Kaivoin WebArchive -palvelusta vanhan matkakertomukseni.
Elävänä Euroopassa 1.-26.8.1999 (5777 km)
Sunnuntai elokuun 1. päivä valkeni aurinkoisena – helteet jatkuivat! Tunnelma oli korkealla; prätkäseikkailu alkaa nyt. Vaikka olimme hankkineet ensimmäisen pyörämme vasta pari kuukautta aiemmin, emme arkailleet ensimmäistä prätkäillen tehtävää lomamatkaa suunnitellessamme; jonnekin jossa on takuuvarmasti lämmintä ja aurinkoista… siispä Välimeri ja Ranskan Riviera olkoon kohteemme! Nordkapin kierros saisi jäädä toiseen kertaan. Matkareittimme määritykseen vaikutti myös tieto 11.8. tapahtuvasta täydellisestä auringonpimennyksestä. Ajatus pimennyksen seuraamisesta katedraalikaupunki Reimsissä paikallista sampanjaa siemaillen tuntui hienolta... Kiirettä meillä ei pitäisi olla – aikaa neljä viikkoa.
Ajoimme satamaan, jossa Viking Gabriella odotti kulkuneuvoja matkustajineen. Yllätyimme, kun meidät ohjattiin autojonojen ohitse ja pääsimme laivaan sen kummemmin jonottamatta. Tämä prätkiä koskeva "etuajo-oikeus" tuli meille tutuksi Euroopan kiertueen kuluessa ja hyödynsimme sitä mielihyvin.
Samaan aikaan laivaan ajoi myös muita moottoripyöräilijöitä. Ihmettelimme oudonnäköisiä pyöriä ja lähemmin tarkasteltuna ne osoittautuivat Indian-merkkisiksi. Laiva irtosi laiturista kello 18 ja ihailimme kesäillan auringossa kylpevää kaupunkia. Myöhemmin illalla juttelimme Indian-pyörillä matkaavien kanssa; ruotsalaiset Indian-harrastajat olivat palaamassa kotiinsa Riihimäen kokoontumisajosta. Juttelimme Åke Jonassonin kanssa moottoripyöräilystä ja muusta pitkät tovit. Taisimme samalla keksiä nuoruuden eliksiirin - se on tietysti moottoripyöräily! Sen verran nuorekas oli tuo kuusikymppinen Indian-mies! (Myöhemmin syksyllä selvisi, että Åke on mp-piireissä jonkinasteinen julkkis Indian-pyörineen, sillä hän esiintyy eräässä Bike-lehden jutussa, jossa vertaillaan Indiania ja Kawasaki Drifteriä.)
Ruotsi
Seuraavana aamuna nousimme hyvissä ajoin. Sää jatkui aurinkoisena ja ihailimme Tukholman pittoreskia saaristoa. Laiva lipui hiljalleen kaupunkia kohti. Kuulas meri-ilma tuntui virkistävältä. Ylimmällä kannella tuuli jonkin verran, mutta nahka-asujemme ansiosta tuulesta ei ollut mitään haittaa. Eräs nuori nainen halusi ottaa meistä valokuvan: "Excuse me, but do you have a photo of yourselves? I can take one. You look too cool!".
Ensimmäisenä päivänä ajoimme Karlstadiin Skutbergetin leirintäalueelle. Leirintäalue sijaitsi Vänern-järven pohjoispäässä. Seuraavana päivänä ajoimme Alingsåsiin. Nautimme Kertun ja Rogerin vieraanvaraisuudesta kolme päivää. Kävimme Göteborgissa kanavakierroksella Paddan-veneellä, Lisebergin huvipuistossa sekä tietysti myös parissa prätkäliikkeessä.
Tanska
6.8. suuntasimme kohti Tanskaa. Ajattelimme ensin mennä lautalla Kattegatin yli Göteborgista Fredrikshavniin, mutta päätimme kuitenkin ajaa Ruotsin rannikkoa etelään kohti Helsingborgia. Ylitimme Öresundin ja saavuimme Tanskaan, jossa lämmin kesäilta näyttäytyi parhaimmillaan ajellessamme rannikkotietä kohti Gillelejeä ja seuraavaa yöpaikkaa. Tie seuraili rantaviivaa ja saimme ihailla kauniita merenrantamaisemia. Ajoimme pienten idyllisten kylien lävitse. Löysimme leiripaikan Vejbystä, jonne saimme teltan pystyyn juuri ennen illan pimenemistä. Ote matkapäiväkirjasta:
"Tanska Vejby Strand Camping 6.8.1999 klo 21.48.
Auringon painuessa mailleen, valon määrä vähenee vähitellen - kuten myös punaviinipullon sisältö.. (Torre Orea Villa Iñigo Cosecha 1994 Reserva Especial)... Ajelimme tänään noin 330 km! Täytyy sanoa, että luotettavasti on Kawa-ratsumme meitä palvellut. Kyllä ne japsit osaa tehdä prätkiä! Prätkäseikkailumme ensipäivien kokemusten perusteella tuntuu siltä, että prätkallä matkustamisessa on aivan oma erityinen hohtonsa. Kenties tässä on jotain samaa kuin uudisraivaajahengessä; matkustajat ja matkatavarat kulkevat ainakin näennäisesti yksinkertaisen moottoriratsun selässä kohti tuntemattomia seutuja, uusia seikkailuja, jännittäviä kokemuksia... This is just GREAT!"
Aamulla jatkoimme kohti Hundestediä, josta oli lyhyt lauttamatka Rörvigiin. Ison-Beltin ylitimme ajaen - Sjaellandin ja Fynin yhdistävä jättisilta valmistui 1998. Yövyimme Böjdenin leirintäalueella. Näkymät telttapaikalta Pikku-Beltille olivat hienot. Jomppe kävi illan pimetessä uimassa ja laskemassa lasten liukumäkeä. Yöllä alkoi sataa. Aamulla huomasimme, että prätkämme oli uhkaavasti kallistunut telttamme suuntaan, koska maa jalaksen alla oli sateessa pehmentynyt. Onneksi selvisimme tilanteesta säikähdyksellä.
