen lähestymistapa sen osa-alueisiin; epistemologia, ontologia (metafysiikka), etiikka (arvot)... olikohan jotakin muuta vielä?
Samaisesta vuodesta 1990 lähtien olen ollut vakuuttunut siitä, että todellisuuteen ja ihmisyyteen kätkeytyy arkiajattelulta salattu kerros, ydin - jotakin jota voisi kutsua vaikkapa Rakkaudeksi tai Ikuiseksi hengeksi tai Jumalaksi. Tai ehkäpä viisainta olisi olla ihan vaiti ja levätä ja kuunnella ja oppia tuossa salatussa lempeässä hiljaisuudessa.
- - -
Anteeksi, mutta nyt on jatkettava. Kuten lukija huomaa, sisälläni on älyllistämiseen taipuvaisia piirteitä. Aiemmista postauksistani ilmenee, että minussa on myös mystikkoa. Minussa elää teoreetikko. Minussa nostaa päätään käytännön ihminen. Realisti ja idealisti. Pää pilvissä ja jalat maassa. Minusta on moneksi. Minussa on tungosta.
Kun älyllistäjä (tutkija) kuulee todellisuuden ytimessä piilevästä Ikuisesta hengestä, hän huvittuu. Hän vaatii näyttöä. Hän haluaa tietää metodin. Kuinka ikuinen henki ilmenee ja kuinka siitä voidaan saada tietoa ja kuinka ilmiön todellisuus voidaan varmentaa... Tieteen tekemisen yksi keskeinen periaate on falsifioitavuuden vaatimus; todellisuutta koskeva väite on periaatteessa voitava falsifioida jotta se on mielekäs. Väite "Jumala on olemassa" ei tässä valossa ole mielekäs, sillä sitä ei voi mitenkään osoittaa vääräksi, se ei ole falsifioitavissa. Sen sijaan väite "kuu on juustoa" on sikäli mielekäs, että asian voi tutkia ja todeta, kuinka on.
Minä vastaan älyllistäjälle, että hengen ulottuvuutta ei voi "tutkia". Hengen ulottuvuutta koetaan, eletään.
Älyllistäjän tragedia on jumiutua klassiseen tieteentekemisen tapaan jakaa oleva kahtia; tutkijaan ja tutkittavaan. Tästä seuraa kahtiajako myös tietämisen käsitykseen; joku tietää (subjekti) jotakin jostakin (objekti). Kutsun tällaista epistemologiaa subjekti-objekti –dualismiksi. Subjekti-objekti –dualismi on yksi länsimaisen ihmisen suuri ongelma.
Hengen sfääriin ei ulotu dualistisella otteella. Hengen todellisuudessa kaikki liittyy kaikkeen. Epistemologisesti tämä merkitsee, että dualistinen tietokäsitys on hylättävä. Dualismin sijaan tarvitaan ykseystietokäsitystä. (Kyllä, todellista hengen vapautta on käsitteenmuodostus) Ykseystietokäsityksen mukaisessa tietämisessä ei ole erillistä tietäjää ja tiedettävää asiaa. On tietäminen, gnosis.
Itse asiassa tämä ei kuulosta kummalliselta kvanttimekaniikkaa tunteville. Kvanttimekaniikan yksi keskeinen paradoksihan liittyy tutkimusasetelmaan; on opittu myöntämään Heisenbergin epätarkkuusperiaatteen mukaisesti että havaitsija, mittalaite ja havaittava muodostavat kokonaisuuden jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Mitä tarkemmin halutaan tietää hiukkasen liikemäärä, sitä epätarkempaa on paikasta saatava tieto ja jos korostetaan paikkatietoa, se tapahtuu liikemäärätiedon kustannuksella. Mittaus vaikuttaa mitattavaan kohteeseen.
Gnosis!

