Mummolassa odotti yllätys; megaisen laajakaistan leveydeltä valtaväylää nettiin, joten tässä ollaan. Täällä pohjoisessa, "lapin eteisessä" on ollut koleaa ja sateista. Toisaalta sää kuin sää on hyvä ja oikea, kun asenne ja pukeutuminen on kohdallaan. Tyttärellä on asennetta ja asukin kohdallaan, kun lähti hetki sitten isovanhempiensa kanssa ulkoilemaan.
Toissailtainen blogipostaukseni "oodi ilolle" oli samalla myös oodi muistamattomuudelle, sillä olin postannut (pienin poikkeuksin) saman tekstin jo aikaisemmin. Anteeksi.
Kimmo kirjoittaa blogissaan mustavalkoisesta ajattelusta. Käykäähän lukemassa.
Itsekin olen mustavalkoisuuden sokeuteen törmännyt ja varmasti siihen itsekin syyllistynyt. Maailmassa on lukemattomia värejä. Yritän muistaa sen. Tai zeniläisittäin; se on tosiasia, jota ei tarvitse yrittää muistaa.
Ihmiselle on tyypillistä luokitella, yleistää, oikaista. Monimutkaisessa ja -ulotteisessa todellisuudessa on helpompi orientoitua, kun turvautuu aiemmin tehtyihin päätelmiin, luokitteluihin ja toimintasääntöihin. Kun empirian perusteella on kerran kokenut vaikkapa kuuman paistolevyn vaarat, ei asiaa tarvitse todentaa uudestaan kokeilemalla. Järkevää ja käytännöllistä, kyllä. Sen sijaan esimerkiksi ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa luokittelukeskeinen toimintatapa on ongelmallinen. Luokittelija vääntää värikylläisestä maailmasta mustavalkoisen mallin, sapluunan ja tarkastelee sitten ihmisiä sen lävitse. Se on toki helppo ja tehokas tapa toimia. Mutta kuinka totta se on?
Toisen ihmisen, lähimmäisen kohtaaminen onnistuu parhaiten ilman ennakkoluuloja. Tai jos ennakkokäsityksiin haluaa turvata, niin olkoon se veikkolavimainen "jokainen ihminen on laulun arvoinen" tai einoleinomainen
"Paha ei ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
On hyvää rinnassa jokaisen,
vaikk' aina ei esille loista."
Rakkaudellinen suhtautuminen lähimmäiseen voi saada ne ihmisen parhaat puolet esille. Rakastaa paha hyväksi. Tuoda valo pimeään ja nähdä että pimeys oli vain harhaa, valon puutetta, ei itsessään totta.
-gs
keskiviikkona, toukokuuta 31, 2006
tiistaina, toukokuuta 30, 2006
Oodi ilolle
”Kehittyminen luo iloa, joka on siirtymistä pois epätäydellisyydestä kohti täydellisyyttä.” -Baruch Spinoza
Mitä ajattelet ilosta? Mikä on ilon olemus? Mikä saa sinut iloiseksi? Onko ilo ensisijaisesti riippuvainen ulkoisista tekijöistä? Tarjoaako sisäinen avaruutemme ilon aineksia?
Minulle ilo on ensisijaisesti, subjektiivisesti koettuna tietysti tunne. Tämä tunne yleensä näkyy ulospäin hymynä, nauruna, positiivisina sanoina. On melkoisen vaikea pukea sisäistä ilon kokemusta käsitteelliseen asuun. Sen ydin on mielestäni ei-käsitteellinen, sisäisesti koettu voimakkaan positiivinen tunne.
Spinozan mukaan (ks. esim. Saarinen 1989, 150-154) tunteet voidaan jakaa sen mukaan, mikä on suhteemme tunnetilaan. Passiiviset tunteet pitävät meitä hallinnassaan; esimerkiksi vihan tunne on passiivinen ja epäjärjellinen, kun emme voi sille mitään emmekä tarkkaan ymmärrä syytä tuntemukselle. Passiivisesta tunteesta tulee aktiivinen, kun muodostamme tunteesta selvän ja tarkan idean - tällöin mielemme ei enää ole tunteen vallassa, vaan kykenemme ikään kuin ulkoapäin tarkastelemaan tunnetilaa, analysoimaan sen syytä ja mielekkyyttä. Spinozan mukaan viisas ihminen hallitsee tunteita järkensä avulla. Tämä on varmasti ymmärrettävää esimerkiksi vihan tunteen suhteen, mutta onko järjen kontrolli ulotettava myös ilon kokemukseen? Asia riippuu ilon kokemuksen laadusta. Mikäli olemme vahingoniloisia jonkun epäonnistumisesta, on syytä kasvaa pois tämän tyyppisestä ilon kokemuksesta. Sen sijaan ilon kokemus joka syntyy vaikkapa kevätkesäisen tuomen tuoksun tiedostamisen myötä on jotakin, jota ei tarvitse kontrolloida tai ylipäätään älyllistää.