Seuraavana päivänä ylitimme Pikku-Beltin ja saavuimme Fynshavniin. Sateli vettä ja niinpä puimme sadeasut yllemme ensimmäistä kertaa. Jatkoimme matkaa Saksaan, jossa tutustuimme autobaanojen hyviin ja huonoihin puoliin. Ensiksimainittuihin kuuluu matkan nopea edistyminen, jälkimmäisiin se, ettei maisemia pysty juuri ihailemaan (monin paikoin moottoritietä reunustaa korkea pensaikko).
Yövyimme Bremenin lähellä Aumühlessä. Ote matkapäiväkirjasta:
"Tanska oli hieno maa eikä sieltä olisi mielellään pois lähtenyt. Tarkoitus on kuitenkin auringonpimennystä Reimsissä ihailla, joten on siirryttävä. Ja tänään olemme tosiaan siirtyneet! Autobahnilla on syöksytty vauhdikkaasti. Huomenna jatkamme Luxemburgin kautta kohti Belgiaa. Kawa-hepolle pitää hankkia loimi ja ketjuvahaa ja voipi olla että Ruhrin alueella yritämme piipahtaa jossakin mp-liikkeessä. Kaikki on sujunut aivan upeasti! Tänään satoi hiukan ja sadevarusteille oli käyttöä. Viime yönä vettä satoi aika rankasti ja teltta vuoti hiukan joistakin saumoista. Ei se kuitenkaan yöuniamme häirinnyt. Fiilis: matkalla ja perillä!"
Telttatikut jäivät Autobahnille, Maastrichtissa opimme lane splitting'in, Savinen seikkailu Reimsin pelloilla
Ajaminen Ruhrin alueen läpi oli aikamoinen kokemus. Suunnistaminen takana istuvalla oli vaikeaa; piti yrittää lukea kartasta liittymien numeroita 150 km/h nopeudessa ja tiirailla samalla opasteita. Kerran ajoimme harhaan reitiltä ja päädyimme Gladbeckin kaupunkiin. Matka jatkui kuitenkin pienten harhapolkujen jälkeen. Ennen Hollannin rajaa ajaessamme autobaanan keskikaistalla huomasimme vasemman puoleisella kaistalla ajavan kuskin viittilöivän meille jotakin. Takalaukun päällä olevassa telineessä olevat telttakepit näyttivät olevan putoamaisillaan! Pysäytimme tien laitaan ja totesimme teltan kiinnitystikkujen tippuneen. Olivatkohan ne aiheuttaneet takana tuleville vaaratilanteen? Onneksi seuraavina öinä sää ei ollut tuulinen, koska kiinnitimme teltan maahan puutikuilla, ennen kuin saimme hankituksi uudet. Yövyimme Hollannin Reuverissa pienellä yksityisellä leirintäalueella. Ote matkapäiväkirjasta:
"Jälleen on teltta pystytetty. Tällä kertaa telttatikut piti improvisoida puusta, sillä originaalit tippuivat jonnekin autobaanalle. Autobaanalla ajaminen on jännittävää ja aika kivaakin, mutta pidemmän päälle tylsää... Nyt Hollannissa onkin kivaa ajaa rauhalliseen tahtiin. Samalla näkee muutakin kuin autobaanan varrella olevaa pusikkoa. Tänään kiersimme Ruhrgebieten. Näytti aika massiiviselta tehdaskeskittymältä. Piippuja, epämääräisiä kuonakasoja... varsinaiset helvetin esikartanot (tai sitten itse pääkartanot). Huomenna Reimsiin. Toivottavasti sää suosii auringonpimennyksen seuraamista."
Maastrichtista lähtiessämme juutuimme kilometrien mittaiseen autojonoon. Hetken kuluttua ohitsemme sujahti kaksi moottoripyörää, jotka hyödynsivät kaistojen välisen tilan. Takimmaisella oli vielä peräkärrykin. Ei muuta kuin seuraamaan! Näin opimme erittäin hyödylliseksi osoittautuvan "lane-splitting´in" (jalon) taidon! Ohitimme liikenneruuhkan alle vartissa ja matka jatkui kohti kuuluisia Ardennien metsiä. Etenimme vuoristoisissa metsämaisemissa kohti Ranskaa - aikeemme olivat kuitenkin rauhantahtoiset (toisin kuin eräällä Adolfilla, jonka joukot etenivät Ardennien läpi Ranskaan ja saartivat liittoutuneiden joukot toisessa maailmansodassa 1940).
Saavuimme Reimsin katedraalikaupunkiin iltapäivällä. Tarkoituksemme oli yöpyä kaupungissa ja ihailla siellä auringonpimennystä seuraavana päivänä. Kaupunki oli kuitenkin aivan täynnä Ranskasta ja muualtakin tulleita turisteja, emmekä saaneet minkäänlaista yöpaikkaa.
Ajoimme ulos kaupungista ja yritimme löytää leiripaikan Reimsin itäpuoliselta auringonpimennysvyöhykkeeltä. Liian etelään ei kannattanut "valua", koska halusimme nähdä täydellisen auringonpimennyksen. Olimme kuitenkin keskellä maaseutua, eikä missään näkynyt merkkejä leirintäalueista tai motelleista. Alkoi sataa. Ajatus wild camping –yöpymisestä alkoi tuntua ainoalta mahdollisuudelta. Aloimme tähystämään sopivaa telttapaikkaa. Pian näimmekin peltoaukealla sijaitsevan metsäsaarekkeen, jonka arvelimme sopivan telttailuun. Käännyimme pienelle savitielle ja samassa prätkä alkoi mutkitella holtittomasti pidon täysin kadotessa renkaista! Joten kuten onnistuimme pysymään pystyssä. Huh! Anne nousi pyörän selästä ja Jomppe yritti jatkaa ajamista yksin, molemmilla jaloilla varmistaen. Ajamisesta ei kuitenkaan tullut yhtään mitään; tuntui aivan siltä kuin ajaisi kosteanliukkaalla jäällä. Ote matkapäiväkirjasta:
"Meinasimme eilen kaatua, kun käännyimme pienelle peltotielle ja se osoittautui petollisen liukkaaksi! Ajattelimme leiriytyä pellon keskellä olevaan metsäsaarekkeeseen. Champagnen maaperän laatu oli kuitenkin käytännössä maaperägeologi Annellekin tuntematon (kalkkihiekka menee sateella liejuiseksi, joka tarttuu paksuna kerroksena renkaisiin aiheuttaen täydellisen pitämättömyyden ja ajotuntuman menetyksen)."