Läsnäolo dualismin tuolla puolen

Sinulle kirjoitan
(Kaija Pakkanen)
Minä kirjoitan sinulle runon,
ihan pienen ja yksinkertaisen,
niin että kaiken ymmärrät.
Sinä minulle hymyn säteilet,
sen suloisen, niin suloisen,
minä taas hymystä runon teen.
Ja kohta ei tiedä kumpikaan,
kuka kirjoittaa,
kuka hymyn suo,
sinä, minä tai sinä - sama tuo.
Sinä juuri olet lapsi jokainen,
niin tärkeä, pieni ihminen.
Heikki Sarmanto on tehnyt sävellyksen tähän ja muutamaan muuhunkin Kaija Pakkasen runoon. Runoretki laulaen -levyltä näitä voi kuulla. Mukavaa musiikkia pienille ja isommillekin.
-gs, lapsenmielinen
keskiviikkona, toukokuuta 31, 2006
Valoa ja värejä
Mummolassa odotti yllätys; megaisen laajakaistan leveydeltä valtaväylää nettiin, joten tässä ollaan. Täällä pohjoisessa, "lapin eteisessä" on ollut koleaa ja sateista. Toisaalta sää kuin sää on hyvä ja oikea, kun asenne ja pukeutuminen on kohdallaan. Tyttärellä on asennetta ja asukin kohdallaan, kun lähti hetki sitten isovanhempiensa kanssa ulkoilemaan.
Toissailtainen blogipostaukseni "oodi ilolle" oli samalla myös oodi muistamattomuudelle, sillä olin postannut (pienin poikkeuksin) saman tekstin jo aikaisemmin. Anteeksi.
Kimmo kirjoittaa blogissaan mustavalkoisesta ajattelusta. Käykäähän lukemassa.
Itsekin olen mustavalkoisuuden sokeuteen törmännyt ja varmasti siihen itsekin syyllistynyt. Maailmassa on lukemattomia värejä. Yritän muistaa sen. Tai zeniläisittäin; se on tosiasia, jota ei tarvitse yrittää muistaa.
Ihmiselle on tyypillistä luokitella, yleistää, oikaista. Monimutkaisessa ja -ulotteisessa todellisuudessa on helpompi orientoitua, kun turvautuu aiemmin tehtyihin päätelmiin, luokitteluihin ja toimintasääntöihin. Kun empirian perusteella on kerran kokenut vaikkapa kuuman paistolevyn vaarat, ei asiaa tarvitse todentaa uudestaan kokeilemalla. Järkevää ja käytännöllistä, kyllä. Sen sijaan esimerkiksi ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa luokittelukeskeinen toimintatapa on ongelmallinen. Luokittelija vääntää värikylläisestä maailmasta mustavalkoisen mallin, sapluunan ja tarkastelee sitten ihmisiä sen lävitse. Se on toki helppo ja tehokas tapa toimia. Mutta kuinka totta se on?
Toisen ihmisen, lähimmäisen kohtaaminen onnistuu parhaiten ilman ennakkoluuloja. Tai jos ennakkokäsityksiin haluaa turvata, niin olkoon se veikkolavimainen "jokainen ihminen on laulun arvoinen" tai einoleinomainen
"Paha ei ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
On hyvää rinnassa jokaisen,
vaikk' aina ei esille loista."
Rakkaudellinen suhtautuminen lähimmäiseen voi saada ne ihmisen parhaat puolet esille. Rakastaa paha hyväksi. Tuoda valo pimeään ja nähdä että pimeys oli vain harhaa, valon puutetta, ei itsessään totta.

tiistaina, toukokuuta 30, 2006
Oodi ilolle
”Kehittyminen luo iloa, joka on siirtymistä pois epätäydellisyydestä kohti täydellisyyttä.” -Baruch Spinoza