Ilon tunnetila syntyy jostakin syystä. Syy voi olla sisäinen tai ulkoinen. Ulkoinen ilon aihe voi olla vaikkapa se, kun saan tekemisistäni joltakin positiivista palautetta tai jos saan joltakin vastauksen minua askarruttaneeseen kysymykseen;
”mikä ilo, kun löytyy sattuva vastaus, oikea sana oikeaan aikaan!” (Snl. 15:23).
Sisältä kupliva ilo voi syntyä vaikkapa unen, vision tai ajatuksen yhteydessä. Mystikko kokee iloa kohdatessaan Jumalan Rakkauden. Mystikon kokemus on pohjimmiltaan ylikäsitteellinen – siihen voi vain viitata. Esimerkkinä ajatuksen, tai pikemminkin oivalluksen ja ilon yhteydestä käy hyvin Eino Kailan (1992, 366-367) kuvaus siitä, kun hän oivalsi elämänsä tarkoituksen;
”(...) elämän tarkoitus on mietiskely. Voisin ilmoittaa melkein kellonlyönnin tarkkuudella sen ajankohdan, jona sain tämän oivalluksen - se tuli ilmestyksen voimalla. Olin silloin kuusitoistavuotias, oli kaunis tyyni kesäilta, loikoilin hiljaa soutuveneessä järvellä ja luin (...) Paulsenin teosta Einleitung in die Philosophie (...). Vielä tänä päivänä luulen tuntevani hiljaisen jälkimainingin siitä puhtaasta ilosta, jolla tuo oivallus minut silloin täytti. (...) Ja jos olen täysin vilpitön, minun on tunnustettava, että en vielä tänä päivänäkään tunne mitään parempaa elämänfilosofiaa kuin nämä kuusitoistavuotiaan lapsellisuudet.”
Voidaan kenties sanoa, että iloon liittyy jonkinasteinen yllätyksellisyys. Tottumus ja rutiinit tuntuvat antavan kovin vähän tilaa ilolle. En kuitenkaan väitä, että ilon kokeminen välttämättä edellyttää yllätystä omassa kokemuksessa, sillä ilo voi välittyä myös toisen ihmisen kautta. ”Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo”, sanotaan. Ilo ei vähene kun sen jakaa kun taas jaetun surun sanotaan olevan puoli surua.
Kun kohtaan kadulla tuntemattoman ihmisen, joka hymyilee minulle, on mielestäni luonnollista hymyillä takaisin - ”ystävällinen katse ilahduttaa mielen” (Snl. 15:30). Tilanteesta riippuen saattaa kyllä käydä niinkin, että ryhdyn vaivihkaa tarkistamaan, onko vaatetuksessani jotakin outoa.
Dreher (1993, 153-162) viittaa Laotsen klassiseen teokseen Tao-te-ching ja esittää, että voimme saada ilon elämäämme monella tavalla. Dreher luokittelee ilon lähteitä. Näitä ovat tarkoituksen tuottama ilo, puolueettomuuden ilo, järjestyksen ilo, seikkailun ilo sekä huumorintajun ilo. Itse näen tärkeäksi ilon lähteeksi ihmisten välillä tapahtuvan positiivisen vuorovaikutuksen. Auttaminen, neuvominen ja tiedonjakaminen ovat minusta keskeisiä elämisen arvoista todellisuutta rakentavia tekijöitä. Saatamme valitettavan usein kohdata ihmisiä, jotka haluavat päteä tiedoillaan ja taidoillaan. Jos tällaiselta ihmiseltä kysyy neuvoa, niin vastaus voi olla ylimielinen tai siinä määrin ylimalkainen että ongelma jää ratkaisematta. Vastaus saatetaan myös verhota niin vaikeaan terminologiseen muotoon (esimerkiksi atk-ala on täynnä mitä merkillisimpiä lyhenteitä), että ongelmaa on mahdotonta ratkaista sen avulla. Tällaisen ”konsultaation” jälkeen olo tuntuu vihaiselta, kurjalta ja tyhmältä.
Tilanne on kokonaan toisenlainen kohdatessamme ihmisen, jolla tuntuu aina olevan aikaa ja halua paneutua esittämäämme ongelmaan. Tällainen ihminen ei halua millään tavalla päteä - näyttää sen sijaan siltä, että hän kokee auttamisen iloa. Ja tässä ilossa kylpee myös autettava. Toisaalta autettava kokee iloa saadessaan ongelman ratkaistua ja tämän autettavan kokeman ilon jakaa myös auttaja. Kysymyksessä näyttää olevan itseään ruokkiva kaksisuuntainen ilon vuorovaikutus. Kenties onkin niin, ettei ilon kokemukseen välttämättä liity mitään mekaanista syyn ja seurauksen suhdetta. Ehkä voimme sanoa, että vuorovaikutteisessa ilon kokemuksessa syy ja seuraus vaikuttavat kahteen suuntaan kaikissa osapuolissa; toinen ihminen voi vaikuttaa ilon kokemukseeni, mutta samalla minä vaikutan toisen ihmisen ilon kokemukseen.
