(kuva: Konttainen, Kuusamo maaliskuu 2013)
"Intuitiosi avulla näet rastin. Järkesi avulla piirrät kartan." - Jorma Ronkainen (OnLähde.fi)
(kuva: Konttainen, Kuusamo maaliskuu 2013)
Luin tänään hienon kirjoituksen (hyvejohtajuus.fi) aiheesta. Tekstissä on paljon hyviä pointteja mutta ytimessä on tämä ajattelumalli: "Tällaisen suhteen itseensä voi saada lahjaksi vain toiselta ihmiseltä." Totta, arvostus on lahja toiselta, mutta onko todella niin että arvokkuuden tunne on 100% riippuvainen toisen hyväksynnästä?
Näen, että arvokkuus on yhteydessä olemiseen, ei tekemiseen. Oleminen, olemassaolo on arvokasta, se on lahja - riippumatta siitä tunnustaako joku toinen olemassaoloni. Jos sidon itsearvostukseni toiseen, jään hyväksymisen tarpeen vangiksi. Kerjään hyväksyntää. Sen sijaan ymmärtäessäni olevani itsessäni olemassaoloni myötä arvokas, jalkojeni alla on tukevaa maata enkä enää pelkää toista ihmistä. Tässä kohtaa on oleellista ymmärtää, että kyse ei ole egon itsearvostuksesta (joka perustuu toisen kadehtimiseen, pelkoon, ylpeyteen, vihaan), vaan paradoksaalisesta nöyryyden kautta syntyvästä itsearvostuksesta. Vain tästä itsearvostuksesta käsin voin aidosti, varauksetta kohdata myös toisen arvostaen, sellaisena kuin hän on.
https://www.facebook.com/OnKaikki
Ego elää murehtimisesta ja märehtimisestä. Mikä on sinun ravintoa?
Ego on leiriytynyt ajatusten "sitten kun..." ja "mutta kun..." äärelle. Missä sinun kotisi on?
Pakkomielteinen ehdollistunut kaavamainen ajattelu, joka koostuu suurimmaksi osaksi vertailuista, arvosteluista ja uusinnoista on modernin ihmisen sairaus. Mitä on tapahtunut? Ajattelusta, oivallisesta rengistä on tullut isäntä tietoisuuden talossa. Ihminen on jäänyt älynsä vangiksi. On aika herätä. Nyt. Heräämisen myötä ihminen ajattelee vähemmän ja hitaammin. Kun on tarve ajatella, niin ajatellaan - syvällisesti, pitkäjänteisesti, loogisesti. Kun ei ole tarve ajatella, ei ajatella. Heräämisen myötä ihminen oppii lepäämään ajatusten välissä ja takana olevassa hiljaisuudessa. Intuition äänen voi kuulla vasta kun mielen melu hiljenee.
Kun avaudut mahdollisuudelle, että elämä ja sinä on paljon enemmän ja ihmeellisempää kuin mikään oma tai tieteellinen tai taiteellinen tai uskonnollinen käsitys tai ajatus, alat todistaa jokapäiväisiä ihmeitä. Merkillisiä yhteensattumia. Odottamattomia haltioitumisia arkisten asioiden äärellä. Kiitollisuuden tunne ilman mitään erityistä syytä. Silmät avautuvat havaitsemaan ihmeitä, jotka ympäröivät meitä. Koemme ihmeen, joka me itse olemme.
Puuttuvan palasen jonottamista, odottamista... Jokaisella meillä on muistomme ensirakkaudesta. Se voi olla ruusunpunainen, monesti siinä on katkeransuloinen maku. Rakastumisessa mielen valtaa tunne; rakastettu on ajatuksissa ja maailma näyttää kauniilta. Rakkaus yhdistyy mielessämme usein romanttiseen rakkauteen. Populäärikulttuuri on tyypillisesti romanttisen rakkauden kuvaamista; kaipuuta, rakastumista, pettymistä, löytämistä, pettämistä, kadottamista. Myös muut taiteen alat ammentavat usein inspiraationsa romanttisen rakkauden kentältä.
Tilastot kuitenkin kertovat tylyä kieltä: vuosittain Suomessa solmitaan noin 28 000 avioliittoa ja reilut 13 000 liittoa päättyy avioeroon. Romanttinen rakkaus näyttää siis ajautuvan umpikujaan lähes 50% prosentin todennäköisyydellä. Mistä ongelmat johtuvat? Yleisimpinä eron syinä mainitaan uskottomuus, päihteet, erimielisyydet rahan käytössä ja erilleen kasvaminen. Nämä eivät nähdäkseni kuitenkaan paljasta varsinaista syytä. Mikä ajaa ihmiset näihin tekoihin?