Mitä ajattelet ilosta? Mikä on ilon olemus? Mikä saa sinut iloiseksi? Onko ilo ensisijaisesti riippuvainen ulkoisista tekijöistä? Tarjoaako sisäinen avaruutemme ilon aineksia?
Minulle ilo on ensisijaisesti, subjektiivisesti koettuna tietysti tunne. Tämä tunne yleensä näkyy ulospäin hymynä, nauruna, positiivisina sanoina. On melkoisen vaikea pukea sisäistä ilon kokemusta käsitteelliseen asuun. Sen ydin on mielestäni ei-käsitteellinen, sisäisesti koettu voimakkaan positiivinen tunne.
Spinozan mukaan (ks. esim. Saarinen 1989, 150-154) tunteet voidaan jakaa sen mukaan, mikä on suhteemme tunnetilaan. Passiiviset tunteet pitävät meitä hallinnassaan; esimerkiksi vihan tunne on passiivinen ja epäjärjellinen, kun emme voi sille mitään emmekä tarkkaan ymmärrä syytä tuntemukselle. Passiivisesta tunteesta tulee aktiivinen, kun muodostamme tunteesta selvän ja tarkan idean - tällöin mielemme ei enää ole tunteen vallassa, vaan kykenemme ikään kuin ulkoapäin tarkastelemaan tunnetilaa, analysoimaan sen syytä ja mielekkyyttä. Spinozan mukaan viisas ihminen hallitsee tunteita järkensä avulla. Tämä on varmasti ymmärrettävää esimerkiksi vihan tunteen suhteen, mutta onko järjen kontrolli ulotettava myös ilon kokemukseen? Asia riippuu ilon kokemuksen laadusta. Mikäli olemme vahingoniloisia jonkun epäonnistumisesta, on syytä kasvaa pois tämän tyyppisestä ilon kokemuksesta. Sen sijaan ilon kokemus joka syntyy vaikkapa kevätkesäisen tuomen tuoksun tiedostamisen myötä on jotakin, jota ei tarvitse kontrolloida tai ylipäätään älyllistää.
Ilon tunnetila syntyy jostakin syystä. Syy voi olla sisäinen tai ulkoinen. Ulkoinen ilon aihe voi olla vaikkapa se, kun saan tekemisistäni joltakin positiivista palautetta tai jos saan joltakin vastauksen minua askarruttaneeseen kysymykseen;
”mikä ilo, kun löytyy sattuva vastaus, oikea sana oikeaan aikaan!” (Snl. 15:23).
Sisältä kupliva ilo voi syntyä vaikkapa unen, vision tai ajatuksen yhteydessä. Mystikko kokee iloa kohdatessaan Jumalan Rakkauden. Mystikon kokemus on pohjimmiltaan ylikäsitteellinen – siihen voi vain viitata. Esimerkkinä ajatuksen, tai pikemminkin oivalluksen ja ilon yhteydestä käy hyvin Eino Kailan (1992, 366-367) kuvaus siitä, kun hän oivalsi elämänsä tarkoituksen;
”(...) elämän tarkoitus on mietiskely. Voisin ilmoittaa melkein kellonlyönnin tarkkuudella sen ajankohdan, jona sain tämän oivalluksen - se tuli ilmestyksen voimalla. Olin silloin kuusitoistavuotias, oli kaunis tyyni kesäilta, loikoilin hiljaa soutuveneessä järvellä ja luin (...) Paulsenin teosta Einleitung in die Philosophie (...). Vielä tänä päivänä luulen tuntevani hiljaisen jälkimainingin siitä puhtaasta ilosta, jolla tuo oivallus minut silloin täytti. (...) Ja jos olen täysin vilpitön, minun on tunnustettava, että en vielä tänä päivänäkään tunne mitään parempaa elämänfilosofiaa kuin nämä kuusitoistavuotiaan lapsellisuudet.”