Ilossa,
-gs
ps. suuntaan aamulla pohjoiseen ja palailen blogien ihmeelliseen maailmaan loppuviikosta - voikaa hyvin!
Kirjallisuutta
Dreher Diane. 1993. Henkiseen eheyteen. Tao-te-chingin opetuksia nykyajan ihmiselle. Karisto Oy Hämeenlinna.
Kaila Eino. 1992. Syvähenkinen elämä, teoksessa Valitut teokset 2, 1936-58. Otava Keuruu.
Saarinen Esa. 1989. Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin. WSOY Juva.
Mitä ajattelet ilosta? Mikä on ilon olemus? Mikä saa sinut iloiseksi? Onko ilo ensisijaisesti riippuvainen ulkoisista tekijöistä? Tarjoaako sisäinen avaruutemme ilon aineksia?
Minulle ilo on ensisijaisesti, subjektiivisesti koettuna tietysti tunne. Tämä tunne yleensä näkyy ulospäin hymynä, nauruna, positiivisina sanoina. On melkoisen vaikea pukea sisäistä ilon kokemusta käsitteelliseen asuun. Sen ydin on mielestäni ei-käsitteellinen, sisäisesti koettu voimakkaan positiivinen tunne.
Spinozan mukaan (ks. esim. Saarinen 1989, 150-154) tunteet voidaan jakaa sen mukaan, mikä on suhteemme tunnetilaan. Passiiviset tunteet pitävät meitä hallinnassaan; esimerkiksi vihan tunne on passiivinen ja epäjärjellinen, kun emme voi sille mitään emmekä tarkkaan ymmärrä syytä tuntemukselle. Passiivisesta tunteesta tulee aktiivinen, kun muodostamme tunteesta selvän ja tarkan idean - tällöin mielemme ei enää ole tunteen vallassa, vaan kykenemme ikään kuin ulkoapäin tarkastelemaan tunnetilaa, analysoimaan sen syytä ja mielekkyyttä. Spinozan mukaan viisas ihminen hallitsee tunteita järkensä avulla. Tämä on varmasti ymmärrettävää esimerkiksi vihan tunteen suhteen, mutta onko järjen kontrolli ulotettava myös ilon kokemukseen? Asia riippuu ilon kokemuksen laadusta. Mikäli olemme vahingoniloisia jonkun epäonnistumisesta, on syytä kasvaa pois tämän tyyppisestä ilon kokemuksesta. Sen sijaan ilon kokemus joka syntyy vaikkapa kevätkesäisen tuomen tuoksun tiedostamisen myötä on jotakin, jota ei tarvitse kontrolloida tai ylipäätään älyllistää.
Ilon tunnetila syntyy jostakin syystä. Syy voi olla sisäinen tai ulkoinen. Ulkoinen ilon aihe voi olla vaikkapa se, kun saan tekemisistäni joltakin positiivista palautetta tai jos saan joltakin vastauksen minua askarruttaneeseen kysymykseen;
”mikä ilo, kun löytyy sattuva vastaus, oikea sana oikeaan aikaan!” (Snl. 15:23).
Sisältä kupliva ilo voi syntyä vaikkapa unen, vision tai ajatuksen yhteydessä. Mystikko kokee iloa kohdatessaan Jumalan Rakkauden. Mystikon kokemus on pohjimmiltaan ylikäsitteellinen – siihen voi vain viitata. Esimerkkinä ajatuksen, tai pikemminkin oivalluksen ja ilon yhteydestä käy hyvin Eino Kailan (1992, 366-367) kuvaus siitä, kun hän oivalsi elämänsä tarkoituksen;
”(...) elämän tarkoitus on mietiskely. Voisin ilmoittaa melkein kellonlyönnin tarkkuudella sen ajankohdan, jona sain tämän oivalluksen - se tuli ilmestyksen voimalla. Olin silloin kuusitoistavuotias, oli kaunis tyyni kesäilta, loikoilin hiljaa soutuveneessä järvellä ja luin (...) Paulsenin teosta Einleitung in die Philosophie (...). Vielä tänä päivänä luulen tuntevani hiljaisen jälkimainingin siitä puhtaasta ilosta, jolla tuo oivallus minut silloin täytti. (...) Ja jos olen täysin vilpitön, minun on tunnustettava, että en vielä tänä päivänäkään tunne mitään parempaa elämänfilosofiaa kuin nämä kuusitoistavuotiaan lapsellisuudet.”