Pyörä piti työntää takaisin tielle. Lieju tarttui myös kenkiin tehden ne raskaiksi. Renkaista piti käsin kaapia enimmät savet ennen kuin pystyimme jatkamaan matkaa. Nyt alkoi tuntua hieman surkealta; ilta pimeni vähitellen, satoi, väsytti eikä yöpaikasta ollut tietoakaan! Pellot jatkuivat silmänkantamattomiin eikä teltalle sopivaa paikkaa tuntunut löytyvän mistään. Löysimme yhden syrjäisen hotellin, mutta kukaan ei tullut avaamaan ovea. Lopulta pysähdyimme levähdyspaikalle ja totesimme, että leiripaikka on tässä. Pysähdyspaikan reunapenger oli niin kapea, ettei telttaa voinut pystyttää, joten virittelimme telttakankaan moottoripyörän, kameran kolmijalan ja tienvarsipuiden varaan. Yö oli sateinen ja viileä. Torkahtelimme "laavussamme" kaikki vaatteet yllämme joten kuten yön yli.
Moment of magic - unohtumaton kokemus!
Ohiajavat rekat töräyttelivät meidät horroksestamme hereille varhain aamulla. Kauhuksemme havaitsimme aamun valkenevan sateisen harmaana. Horisonttia tuskin erotti. Kuinka nyt käy auringonpimennyksen seuraamisen? Mielialamme koheni kuitenkin pilvipeitteen vähitellen rakoillessa ja varsinkin kun löysimme Auberiven pikkukylässä sijaitsevan kahvilan, jonne pääsimme toipumaan huonosti nukutusta yöstä. Viihtyisä Cafe de la Place pelasti aamumme.
Matkan kohokohdaksi osoittautuneen auringonpimennyksen seurasimme peltoaukiolla.
Ote matkapäiväkirjasta:
"11.8.1999 klo 12.34
Aurinko tulee parhaillaan uudelleen näkyviin! Itse pimennyksen huippuvaihe oli upea noin 10 minuuttia sitten. Korona näkyi kuun ympärillä ja oli pimeää. Tähdet näkyivät ja tunnelma oli öinen. Viime yön vietimme hieman epämukavasti P-paikalla, mutta kyllä tämän vuoksi kannatti sietää epämukavuutta! Olemme nyt jossain Auberiven ja Bethenevillen välillä, viljapellon ja tien välissä. Kun aurinko täydellisen yön pimeyden jälkeen tuli jälleen säteineen sirppinä esiin poksautimme Chouilly Epernay Champagne Nicolas Feuillate premier cru brut´in (375 ml) auki, olemmehan Champagnen maakunnassa (Epernay on Reimsistä etelään 27 km).
Liikenne on ollut vilkasta tiellä nro 20. Osa ihmisistä metsästi kuumeisesti pilvien välisiä aukkopaikkoja. Moni kävi vieressämme parkissa muutaman minuutin ja jatkoi sitten taivasta tähyillen jompaan kumpaan suuntaan. Turhaa oli aukkojen metsästys, sillä juuri H-hetkellä taivas oli auringon kohdalla täysin pilvetön. Pimeyttä enteilevällä hetkellä oli pakko lisätä nahkatakit päälle. Valon määrän pikku hiljaa vähetessä lämpötila samalla laski huomattavasti."
Auringonpimennys kesti yhteensä noin kaksi tuntia. Seurasimme sen alusta loppuun; kuun ensimmäisestä haukkauksesta auringon oikeasta ylänurkasta siihen, kunnes kuu oli kokonaan siirtynyt pois auringon edestä. Muutokset auringon valon määrässä ja lämpötilassa olivat unohtumaton kokemus.
Aluksi aurinko paistoi lämpimästi täydeltä terältään, mutta pimennyksen edetessä lämpötila laski niin, että vaatetta oli lisättävä. Hetkenä, jolloin kuu täysin peitti auringon näytti siltä kuin joku olisi yht´äkkiä sammuttanut valot. Tilanteessa oli jotakin epätodellista; oli keskipäivä, pilvetöntä, tähdet näkyivät ja siinä missä auringon piti olla oli vain musta reikä, jota ympäröi sädekehä! Tämän nähtyään on helppo kuvitella millaisin apokalyptisin, kauhunsekaisin tunnelmin on vastaavaa ilmiötä seurattu ennen muinoin.
Tieteellisestä selityksestä huolimatta tilanteessa tuntui edelleen olevan jonkinlaista magiaa. Me ja muut pellolla olevat ihmiset osoitimme spontaanisti suosiota tälle taivaalliselle spektaakkelille. Täydellistä pimennystä kesti pari minuuttia; ehdimme ottaa valokuvia koronasta ilman suodattimia. Tapahtuma tuntui lähentävän toisilleen täysin ventovieraita ihmisiä; poislähtiessämme hymyilimme ja vilkutimme toisillemme.
Ei pässinkiveksiä Dijonissa... Vuoristomaisemissa...
Auringonpimennyksen koettuamme seuraava päätavoite oli Välimeri - Mare Nostre. Siispä suuntasimme etelään. Yövyimme Vitry-le-Francois´ssa pienen maatilan yhteyteen perustetulla viihtyisällä leirintäalueella. Illalla metsästimme prätkäliikettä, jotta saisimme ostettua ketjuvahaa. Olemattomalla ranskankielen taidolla se tuntui olevan mahdoton tehtävä. Eräältä huoltoasemalta saamiemme ohjeiden perusteella liike kuitenkin löytyi. Kävimme myös ruokakaupassa, josta ostimme illan eväiden lisäksi pullon millennium-shampanjaa kotiin vietäväksi.
Seuraavana päivänä ajoimme St Dizierin ja Chaumontin kautta Dijoniin, Borgougnen pääkaupunkiin. Helteet sen kuin jatkuivat. Aina pysähdyttyämme tuli kiire riisua nahkatakkeja pois päältä. Dijonissa majoituimme Hotel de Paris´iin. Löysimme hotellin turisti-informaatiosta saamiemme ohjeiden avulla. Kriteereinä hotellivalinnalle olivat kohtuullinen hintataso sekä autotalli prätkälle. Asetuttuamme taloksi huomasimme iloiseksi yllätykseksi, että hotellin naapurissa sijaitsi moottoripyöräliike (teimmekin liikkeeseen pienen ekskursion seuraavana aamuna, Anne hankki itselleen makeat nahkahousut ja Jomppe löysi itselleen nahkaiset ajohansikkaat).