Egovetoinen rakkaus on täyttymyksen etsimistä maailmalta, mammonasta ja toisesta ihmisestä. Ego määrittää identiteettiään omistamisen ja hallitsemisen kautta. ”Sitten kun löydän ihmisen rinnalleni, sitten olen onnellinen. Saavutan täyttymyksen ja kukoistan sitten kun saan elämänkumppanin.” Parisuhteeseen päästyään ja ensihuuman laannuttua ego kuitenkin suhtautuu toiseen ihmiseen itsestäänselvyytenä, jonkinlaisena pysyväisluonteisena nautintaoikeutena. Ennen pitkää ego kyllästyy ja alkaa haaveilemaan jostakin paremmasta. Se toinen, se oikea on sittenkin vielä löytymättä. Sen toisen myötä taivas aukeaa. Uhri-identiteettinä ego puolestaan vetää elämänkumppanikseen väkivaltaisia alkoholisteja. Itsekkäitä manipuloijia ja narsisteja. Tultuaan riittävän monta kertaa pieksetyksi, ego rypee itsesäälissä ja vahvistaa näin minäkuvaansa. ”Näin minulle aina käy, mikään ei onnistu, elämä on minua vastaan. Jos minua ei olisi kohdeltu kaltoin, olisin onnellinen ja menestyvä”.
Molemmissa tapauksissa juoksu jatkuu. Egolle ei mikään riitä. Se tarvitsee aina lisää. Niinpä epätoivon, salarakkaiden, erojen, ihastumisten ja pettymysten sarja jatkuu. Vihoviimeinen strategia on kyynisyys. Ego rakentaa ympärilleen epäluulon panssarin, jota se nimittää realismiksi ja elämäntaidoksi. Se linnoittautuu kylmään poteroonsa ja suodattaa kaiken kohtaamansa nokkelan pessimismin läpi. Ego ei nokkeluudessaan kuitenkaan koskaan ymmärrä, että märkivän haavan laastarointi ei auta. Se ei näe, että ratkaisu piilee näkökulman vaihtamisessa. Egon sokeus on luonnollista, sillä näkökulman muutos on egolle kuolemaksi.
Egovetoinen rakkauden ihanne on onnen ulkoistamista: uskotaan, että onni odottaa jossakin tuolla. Onni on seurausta tai riippuvainen jostakin ulkoisesta asiasta. Uusi puoliso, auto, työpaikka, palkankorotus, asunto, lomamatka, vaate, tietokone, kolpakollinen olutta... Nämä ja lukemattoman monet muut asiat voivat toki tuottaa iloa ja niistä on luonnollista olla kiitollinen. Tavara- ja mielihyvätaivaan asiat kuitenkin tulevat ja menevät, rapistuvat ja ruostuvat, ilmestyvät ja katoavat. Kiitollisuuden tunne haihtuu ja ego kyllästyy. Kohta se keksii jonkin uuden tavoitteen. Onnen etsintä jatkuu. "Sitten kun saan, löydän, ostan..., sitten kun ensi viikonloppuna, joululomalla, eläkkeellä... sitten, vihdoinkin olen onnellinen..."
Onko kestävää onnea olemassakaan? Onko vain hyväksyttävä että "onni täällä vaihtelee"? Entäpä jos onnen perässä juoksun sijaan maltamme pysähtyä ja katsoa tätä hetkeä? Mitä tämä hetki pitää sisällään?
Onni avautuu kun on kosketuksessa tähän hetkeen suoraan, ennakkoluulotta, hyväksyen. Onni on olemista harmoniassa tämän hetken kanssa. Tunnistan tämän hetken ainutlaatuisuuden kun en enää pakota sitä johonkin muottiin. Näin en enää etsi onnea maailmalta, jostakin tuolta, tulevaisuudesta. En enää haikaile mennyttä onnea, en kaipaa paluuta eiliseen. Sen sijaan alan kiinnostua tästä hetkestä. Opin lepäämään, olemaan ja toimimaan tässä hetkessä. Nyt-hetki osoittautuu aarrearkuksi, jonka päällä onnen kerjäläinen on istunut ja tähynnyt horisonttiin.
Onnen ulkoistamisen sijaan onni löytyykin siis sisältä käsin. Sisäisen tasapainon myötä ei enää odoteta, että joku toinen tekee minut ehjäksi ja onnelliseksi. Toiseen ihmiseen ja parisuhteeseen ei enää suhtauduta lääkkeenä, joka tekee ehjäksi. Ihminen ei enää odota, mitä toinen ihminen voi tehdä hänelle. Ihminen ei enää vie rikkinäisyyttään parisuhteeseen ja vaadi että parantumisen ihme tapahtuu. Sen sijaan hän tuo täyteyden ja onnen mukanaan.