Voidaan kenties sanoa, että iloon liittyy jonkinasteinen yllätyksellisyys. Tottumus ja rutiinit tuntuvat antavan kovin vähän tilaa ilolle. En kuitenkaan väitä, että ilon kokeminen välttämättä edellyttää yllätystä omassa kokemuksessa, sillä ilo voi välittyä myös toisen ihmisen kautta. ”Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo”, sanotaan. Ilo ei vähene kun sen jakaa kun taas jaetun surun sanotaan olevan puoli surua.
Kun kohtaan kadulla tuntemattoman ihmisen, joka hymyilee minulle, on mielestäni luonnollista hymyillä takaisin - ”ystävällinen katse ilahduttaa mielen” (Snl. 15:30). Tilanteesta riippuen saattaa kyllä käydä niinkin, että ryhdyn vaivihkaa tarkistamaan, onko vaatetuksessani jotakin outoa.
Dreher (1993, 153-162) viittaa Laotsen klassiseen teokseen Tao-te-ching ja esittää, että voimme saada ilon elämäämme monella tavalla. Dreher luokittelee ilon lähteitä. Näitä ovat tarkoituksen tuottama ilo, puolueettomuuden ilo, järjestyksen ilo, seikkailun ilo sekä huumorintajun ilo. Itse näen tärkeäksi ilon lähteeksi ihmisten välillä tapahtuvan positiivisen vuorovaikutuksen. Auttaminen, neuvominen ja tiedonjakaminen ovat minusta keskeisiä elämisen arvoista todellisuutta rakentavia tekijöitä. Saatamme valitettavan usein kohdata ihmisiä, jotka haluavat päteä tiedoillaan ja taidoillaan. Jos tällaiselta ihmiseltä kysyy neuvoa, niin vastaus voi olla ylimielinen tai siinä määrin ylimalkainen että ongelma jää ratkaisematta. Vastaus saatetaan myös verhota niin vaikeaan terminologiseen muotoon (esimerkiksi atk-ala on täynnä mitä merkillisimpiä lyhenteitä), että ongelmaa on mahdotonta ratkaista sen avulla. Tällaisen ”konsultaation” jälkeen olo tuntuu vihaiselta, kurjalta ja tyhmältä.
Tilanne on kokonaan toisenlainen kohdatessamme ihmisen, jolla tuntuu aina olevan aikaa ja halua paneutua esittämäämme ongelmaan. Tällainen ihminen ei halua millään tavalla päteä - näyttää sen sijaan siltä, että hän kokee auttamisen iloa. Ja tässä ilossa kylpee myös autettava. Toisaalta autettava kokee iloa saadessaan ongelman ratkaistua ja tämän autettavan kokeman ilon jakaa myös auttaja. Kysymyksessä näyttää olevan itseään ruokkiva kaksisuuntainen ilon vuorovaikutus. Kenties onkin niin, ettei ilon kokemukseen välttämättä liity mitään mekaanista syyn ja seurauksen suhdetta. Ehkä voimme sanoa, että vuorovaikutteisessa ilon kokemuksessa syy ja seuraus vaikuttavat kahteen suuntaan kaikissa osapuolissa; toinen ihminen voi vaikuttaa ilon kokemukseeni, mutta samalla minä vaikutan toisen ihmisen ilon kokemukseen.
Ilossa,
-gs
ps. suuntaan aamulla pohjoiseen ja palailen blogien ihmeelliseen maailmaan loppuviikosta - voikaa hyvin!
Kirjallisuutta
Dreher Diane. 1993. Henkiseen eheyteen. Tao-te-chingin opetuksia nykyajan ihmiselle. Karisto Oy Hämeenlinna.
Kaila Eino. 1992. Syvähenkinen elämä, teoksessa Valitut teokset 2, 1936-58. Otava Keuruu.
Saarinen Esa. 1989. Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin. WSOY Juva.