Illalla teimme kävelyretken vanhaan kaupunkiin, jonka arkkitehtuuri oli vaikuttavaa. Kävelyretki kiihotti sopivasti ruokahalua, joten kävimme syömässä Rue Bouhierilla sijaitsevassa pikku ravintolassa nimeltä Le Bouchon Du Palais. Tarjoilija ei osannut ollenkaan englantia ja ennen kuin englanninkielinen käsinkirjoitettu menu löytyi, yritti viereisessä pöydässä istuva nainen auttaa meitä parhaan kykynsä mukaan löytämään ruokalistalta kalaruokaa kaiken maailman pässinkivesten joukosta.
Dijonista jatkoimme matkaa etelään. Ajelimme Saone-jokea seurailevaa pikku tietä. Olimme viininviljelysten luvatulla maalla. Saone-joki yhtyy Rhoneen Lyonissa. Lyonin kiersimme - vai pitäisikö sanoa - alitimme (kilometrejä pitkä tunneli, jossa ajettiin LUJAA) ja sen eteläpuolella päädyimme moottoritielle. Muutama kymmenen kilometriä ranskalaisella moottoritiellä tuntui riittävältä annokselta! Toisin kuin pedanttisessa Saksassa, täällä autoilijat vaihtoivat odottamattomasti kaistoja - myös paketti- ja kuorma-autot ohittivat "hitaammin" eteneviä. Kokonaisuuden kruunasivat kylmähermoiset (vai pitäisiköhän sanoa hermottomat) motoristit, jotka pujottelivat autojen välistä uskomatonta vauhtia. Meno oli sen verran hurjaa, että poistuimme moottoritieltä mahdollisimman pian. Ote matkapäiväkirjasta:
"13.8.1999
Dijonissa emme köyhäilleet vaan vingutimme Visaa; hotellihuone, menuillallinen, ajohansikkaat, nahkahousut... Ihastelimme Dijonin kaupunkia jalkaisin, Kawa sai levätä hotellin autotallissa.
Tänään jätimme Borgougnen ja nyt olemme ehjinä ja onnellisina (Lyonin jälkeisen moottoritiehelvetin kokeneina) Cote du Rhonen maakunnassa erittäin kauniilla leirintäalueella. Ehdimme käydä uima-altaalla (patoamisen myötä myös Anne sai vauhtia liukumäessä), suihkussa, ihailla kaunista auringonlaskua sekä maistella erittäin paikallista viiniä. Kawalle on nyt hankittu loimi sekä tankkisuojus. Hyvin on ratsu meitä edelleen palvellut! Huomenna Mare Nostre jos jumala suo. Nyt istumme leirintäalueen omassa ravintolassa ja tilannemme kohta fritekset ja salade verteksen sekä olutta. Kaikki on ollut kerta kaikkiaan upeaa; jokainen päivä on ollut kuin elämä itse; seikkailua, jännittäviä kokemuksia, uusia paikkoja sekä tasaiseen tahtiin muita motoristeja, joita on tietysti aina moikattu."
Jossakin vaiheessa keksimme koukata vuoristoon Rhonen laaksosta. Tanskassa autolautalla tapaamamme heppu oli kehunut vuoristoteitä ja sieltä löytyviä leiripaikkoja; "cool air, less crowded, cheaper, very beautiful landscape". Päätimme tutkia, miten asia on. Valencen eteläpuolella suuntasimme länteen kohti Cevennesin luonnonpuistoa. Vuoristossa ajaminen oli yllättävän raskasta. Tiukat mutkat seurasivat nopeassa tahdissa toisiaan ja prätkän vaihteisto oli kovassa käytössä. Helle kuitenkin hellitti, mitä ylemmäksi kipusimme - vaatetta piti lisätä ylle.
Matkapäiväkirja kertoo:
"Vuoristopäivä! Mutkateitä, hienoja maisemia, kivoja pikku kaupunkeja. Leirintäalueella maistuu viini (10 Fr!) Vine de Pays du Gard, valkosipuli ja patonki. Ja juustot ja sipsit. Ranskalaiset pelaavat petankkia yhtä terassia alempana. Näyttää ainakin muutamalla olevan homma hyvin hanskassa."
Välimeri!
Laskeuduimme vuoristosta alas kohti Välimerta ja kohdatessamme kuumankostean ilmanalan, vaatetusta oli syytä vähentää. Pistäydyimme historiallisessa Nimes´n kaupungissa, jossa on yhä joitain Rooman vallan aikaisia rakennuksia. Denim-kangas on saanut nimensä kaupungin mukaan (Nimesistä peräisin olevaa kangasta kutsuttiin yksinkertaisesti "de Nimes" [denim’]).
Saapuessamme Välimeren rantaan Montpellierin itäpuolella, tuntui kuin eräs keskeinen päämäärä olisi saavutettu.
Elokuu on ranskalaisten lomakuukausi ja niinpä leiripaikan saaminen ei ollut helppo tehtävä. Ajelimme rannikkotietä länteen ja ehdimme jo harkita "villiä leiriytymistä"; olihan meillä siitä jo unohtumaton kokemus… Ajelimme kuitenkin la Grande-Motteen, Camarquen hiekkasärkällä sijaitsevaan pieneen lomakaupunkiin, joka oli täynnä lomailijoita. Päätimme kuitenkin kysäistä turisti-informaatiosta yösijaa josko tilaa löytyisi ja yllätykseksemme virkailija osoitti meille kaksikin vaihtoehtoista leirialuetta aivan kaupungin keskustasta. Asetuimme Lou Gardianin alueelle ja saimme telttapaikan aivan baarin vierestä (siis strategisesti hyvältä paikalta...). Pystytimme teltan tottuneella rutiinilla (n. 5 minuuttia), peittelimme pyörän, viritimme varashälyttimen ja illan jo hämärtyessä lähdimme kävelemään noin kilometrin päässä olevaa merenrantaa kohti.