When I bought my first iPhone years ago, I got a little giddy. The feeling was something akin to falling in love. And I fell hard and fast. The purchase was like a promise... "Breaking up with my iPhone"
Yksi ajan ilmiö on yhä nopeasti kehittyvä peliteollisuus. On arvioitu, että tänä vuonna pelialan liikevaihto ylittää 65 miljardia dollaria (1). On olemassa paljon pelejä, jotka palvelevat ihmiskunnan yhteistä hyvää. Edutainment-kategoriassa (= education + entertainment) on hienoja opetuspelejä, joissa on nerokkaasti yhdistetty viihde ja oppiminen. Näitä pelejä ei yleensä (2) voi myötätuntovajeen muodostumisesta syyttää. Katse on syytä suunnata väkivaltaviihteeseen, erityisesti väkivaltapeleihin. Elokuvissa esiintyvä väkivalta saattaa toisinaan olla ihan perusteltu keino alleviivata esimerkiksi sodan mielettömyyttä. Elokuvan katsoja saattaa oivaltaa kuinka järjetöntä elämän tuhlausta väkivalta kaikissa muodoissaan on. Tietokone- ja konsolipeleissä väkivalta eroaa oleellisesti elokuvista. Pelaaja on aktiivinen toimija pelin sisällä. Pelaaja samaistuu peli-identiteettiin. Pelien vahva myyntivaltti on immersiivisyys, ts. pelitalot pyrkivät toteuttamaan mahdollisimman realistisen toimintaympäristön, virtuaalitodellisuuden, jonne pelaaja uppoutuu (= immersio). Mitä immersiivisemmäksi peli koetaan, sitä paremmat arvostelut se saa ja sitä iloisemmin kassakone laulaa.
Kassakone on totisesti laulanut, kun Rockstar Games julkisti Grand Theft Auto V -pelin (GTA 5)kaksi kuukautta sitten. Ensimmäinen vuorokauden aikana myynti ylsi 800 miljoonaan dollariin. Miljardin dollarin myynti (200 miljoonaa peliä) saavutettiin kolmessa päivässä mikä tekee pelistä kaikkien aikojen nopeimmin kyseisen rajan saavuttaneen viihdeteollisuuden tuotteen. Guinnessin ennätystenkirjan mukaan GTA 5 on rikkonut erilaista 7 myyntiennätystä (3). Millainen peli on kyseessä? Ehkäpä on syytä antaa puheenvuoro kriitikoille ja pelaajille. Alla muutama satunnainen poiminta:
"kolme päähenkilöä heittävät keikkaa, ampuvat, ajavat ja poseeraavat. Heissä on niin psykopatian leimua, menneisyyden taakseen jättävää menemisen meininkiä kuin verenmaku suussa onnistumisen vimmaakin. (...) Peli yhdistelee ihmisvihan niin taiturimaisesti sosiaaliseen satiiriin, ettei niitä osaa enää erottaa toisistaan."
"Ryöstöt ovat todella elokuvamaisia ja komeita tapahtumia, joiden parissa vierähtää usein helposti pari tuntia alkuvalmisteluista loppuhuipennukseen. Selkeästi pelin parhaita tehtäviä"
"GTA on lähes arvostelun ulkopuolella. Se on instituutio, jonka kasvatteja me nykypelaajat olemme. Se on uskonto ja raaka todellisuus samassa paketissa."
"varastaa autoja, ampua hipstereitä ja ryöstää ihmisten rahat. Tämä kaikki on mahdollista vain unelmia täyttävässä Los Santosissa."
"asennus kestää varttitunnin ja sen jälkeen huomaan ryöstäväni pankkia. Huidon konepistoolilla pankin asiakkaita sivuhuoneeseen, räjäytän pankkiholvin ja kerään käteisen. Rikoskaverini räjäyttävät vielä yhden oven pankista ulos ja sitten se alkaa – ampuminen. Muutamassa minuutissa tajuan ampuneeni yli kymmenen poliisia ja pakenen talviseen sohjoon."
"GTA V on viettelevä, isotteleva ja poliittisesti epäkorrekti riiston musikaali, josta melkein häpeää nauttivansa. (…) me pelaajathan olemme tietysti hyvin tyytyväisiä. GTA V on toiveet täyttävä aikuisten seikkailupuisto, Disneyland aseilla, asenteilla ja ultraväkivallalla"
"toimintapeli vie pelaajansa syvälle rikolliseen maailmaan"
"olen yhtäkkiä toinen mies, autovaras. Varastan kaverini kanssa urheiluauton, kaahailen ympäri Los Santosia, joka on kuin Los Angelesin ja Miamin sekoitus ja päädyn tulitaisteluun muiden kaltaisteni kanssa. Taas tulee toistakymmentä ruumista."
