Kuulostelen rankkasateen ja ukkosen ääniä. Ulkona on pimeää. Kontrasti on melkoinen - vielä hetki sitten sain kaukana pohjoisessa ihmetellä keskiyön valoa. Maailma näyttää jotenkin erityisen kauniilta kun aurinko on matalalla horisontissa. Valon ja varjon leikki korostaa maiseman muotoja. Hetki on taianomainen.
Ehkä ratkaisevinta on kuitenkin hyväntahtoisen utelias ja avoin asenne. Olosuhteet virittävät minut katsomaan tätä hetkeä kuin näkisin sen ensimmäistä kertaa, kuin luomispäivän aamuna. Mieli on rauhallinen. Se ei yritä pakonomaisesti luokitella ja nimetä kaikkea. Viipyilen tämän hetken käsitteistä paljaan käsittämättömyyden taikapiirissä. Ihmettelen ja ihailen. Olen kiitollinen tästä ainutlaatuisesta hetkestä.
Hyväntahtoisen huomion lämpimässä valossa sisäinen ja ulkoinen - mielen maisema ja ulkoinen maisema lähestyvät toisiaan, koskettavat ja sulavat toisiinsa. Mielen niin suuresti alleviivaama raja minän ja maailman välillä häipyy. Olen maisemassa ja maisema on minussa. Kokemus tästä hetkestä on enemmän kuin mikään tieteellinen, taiteellinen tai uskonnollinen tarina. Täysi mysteeri. Silkkaa rakkautta. Kosmista leikkiä. Tämäkin hetki. ”Tahdotko?”, se kysyy. Tahdotko Sinä?
- Jorma Ronkainen (facebook.com/OnKaikki)