Ajoituksemme oli mainio, sillä kuulimme rakettien pauketta ja ehdimme rantaan seuraamaan suurta ilotulitusta. Grande Motten naapurikaupunki le Grau-du-Roi tarjosi meille noin 10 minuutin mittaisen upean näytöksen. Ilotulituksen päätyttyä oli vuorossa Välimereen kastautuminen; astelimme yhdessä lämpimään meriveteen ja onnittelimme itseämme mainiosta matkasta. Tuntui erityisen hienolta ajatella, että olimme matkustaneet moottoroidulla ratsullamme Euroopan läpi näin pitkälle. Tunnelma kohosi entisestään, kun rantabulevardilla alkoi soitto soimaan; joku ranskalainen bändi pani parastaan ja ilmeisesti kyseessä oli varsin suosittu ryhmä, sillä yleisö lauloi ja taputti mukana. Yleisön villinnyt hitti oli kuitenkin meille vieras ja niinpä emme voineet osallistua yhteislauluun, vaan tyydyimme seuraamaan konserttia pohjoismaalaisella tyyneydellä.
Matkapäiväkirja:
"Välimeri on saavutettu. Kaksi viikkoa on oltu reissussa ja ennen tätä päivää olemme ehtineet olla perillä monessa paikassa ja maassa. Vuorilta laskeutuessamme oli vaatteita kuorittava vähemmäksi, sillä lämpötila nousi 30 asteen tietämille. Mutkaisten teiden koluaminen kuumuudessa on uuvuttavaa puuhaa ja niinpä taidamme viettää huomenna rantapäivän! Ylhäällä vuorilla maisemat olivat henkeäsalpaavan kauniita. Kävimme noin 1500 metrin korkeudessa."
Alingsåsista lähdön jälkeen emme olleet viipyneet samassa paikassa yhtä yötä pidempää. Nyt tuntui siltä, että voisimme viettää yhden rantapäivän. Makoilimmekin puoli päivää rannalla. Jomppe hölkkäsi rantaviivaa seuraten muutaman kilometrin. Anne lueskeli Provencesta kertovaa matkakirjaa.
Cote de Azur - St. Tropez, Nizza, Monaco
Seuraavana päivänä jatkoimme innolla matkaa. Pistäydyimme mustalaisten pääkaupungiksi kutsutussa les Saintes-Maries-de-la-Mer’n rantakaupungissa lounaalla. Ajelimme leppoisasti helteisestä säästä nautiskellen. Ihailimme Camarquen tasaista suistomaisemaa ja onnistuimme näkemään flamingoja. Näimme myös paljon satuloituja Camarque-hevosia, jotka tienvarsiranchien puomeihin sidottuina uneliaina odottivat ratsastamaan haluavia turisteja. Rhonen pääuoman ylitimme lautalla. Marseilles’n keskustaan emme päässeet, sillä poliisit ohjasivat läpikulkuliikenteen keskustan ohitse.
Nousimme vuorille ja leiriydyimme le Camp Du Castellen leirintäalueelle. Leirintäalueella oli paljon pidempiaikaisia asukkeja, jotka näyttivät viettävän kesälomaa. Ravintola sijaitsi uima-altaan äärellä ja tunnelma oli illalla korkealla. Karaoke innosti vanhat ja nuoret sekä myös lapset esittämäään ranskalaisia lauluja. Tutkimme laululistaa Börjen ja Joron Ranskan debyyttiä ajatellen, mutta mitään sopivaa emme löytäneet - kaikki kappaleet olivat ranskankielisiä.
18.8. jatkoimme matkaa itää kohti. Ihailimme Ranskan Rivieran - Cote de Azur’n - merenrantamaisemia; hiekkarantoja, aurinkoa, pikkukaupunkeja... Hellekelit jatkuivat ja pyörän selässä tarkeni hyvin (hihaton paita ja sortsit sopiva yhdistelmä!). Päätimme käydä kuulussa St. Tropezissa, kun se reittimme varrelle sopivasti osui. Kaupunkiin vievä kapea tie oli hyvin ruuhkainen ja niinpä "splittasimme leiniä" paikalliseen tyyliin; ohittelimme matelevat autojonot ja pääsimme mukavasti kaupungin keskustaan. Parkkeerasimme pyörän mukavan näköisen kahvilan viereen, kahvittelimme (kallista oli!), maksoimme ja häivyimme.
Suuntasimme kohti Nizzaa ja saavuimme sinne illansuussa. Ajattelimme yöpyä kaupungissa, mutta turisti-informaatiossa kerrottiin ettei yhtään kohtuuhintaista hotellihuonetta ollut vapaana. Saimme kuitenkin camping-kartan, jonka perusteella nousimme Nizzasta ylös vuorille ja löysimme upean näköalan omaavan leirintäalueen, jonne jäimme yöksi.
Matkapäiväkirja:
"Tänään on sitten Ranskan Rivieraa nähty - kilometrikaupalla tupaten täynnä olevia hienohiekkaisia rantoja (plages). Yksi uimarantapäivä taisi riittää meille, sillä tämänpäiväiset uimarannat oli sopiva katsastaa mp:n selästä. Liikenne oli hyvin vilkasta Nizzan ja Cannes’n liepeillä, niinpä emme tänään ihan Monacoon asti ehtineet. Mutta huomenna Monaco ja sitten jätämme Ranskan taaksemme. Leirintäalueeltamme on upea näköala 400 m alapuolellamme olevalle merelle ja Nizzan kaupunkiin. Olemme tässä viimeisen 29 minuutin aikana seuranneet naapurien teltanpystystä ja se näyttääkin olevan isompi projekti. Parhaillaan on menossa sisääntuloaukkoon liittyvän katosrakennelman virittely."
Aivan kuten St. Tropeziin ja Nizzaan, myös Monacoon vievä tie oli hyvin ruuhkainen. Saavuttuamme Monacoon vilkaisimme "pakollista" nähtävyyttä - Monacon kasinoa moottoripyörän selästä. Parkkipaikkaa saimme etsiskellä jonkin aikaa. Autolla liikkuvalle tehtävä olisi kyllä ollut toivoton. Saimme kuin saimmekin pyörän parkkiin aivan keskustassa olevan uima-altaan vierelle. Otimme itsestämme kuvan, piipahdimme matkamuistoputiikissa (ostimme mm. klisee-postikortin kuninkaallisesta perheestä), totesimme että Monaco on nähty ja nousimme vuorille kohti pohjoista ja Italiaa.