"Olen osa tätä sykkivää maailmaa. Kaikki on mahdollista. Olen vapaa. Räjäytin juuri metamfetamiinilabran. Ammuin labraa pyörittäneen veljesjoukon, tusinan verran miehiä. Lain ja oikeuden nimissä? Ei. Kusipäät olivat viemässä bisnekseni. (...) tarjolla on kapitalistinen veribaletti ryöstöjä, ylinopeutta, takaa-ajoja, kolareita ja murhia."
"Grand Theft Auto 5 on peli, jota on ilo paitsi pelata myös kokea."
"GTA V (...) ennen kaikkea vapautta tehdä mitä tahtoo, vähän niin kuin pelin käsittelemässä rikolliskulttuurissakin on."
"tehtävät ovat pääasiassa sitä klassista Grand Theft Autoa: hyppää autoon, aja pisteeseen B ja ammu tyypit C-Ö. Aja karkuun poliisia ja tehtävä meni läpi"
Pelin puolustajat toteavat, että peli on sallittu vain täysi-ikäisille. Totta. Mutta aivan samalla tavalla kuten alkoholi ja tupakka, myös GTA 5 on löytänyt tiensä alaikäisten pelikonsoleihin. Tämä on johtanut järkyttäviin tekoihin, kuten esimerkiksi muutaman kuukauden takainen tapaus Yhdysvalloissa osoittaa (5). 8-vuotias lapsi ampui 87-vuotiaan isoäitinsä. Poliisi julkaisi tragedian jälkeen lausunnon, jonka mukaan poika pelasi GTA IV -peliä ennen ampumista.
Pelin puolustajat toteavat aivan oikein, että pelissä "voi tehdä asioita, joista oikeassa maailmassa joutuisi vankilaan, kuolisi tai ainakin saisi puolison vihat päälleen" (4). He myös väittävät, että "kun pelin kahdensadan tunnin pelaamisen jälkeen sulkee, mitään pahaa ei oikeasti ole tapahtunut" (4). Näinköhän? Pelin puolustajat kuvittelet mielen oleva teflonia, siihen ei tartu mitään.
Esimerkiksi Super Bowlin mainoskatkosekunneista ollaan valmiita maksamaan valtavia summia. 30 sekuntia näkyvyyttä maksaa noin 3 miljoonaa dollaria. Jostakin syystä mainostajat uskovat (tietävät?) että mainokset vaikuttavat ajatteluun ja ostopäätöksiin.
"On naivia uskotella itselleen tai toisille, etteivät tuntikausien tietokonepeli-istunnot väkivallan, surmaamisen ja rikosten suunnittelun merkeissä vaikuttaisi ihmisen kykyyn tuntea empatiaa, kykyyn ajatella eettismoraalisesti kestävällä tavalla, kykyyn kohdata toinen ihminen hyväntahtoisuudesta käsin. Myös tutkimukset osoittavat, että väkivaltapelit lisäävät aggressiota (5). Iowan yliopiston johdolla tehdyssä laajassa metatutkimuksessa yhdistettiin 130 aiemmin tehtyä tutkimusta ja tulos on tyrmäävä: "väkivaltaiset pelit tekevät lapsista aggressiivisempia ja vähemmän empaattisia, riippumatta iästä, sukupuolesta tai kulttuurista." (6)
Millaista jälkeä sielussa tekee 200 tunnin sessio huume- ja väkivaltarikospelin parissa a lá Grand Theft V?
(1) http://in.reuters.com/article/2013/06/10/gameshow-e-idINDEE9590DW20130610
(2) Poikkeuksiakin löytyy. Esimerkkinä vaikkapa eräs opetuspeli kitaransoittoa varten. Poiminta pelin arvostelusta: "Ei ole mitään siistimpää tapaa opetella kitaransoittoa kuin ampua zombeja ja kaahata poliisia pakoon"
(3) http://www.guinnessworldrecords.com/news/2013/10/confirmed-grand-theft-auto-breaks-six-sales-world-records-51900/
(4) HS Nyt 20.9.2013. http://nyt.fi/20130920-maailman-odotetuin-konsolipeli-gta-v-sai-suomalaispelaajat-jaeaemaeaen-pois-toeistae/
(5) CNN 26.8.2013. http://edition.cnn.com/2013/08/25/us/louisiana-boy-kills-grandmother
(6) 130 tutkimusta: väkivaltapelit lisäävät aggressiota(http://www.tietokone.fi/artikkeli/uutiset/130_tutkimusta_vakivaltapelit_lisaavat_aggressioita)