maanantaina, toukokuuta 29, 2006
149
hahmon blogikommentin innoittamana mieleeni nousi eräs pieni zen-tarina
Kerran kun Ma-tsu ja Po-dzang olivat kävelyllä, he näkivät muutaman villihanhen lentävän ohi.
"Mitä nuo ovat?", kysyi Ma-tsu.
"Ne ovat villihanhia", sanoi Po-dzang.
"Mihin ne menevät?", intti Ma-tsu.
Po-dzang vastasi: "Ne ovat jo lentäneet pois."
Yhtäkkiä Ma-tsu tarttui Po-dzangin nenään ja väänsi sitä niin että hän huusi tuskasta.
"Kuinka", huusi Ma-tsu, "ne olisivat koskaan voineet lentää pois?"
Tämä oli Po-dzangin heräämisen hetki.
(Watts: Zen, s. 149)

sunnuntaina, toukokuuta 28, 2006
Poverelloksi,
Jumalan pieneksi köyhäksi kutsuttu Fransiskus Assisilainen kirjoitti elämänsä loppuvuosina 1224-25 runon nimeltä "Luotujen ylistys eli veli auringon laulu". Runoon viitataan yleisesti nimellä "Aurinkolaulu".
Tällä on viikko hyvä aloittaa.

(kuva: Kreeta 15.5. klo 6.42)
The Canticle of the Sun
Most high, omnipotent, good Lord,
Praise, glory and honour and benediction all, are Thine.
To Thee alone do they belong, most High,
And there is no man fit to mention Thee.
Praise be to Thee, my Lord, with all Thy creatures,
Especially to my worshipful brother sun,
The which lights up the day, and through him dost Thou brightness give;
And beautiful is he and radiant with splendor great;
Of Thee, most High, signification gives.
Praised be my Lord, for sister moon and for the stars,
In heaven Thou has formed them clear and precious and fair.
Praised be my Lord for brother wind
And for the air and clouds and fair and every kind of weather,
By the which Thou givest to Thy creatures nourishment.
Praised be my Lord for sister water,
The which is greatly helpful and humble and precious and pure.
Praised be my Lord for brother fire,
By the which Thou lightest up the dark.
And fair is he and gay and mighty and strong.
Praised be my Lord for our sister, mother earth,
The which sustains and keeps us
And brings forth diverse fruits with grass and flowers bright.
Praised be my Lord for those who for Thy love forgive
And weakness bear tribulation.
Blessed those who shall in peace endure,
For by Thee, most High, shall they be crowned.
Praised be my Lord for our sister, the bodily death,
From the which no living man can flee.
Woe to them who die in mortal sin;
Blessed those who shall find themselves in Thy most holy will,
For the second death shall do them no ill.
Praise ye and bless ye my Lord, and give Him thanks,
And be subject unto Him with great humility.
Ehkä runo löytyy netistä myös suomeksi?
Iloa!

lauantaina, toukokuuta 27, 2006
Tunnin kukinta
Aistin varhaisissa aamuissa erityistä taikaa. Juoksukengät jalkaan ja menoksi. Rauhassa. Kehoa kuunnellen. Jalat tuntuvat aluksi raskailta. Katsellen. Hengitys. Nyt on hyvä. Perillä. Läsnä. Jatkuvasti. Nyt. Nyt. Näin on hyvä. Rennosti. Rytmi. Rauha.
Heräilevä miljoonakaupunki paljastaa minulle karhean kodikkuutensa. Yksinäinen bussi.
Maalaiskylän hiekkatie rapisee kengänpohjien alla. Huumaava tuomen tuoksu. Kuulen linnut.
- - -
Viime viikolla juoksin useana aamuna merenrannassa. Lähes tyyntä. Tyhjät aurinkotuolirivistöt. Autiot rantakahvilat. Aavistus punaista itäisen niemen yllä. Laiskoja merenlaineita. Kuulen kukon. Punerrus laajenee, syvenee.

Pysähdyn ja odotan... Siinä!

Tulenleimahdus täyttä taikaa!
Liekki yltyy ja kohta kokonainen tulipallo kohoaa niemen ylle.

Jatkan juoksua. Kiihdytän vauhtia. Sydän ja koko olemus täynnä olemisen riemua.
Palaan rantahotelliin ja hiivin huoneeseemme. Kullannuput nukkuvat vielä. Vierekkäin. Äiti ja tytär verhon läpi siivilöityvässä punertavan pehmeässä valossa. Kaunista. Nopea suihku. Kahvikupillisen ja kirjan kanssa parvekkeelle. Aurinko lämmittää juuri sopivasti. Kello ei ole vielä seitsemää. Tämä on aikaa itselleni. Ylellistä. Onnea.
Ymmärrän vanhan zen-runon;
"Aamun ihanuus joka kukkii tunnin
ei eroa ytimeltään jättiläispetäjästä,
joka elää tuhat vuotta."