Välimeren Alppien ylitse Italiaan
Taivaalta alkoi tipahdella vesipisaroita ja tie hetken aikaa erittäin liukas. Välimeren Alpeille nouseva tie oli hyvin mutkikas ja matkavauhti hidastui muutamaan kymmeneen kilometriin tunnissa. Varsinkin oikealle kääntyvät neulansilmämutkat (lacettes) olivat hankalia, kun vastaantulevaa liikennettä oli lähes mahdoton havaita. Tiukimmat mutkat piti ajaa niin hitaasti ykkösvaihteella.
Noin miljoonan (tai vähän alle!) lasetin jälkeen saavuimme Italian puolelle. Kävimme parissa kaupungissa etsiskelemässä ruokakauppaa - jopa jokin pikaruokala a la McDonalds olisi kyllä kelvannut ja ollut jopa toivottava, mutta mitään emme löytäneet. Eräässäkin kaupungissa Anne teki kävellen noin puolen kilometrin kierroksen Jompen odottaessa pyörällä, mutta näköpiiriin osui ainoastaan lelukauppoja, vaateliikkeitä sekä puolityhjiä ostoskeskuksia (joissa ei ollut ruokakauppaa). Lopulta kuitenkin löysimme ruokakaupan - se sijaitsi noin 5 kilometriä kaupungin ulkopuolella. Ainoa ongelma oli, että kaikki ruokatarvikkeet oli pakattu suurperheen kerran viikossa tapahtuvaa ostosmatkaa ajatellen; banaaneja myytiin noin parin kilon tertuissa, jugurtteja olisi pitänyt hankkia kuusi purkkia, irtoleipää ei ollut... Lopulta Anne kuitenkin löysi kuin löysikin jotakin kahden hengen moottoripyörämatkailuun soveltuvaa evästä.
Vatsamme kurnivat nälästä, muttemme viitsineet ruokailla kaupan parkkialueella, vaan jatkoimme pohjoista kohti ja tähyilimme sopivaa P-paikkaa ruokailua varten. P-paikat olivat kuitenkin oudolla tavalla varattuja, kuten matkapäiväkirjaotteesta käy ilmi:
"Sopivaa evästelypaikkaa etsiessämme panimme merkille, että P-paikat oli varattu muuhun käyttöön; niillä seisoskeli pitkäsäärisiä niukkoihin hameisiin verhoutuneita naisia, jotka lienevät tarjonneen joitakin tiettyjä palveluksia sopivaa rahasummaa vastaan. No, me emme palvelujen laatua ryhtyneet tarkemmin tiedustelemaan, vaan jatkoimme matkaa ja lopulta löysimme jonkinlaisen levikkeen jonkun jumalanhylkäämän ex-huoltoaseman kohdalta. Siinä sitten nautiskelimme eväitämme ja naureskelimme ohiajaville herrasmiehille, joilla näytti olevan jonkinlaista epäselvyyttä, millaisia palveluksia me mahdollisesti tarjoaisimme sopivaa liiramäärää vastaan. Rupesi vähän epäilyttämään täkäläisten innokas pyöräilyharrastus - intervalleja P-paikalta P-paikalle?"
Pysyttelimme pikkuteillä Alessandriaan saakka. Ilta alkoi vähitellen hämärtyä ja päätimme hyödyntää moottoritietä päästäksemme nopeammin Lago di Maggiorelle. Kartan perusteella arvelimme järven rannalta löytyvän sopivia leirintäalueita yöpymistä varten. Kesti aikansa ennen kuin italialainen moottoritieliittymien merkintälogiikka avautui kartanlukijalle (itse asiassa logiikka taisi osin jäädä vielä ratkaisemattomaksi ongelmaksi) - parin virheellisen exitin myötä päätimme yksinkertaisesti pysähtyä tienvarteen ennen epävarmaa liittymää. Tätä temppua ei olisi voinut kovin helposti tehdä Saksan ruuhkissa - täällä sen sijaan liikenne oli erittäin hiljaista.
Saapuessamme Maggioren eteläpäähän valitsimme ensimmäisen vastaantulevan leirintäalueen ja tämä oli järkevästi tehty, sillä alkoi satamaan. Pystytimme teltan ja Jomppe kartoitti paikat (wc:n ja suihkun sijainti, ruokailumahdollisuus). Jomppe piristyi huomattavasti käytyään suihkussa kun taas Anne oli samaan aikaan jäänyt "tuleen makaamaan" (= makasi väsyneenä teltassa, kengät jalassa, ajovaatteet päällä!). Leirintäalueen ravintolassa nautitut pizzat ja oluet tekivät hyvää matkaväsymyksen pehmentämille seikkailijoille. Anne ilahtui erityisesti siitä, että ravintolan valikoimista löytyi ehtaa Skottilaista mallasviskiä suomalaisittain erittäin kohtuulliseen 4000 liiran hintaan.
Alpit - sadeasut käytössä
Aamu valkeni sateisena. Tarkkailimme säätilaa jonkin aikaa ja todettuamme kyseessä olevan "maavonnaisen sateen" (vanha viidakon - eikun kuusamolainen sanonta!), tungimme märän teltan telttapussiin, söimme aamupalan ravintolassa ja lähdimme matkaan. Olimme etukäteen arvioineet, että Lago di Maggioren kauniissa rantamaisemissa olisi mukava ajella. Kaatosade kuitenkin jonkin verran latisti tunnelmaa. Tie oli hyvin mutkainen ja ruuhkainen, sateen takia näkyvyys oli heikko, eikä turvallisiin ohituksiin näin ollen ollut mahdollisuuksia. Niinpä matelimme eteenpäin noin kuuttakymppiä ja toivoimme että sadeasumme pitävät vettä. Kypärän visiirin kautta pääsi jonkun verran kosteutta sisään. Myös kenkien vedenpitävyyden kanssa oli pieniä ongelmia. Näistä ulkoisista epämukavuuksista huolimatta järvimaisemat osoittautuivat hyvin kauniiksi.
Jättäessämme järven taaksemme olimme jo Sveitsin puolella ja lähdimme nousemaan Alpeille. Lämpötila laski selvästi kivutessamme ylöspäin. Ajoimme lukuisten tunnelien läpi, joista osa oli usean kilometrin mittaisia. Ilma oli selvästi lämpimämpää tunneleissa; visiirit huurtuivat ajaessamme tunneliin. Vähitellen vesisade lakkasi, mutta pilvet roikkuivat edelleen niin alhaalla (tai vastaavasti me olimme niin ylhäällä!) ettemme nähneet lumihuippuja.
Näimme kyllä tienreunoilta lähes pystysuoraan kohoavat vuortenseinämät, mutta ne leikkautuivat poikki kohdatessaan pilviverhon. Selkeällä säällä näkymät ovat varmasti huikeat! Yövyimme Bodenseen tuntumassa sijaitsevalla leirintäalueella. Ehdimme sopivasti kuuntelemaan ja katselemaan pientä orkesteria, jonka muodostivat leirintäalueen asukit. Ulkona soittanut ryhmä sai myös meiltä kovat aplodit.
Aamu alkoi tutusti matkareittiä suunnittelemalla.
Saksassa
Seuraavana aamuna jatkoimme Etelä-Saksaan. Ajelimme pitkät pätkät moottoriteitä ja tällä kertaa (toisin kuin pohjoisessa Saksassa) pystyimme samalla ihailemaan myös kumpuilevaa maalaismaisemaa. Maisemia ihaillessa bensiini pääsi vähiin ja kun seuraavalle tankkausasemalle näytti olevan turhan pitkästi, poikkesimme pienelle tielle etsiskelemään tankkauspaikkaa. Pienehköllä kylätiellä ei näkynyt ketään kunnes havaitsimme pellolta maantielle suuntaavan traktorin. Jomppe kysyi traktoria tomerasti ohjanneelta emännältä lähimmän bensa-aseman sijaintia ja onneksemme sellainen löytyi parin kilometrin päästä. Viimeisillä desilitroilla pääsimme asemalle tankkaamaan pyörän.
Yövyimme pienessä kaupungissa. Otimme huoneen viihtyisästä motellista. Alakerrassa oli pieni krouvi, jossa kävimme istuskelemassa. Kovin oli hiljaista. Paikan omistajan lisäksi läsnä oli pari asiakasta. Ajatuksemme suuntautuivat jo koti-Suomea kohti. Ajomatka Tanskan ja Ruotsin kautta ei tuntunut kovinkaan houkuttelevalta. Lisäksi takarengas alkoi olla uusimiskunnossa. Pyörällä ei uskaltanut ajaa juuri satasta kovempaa. Laivamatka Rostockista Helsinkiin tuntui hyvältä vaihtoehdolta ja soitimme pari puhelua Suomeen. Varasimme paikat Finnjettiin. Laskeskelimme, että ehdimme viettää Berliinissä kolme päivää.
Wir sind Berliner!
Saavuimme Berliiniin 22. elokuuta. Ajoimme Grüneswaldin läpi suoraan keskustaan Branderburgin portille. Kaupungilla oli varsin vähän liikennettä, mikä selittynee ajankohdalla (sunnuntai-iltapäivä).
Majapaikan hankinnassa olimme erittäin ripeitä, kuten matkapäiväkirjasta ilmenee:
"...30 minuuttia Berliinissä ja olimme varanneet avaran, valoisan 3 metriä korkean huoneen hostelliksi muutetusta entisestä tehdasrakennuksesta Schlesischesstrassen varrelta – die Fabrik. Hostel on sisustettu tyylikkään yksinkertaisesti. Hostelin yhteydessä sijaitseva kuppila noudattaa samaa niukantyylikästä linjaa. Talvella täällä saattaa tosin olla aika kylmä, sillä tällä hetkellä täällä ei ole minkäänlaista lämmitysjärjestelmää."
Asetuttuamme taloksi tutustuimme Schlesischesstrassen iltaelämään. Liikkeellä oli "tavallisten" kulkijoiden lisäksi paljon erikoisen näköisiä hiippareita (kumpaakohan kategoriaan meidät luettaisiin…). Katua reunustivat lukuisat ruokapaikat ja kuppilat. Erityisesti jäi mieleen zenbuddhismi-henkinen luola, jossa soi newage-tyyppinen musiikki. Paikan seinät oli vuorattu alumiinifoliolla. Ilmapiiri oli originelli. Kalju tarjoilija (hörökorvineen ja suurine mustasankaisine laseineen) oli kuin "alien out of this world". Kaiken kaikkiaan paikka oli oikein mukava. Taidamme pistäytyä siellä myös seuraavalla Berliinin käynnillä.
Berliinissä viettämämme kolmen päivän aikana emme juurikaan käyttäneet moottoripyörää. Tuntui siltä, että pyörän selässä on istuttu aivan tarpeeksi ja vaihteeksi oli mukava kulkea jalkaisin paikasta toiseen.
Matkapäiväkirja:"23.8.
Tänään toden totta jalkauduimme Berliinin kaduille ja kujille. Tarkoituksemme oli osallistua 3,5 h ohjatulle katukävelykierrokselle, mutta missasimme sen odotellessamme ja ihmetellessämme kävelyretken aloitusta väärällä sillalla. Kiirehdittyämme oikeaan paikkaan noin 3 minuttia myöhässä oli kierros saksalaisen pedanttiseen tyyliin jo käynnistynyt (Ordnung muss es sein!). Me emme tietenkään tästä pienestä vastoinkäymisestä lannistuneet, vaan teimme improvisoimme oman city-kierroksen. Kävelimme kaupungilla noin 8 h ja sen kyllä tunsi jaloissaan! Näimme mm. Hegelin aukion, paljon rakennustyömaita, ostimme 2 Trabantia sekä muutaman palan Muuria (kylläkyllä, juuri Se muuri). Kävimme myös Charlies Checkpointin yhteydessä sijaitsevassa museossa. Siellä saimme tutustua mitä erilaisimpiin pakokertomuksiin (surffaten, sukeltaen, bensatankissa, lentäen, hypäten, sähkölinjoja pitkin, avoautolla puomit alittaen… Kyllä ihminen on kekseliäs!), Prahan kevääseen, Euroopan kahtiajakoon, ihmisoikeustaistelijoihin, kylmän sodan aikaiseen taiteeseen… Museo näytti kadulta katsottuna pieneltä, mutta se olikin yllättävän iso; paljon nähtävää kolmessa kerroksessa."
Berliinin muurin sortumisesta tuli kuluneeksi 10 vuotta marraskuussa 1999. Voi vain aavistella, mitä muurin nähnyt ja kokenut berliiniläinen tunsi, kun hän muurin murruttua voi vapaasti kulkea Unten den Linden’iä Brandenburgin portin kautta 17 Juni Strasselle (ja päinvastoin). Kylmän sodan jakama Eurooppa oli mielisairas ja Charlies Checkpoint -museossa näkemämme kahtiajakoa heijastava taide ilmensi tätä skitsofrenista tosiasiaa koskettavalla tavalla.