perjantaina, toukokuuta 26, 2006
Jättekul!
Osallistunpa minäkin sarjaan "kaikenlaista sattuu ja tapahtuu"...
Tapahtumapaikka ei ole yhtä eksoottinen kuin Sahramin tarinan flower powerin tyyssija, nej. Nu berättar jag någonting, som hände i Stockholm.
Pari vuotta sitten Gamla Stanin lauantaiaamupäiväisessä ihmisvilinässä löysimme kadulta hienon digikameran. Huhuilin omistajaa, mutta ihmisiä tuli ja meni eikä ketään näyttänyt kiinnostavan. Keksimme katsoa millaisia kuvia kameran muistikortilla on - jospa johtolankoja löytyy. Näimme minkänäköisiä ihmisiä kameran omistajan seurueeseen kuului. Pystyimme myös päättelemään mistä suunnasta he olivat tulleet paikkaan, josta kameran löysimme. Painoimme seurueen tuntomerkit mieleemme ja jatkoimme matkaa suuntaan, jonne oletimme seurueen jatkaneen (olimme Gamla Stanin läpikulkevalla pääväylällä ja keskustan suunta vaikutti loogiselta valinnalta).
Kävelimme reippaasti Sergelin torille saakka. Kuvissa olleita ihmisiä ei näkynyt missään. Sergelin aukiolla liikkui satoja (tuhansia?) ihmisiä eri suuntiin ja tilanne vaikutti toivottomalta. Päätimme viedä kameran poliisiasemalle.
Shoppailimme ja samalla katsastelimme josko poliisiasema osuisi kohdalle. Nej - eipä näkynyt. Kävimme eräässä kirkossa istuskelemassa tovin, tutustuimme myös kirkon hautausmaahan (kävi ilmi, että Palmen tomumaja oli kyseisessä kalmistossa - myös Descartes oli aikoinaan haudattu sinne, kunnes hänen jäänteensä myöhemmin siirrettiin Pariisiin). Aikaa oli kulunut vajaa pari tuntia kameran löytymisestä. Olimme reilun kilometrin päässä löytöpaikasta.
Kävelimme takaisin Sergelin toria kohti vievälle gågatanille kun havaitsimme äkkiä tutun näköisen seurueen. Tarkistimme vielä kamerasta - kyllä, tutulta näyttää. Menin juttelemaan heille (venäläisiä)
- Hello, excuse me but can you speak english?
- Yes, a little.
- Have you lost your camera?
- Yes (hämmentynyt ilme)
- Does it look like this (nostin kameran näkyviin)?
- Yes (hiukan hämmentyneempi ilme)
- Here you are (ojensin kameran), bye-bye!
(ällistyneitä ilmeitä)
- Thank you!
Jatkoimme matkaa.
Joo-o - förstås kände det härligt!

torstaina, toukokuuta 25, 2006
Rakastamisesta
Tunnen monta rakastettavaa ihmistä. Täällä blogistanissakin olen saanut heitä kohdata. On helppo rakastaa ihmistä, joka ajattelee, puhuu, kirjoittaa totuudellisesti ja kauniisti ja viisaasti - ihmistä, joka huomioi, kuuntelee, välittää, on läsnä. Helppo on rakastaa ihmistä, joka on... rakastettava. Helppo on häntä, heitä, teitä rakastaa. Kiitos teille - opin teiltä ja rakastan teitä.
Mutta...
mitä Nasaretin mestari sanoikaan - hän kehotti meitä rakastamaan myös vihamiehiämme, tekemään hyvää niille jotka meitä vihaavat. Lähimmäisenrakkauden keskeinen idea on toteuttaa sitä
e h d o i t t a , v a r a u k s e t t a - j o k a i s t a k o h t a a n.
Siispä rakastanko myös sitä virtsalle haisevaa asunnotonta alkoholistia, jonka kohtasin tänään kauppareisulla? Rakastanko myös sitä bomberia, joka melkein keuli päälleni suojatietä ylittäessäni? Rakastanko myös sitä juoruiluun kiintynyttä työkaveriani, joka panettelee minua selkäni takana? Rakastanko?
Joka elää Jumalassa, elää rakkaudessa. Jumalallinen rakkaus ei pihtaile eikä valikoi "tuo ansaitsee rakkauden ja tuo ei". Jumalallinen rakkaus on ehdotonta rakkautta jokaista elävää olentoa kohtaan. Rakastanko? Rakastatko?
Rakastakaamme!