Finnjetillä on tunnelmaa; "Motor-cycle man...", paperimies sopersi.
Heräsimme varhain keskiviikkoaamuna. Finnjet lähtisi klo 12.30, Rostockiin oli parin sadan kilometrin ajomatka ja halusimme pelata varman päälle miljoonakaupungin aamuruuhkien suhteen. Olimme merkinneet ulosmenoreitin valmiiksi karttaan; ajelimme uuteen päivään heräävän kaupungin lävitse, ensin Schlesischesstrassea, sitten Skalitzeria ja Gitschiner Strassea länteen. Siegessäulen kautta käännyimme 17 Juni Strasselle. Ernst-Reuter Platzilta suuntasimme luoteeseen kohti tietä nro 111.
Aamuliikenne oli erittäin vilkasta, kunnes olimme ohittaneet pohjoisen Berliinin suurimmat nukkumalähiöt. Tie tyhjeni lähes täysin. Pohjoiseen oli menossa vain muutamia rekkoja, joita ohittelimme tasaiseen tahtiin.
Rostockia lähestyessämme näimme ensimmäiset suomalaisin kilvin varustetut autot Ruotsista lähdön jälkeen. Ajoimme suoraan satamaan ja lunastimme liput. Meidät ohjattiin seisovien autojonojen ohitse suoraan lastauslaiturille (taas tuntui kivalta kun prätkällä ei tarvinnut jonotella).
Olimme perillä hyvissä ajoin - Finnjet ei vielä ollut edes saapunut. Vähitellen paikalle saapui myös muita motoristeja. Suurin osa suomalaisia. Reilun tunnin kuluttua laiva saapui.
Autokansien tyhjennyttyä ajoimme sisään. Kiinnitimme pyörän ja lähdimme kulkeutumaan hyttiämme kohti. Hissi näytti aika täydeltä, joten reippailimme portaita pitkin muutaman kannen ylöspäin. Portaat osoittautuivat hyväksi valinnaksi, sillä hissi jumiutui kerrosten väliin! J kävi kertomassa asiasta receptionissa, joten todennäköisesti motoristit pääsivät loukusta...
Humaltuneita emme olleet nähneet Hki-Sto -laivamatkan jälkeen. Finnjetillä palasimme päiväjärjestykseen; hyttiimme johtavalla käytävällä teimme ensimmäisen havainnon raskaasta (?) ulkomailla suoritetusta työjaksosta koti-Suomeen palaavista paperimiehistä. Yksi heppu istuskeli käytävällä ja koetti saada kenkää jalkaansa. Kovin näytti vaikealta; kenkä ja jalka eivät millään näyttäneet kohtaavan toisiaan. Miehen liikkeet olivat kuin hidastetusta filmistä... Niinpä niin - juhlinta oli ilmeisesti aloitettu hyvissä ajoin, olihan kello puolen päivän kieppeillä. Kävelimme reippaasti matkalaisen ohitse hyttiimme.
Emme kuitenkaan malttaneet pysyä hytissämme kuin hetken, sillä ulkona paistoi aurinko. Nousimme ylös kannelle. Päivä oli mitä kaunein. Joimme pari olutta ja ihailimme merinäkymiä.
Muutaman tunnin kuluttua lähdimme saunaan.
J: Kyllähän saunassa on aina mukavan rentouttavaa käydä. Tai ainakin yleensä. Nyt kävi kuitenkin niin, että kymmenkunta kunnon tuiskeessa olevaa paperimiestä osui samaan aikaan saunaan.
"Ollaan perrrkele oltu Hollannissa tekemässä paperikoneen märkäpään remonttia pari viikkoa perrrkele..." Auta armias sitä älämölöä ja melskettä!
Löylyhuoneessa ei voinut pitkään istuskella, sillä veden annostelussa ei näytetty tuntevan yhtä kiulullista pienempää mittayksikköä.
"rkele... kyllä se Arska on kunnon tyyppi! Vieläkö kärsii heittää löylyä? Kerran oltiin Saksassa työkomennuksella ja mentiin saunaan. Lauteilla istui joku tyyppi. Työmaalla oli polakkeja ja muita ja päätettiin vähän näyttää, miten suomipoika kylpee. Ruvettiin heittämään löylyä, mutta kaveri rkele ei lähtenyt pois. Heitettiin lisää - ajateltiin että on se tana kumma jos ei kaveri kohta häivy. Meillä oli jo korvat palaa kun sitten huomattiin, että sehän on Erkki tana..." Päätin poistua saunasta. Ihan mielenkiintoinen saunareissu.
Illalla söimme hyvin. Jaksoimmepa vielä seurata yökerhon midnight-special -esityksen. Taidokas tanssiesitys oli vauhdikas ja mukaansatempaava...
Matkapäiväkirja:
J: Yhtäkkiä näin tutun miehen estradilla - yksi paperimiehistä veti omaa showtaan tanssityttöjen vieressä! Sillä lailla! Nukkumaan mennessä mieleeni juolahti ajatus aamusaunasta. Sehän olisikin mukava tapa aloittaa uusi päivä. Eiköhän siellä olisi tällä kertaa vähän rauhallisempaa. Kellon herättäessä minua nukutti vietävästi. Käänsin kylkeä, mutta hetken päästä päätin kuitenkin nousta ylös. Ajatus rauhallisesta aamusaunasta sai minut liikkeelle. Astelin saunaosastolle, avasin pukuhuoneen oveen ja... törmäsin samanlaiseen mekkalaan kuin edellisiltana! Väsymättömät paperimiehethän ne siellä mekastivat! Olikohan ne edes nukkuneet välillä? Kävin kuitenkin saunassa. Aika pian sain tarpeekseni, peseydyin ja poistuin. Pukuhuoneessa yksi paperikoneenkorjaaja istui vaitonaisena penkillä. Pää nuokkui murheellisesti. Raskas työ vaatii raskaat huvit, I guess. Taitaa olla sammunut. Vetäessäni nahkahousut jalkaani, mies kuitenkin sopersi hiljaa: "motor-cycle man". Väsymyksestään huolimatta kaveri teki teräviä havaintoja ympäristöstään!
Oma koti kullan kallis