keskiviikkona, toukokuuta 24, 2006
111
Viisasten kivi?
Zenin perinteisen yhteenvedon mukaan:
"Opetuksen ulkopuolella; perinteestä erillään.
Ei perustu sanoihin eikä kirjaimiin.
Osoittamista suoraan ihmismieleen.
Oman luonnon tajuamista ja buddhankaltaisuuden saavuttamista."
(Alan Watts: Zen, s. 111)

tiistaina, toukokuuta 23, 2006
Viisasten kivi
Lauantaina iltapäivällä kävelin Kreetalla Hanian lähellä meren rannalla; katsoin, kuuntelin, haistelin, nautin. Halusin painaa näkymän mieleeni. Olin jättämässä hyvästejä Välimerelle. Usean aamulenkin yhteydessä olin ihaillut upeita auringonnousuja ja nyt viikon mittainen loma oli päättymässä, enkä tiennyt milloin näkisin Mare Nostrumin uudestaan. Ajattelin, että ehkäpä poimisin jonkun kiven mukaani muistoksi. Samassa silmiini osui vetäytyvässä aallossa pyörivä valkoinen kivi. Nostin sen käteeni ja tunsin heti että tässä se on; virtaavan veden, hiekan ja lukemattomien aaltojen yhteistuloksena muotoutunut käteen sopiva kaunis kivi. Jatkoin matkaani, pyörittelin kiveä kädessäni ja kuuntelin mitä se kertoisi minulle.
Viitisentoista vuotta sitten totesin tutkimusseminaarissa graduaihettani esitellessäni, etten väitä mitään viisasten kiveä löytäneeni. Alkujaan olin mielessäni ajatellut määrittäväni koko tieteenalan paradigman uudestaan. Normaalitieteen kriisi ja kuhnilainen kumous! Prosessin aikana huomasin asettaneeni riman liian korkealle. Muistan erään uneni tuolta ajalta. Siinä graduni ohjaaja totesi työni keskeneräisen version luettuaan sen olevan ”ihastuttava” ja ”nerokas”. Jälkikäteen ymmärrän, että unen tarkoitus oli valaa minuun uskoa, sillä alkuhuuman jälkeen kyseenalaistin varsin rajusti tutkimukseni mielekkyyden. Pelkäsin haukanneeni liian ison palan. Pelkäsin rajanneeni työni epämielekkäästi. Pelkäsin asettaneeni tutkimusongelman epämääräisesti. Pelkäsin etten saa gradua valmiiksi. Pelkäsin.
Kontemplaatioiden ja vaimoni rohkaisun myötä työ tuli kuitenkin tehtyä. Ei tullut viisasten kiveä. Tuskin tuli ”ihastuttava” tai ”nerokas” työ. Kohtalainen taisi sentään tulla, sillä eximia cum laude approbatur oli laitoksellamme varsin harvoin annettu arvosana.
”Viisasten kivi”. Varsin yleinen käsitys on, että alkemian tavoitteena oli valmistaa ainetta, viisasten kivi, jonka avulla voitaisiin muista metalleista valmistaa kultaa. Todellinen alkemia on kuitenkin luonteeltaan henkistä. Siinä on kyse sielullisesta prosessista, jossa pyritään ratkaisemaan ihmisyyden ongelma; kuka olen, mistä tulen ja minne menen. Ongelman ratkaisu on viisasten kivi, jonka avulla vastaus voidaan käytännössä elää todeksi. Henkisen alkemian viisasten kivi on elävä vastaus ihmisyyden ongelmaan. Kyllä, sen avulla voidaan valmistaa kultaa - sielun kultaa.
Tänään ymmärsin, että se mitä olen löytänyt, on juuri se. Viisasten kivi.
Entäpä Kreetan kiveni, mitä se kertoi? Ehkäpä se sysäsi liikkeelle prosessin, jonka tuloksena syntyi tämä kirjoitus. Rannalla kävellessäni, kiveä tunnustellessani ja merta katsellessani mieleeni nousi kolme teemaa; kiven alkuperä, sen muoto ja sen väri. Näistäkin syntynee kirjoitus. Kiitos kivi.
rakkaudessa,

Tilaa:
Blogitekstit (Atom)