Voidaan kenties sanoa, että iloon liittyy jonkinasteinen yllätyksellisyys. Tottumus ja rutiinit tuntuvat antavan kovin vähän tilaa ilolle. En kuitenkaan väitä, että ilon kokeminen välttämättä edellyttää yllätystä omassa kokemuksessa, sillä ilo voi välittyä myös toisen ihmisen kautta. ”Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo”, sanotaan. Ilo ei vähene kun sen jakaa kun taas jaetun surun sanotaan olevan puoli surua.
Kun kohtaan kadulla tuntemattoman ihmisen, joka hymyilee minulle, on mielestäni luonnollista hymyillä takaisin - ”ystävällinen katse ilahduttaa mielen” (Snl. 15:30). Tilanteesta riippuen saattaa kyllä käydä niinkin, että ryhdyn vaivihkaa tarkistamaan, onko vaatetuksessani jotakin outoa.
Dreher (1993, 153-162) viittaa Laotsen klassiseen teokseen Tao-te-ching ja esittää, että voimme saada ilon elämäämme monella tavalla. Dreher luokittelee ilon lähteitä. Näitä ovat tarkoituksen tuottama ilo, puolueettomuuden ilo, järjestyksen ilo, seikkailun ilo sekä huumorintajun ilo. Itse näen tärkeäksi ilon lähteeksi ihmisten välillä tapahtuvan positiivisen vuorovaikutuksen. Auttaminen, neuvominen ja tiedonjakaminen ovat minusta keskeisiä elämisen arvoista todellisuutta rakentavia tekijöitä. Saatamme valitettavan usein kohdata ihmisiä, jotka haluavat päteä tiedoillaan ja taidoillaan. Jos tällaiselta ihmiseltä kysyy neuvoa, niin vastaus voi olla ylimielinen tai siinä määrin ylimalkainen että ongelma jää ratkaisematta. Vastaus saatetaan myös verhota niin vaikeaan terminologiseen muotoon (esimerkiksi atk-ala on täynnä mitä merkillisimpiä lyhenteitä), että ongelmaa on mahdotonta ratkaista sen avulla. Tällaisen ”konsultaation” jälkeen olo tuntuu vihaiselta, kurjalta ja tyhmältä.
Tilanne on kokonaan toisenlainen kohdatessamme ihmisen, jolla tuntuu aina olevan aikaa ja halua paneutua esittämäämme ongelmaan. Tällainen ihminen ei halua millään tavalla päteä - näyttää sen sijaan siltä, että hän kokee auttamisen iloa. Ja tässä ilossa kylpee myös autettava. Toisaalta autettava kokee iloa saadessaan ongelman ratkaistua ja tämän autettavan kokeman ilon jakaa myös auttaja. Kysymyksessä näyttää olevan itseään ruokkiva kaksisuuntainen ilon vuorovaikutus. Kenties onkin niin, ettei ilon kokemukseen välttämättä liity mitään mekaanista syyn ja seurauksen suhdetta. Ehkä voimme sanoa, että vuorovaikutteisessa ilon kokemuksessa syy ja seuraus vaikuttavat kahteen suuntaan kaikissa osapuolissa; toinen ihminen voi vaikuttaa ilon kokemukseeni, mutta samalla minä vaikutan toisen ihmisen ilon kokemukseen.
Ilossa,
-gs
ps. suuntaan aamulla pohjoiseen ja palailen blogien ihmeelliseen maailmaan loppuviikosta - voikaa hyvin!
Kirjallisuutta
Dreher Diane. 1993. Henkiseen eheyteen. Tao-te-chingin opetuksia nykyajan ihmiselle. Karisto Oy Hämeenlinna.
Kaila Eino. 1992. Syvähenkinen elämä, teoksessa Valitut teokset 2, 1936-58. Otava Keuruu.
Saarinen Esa. 1989. Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin. WSOY Juva.
maanantaina, toukokuuta 29, 2006
149
hahmon blogikommentin innoittamana mieleeni nousi eräs pieni zen-tarina
Kerran kun Ma-tsu ja Po-dzang olivat kävelyllä, he näkivät muutaman villihanhen lentävän ohi.
"Mitä nuo ovat?", kysyi Ma-tsu.
"Ne ovat villihanhia", sanoi Po-dzang.
"Mihin ne menevät?", intti Ma-tsu.
Po-dzang vastasi: "Ne ovat jo lentäneet pois."
Yhtäkkiä Ma-tsu tarttui Po-dzangin nenään ja väänsi sitä niin että hän huusi tuskasta.
"Kuinka", huusi Ma-tsu, "ne olisivat koskaan voineet lentää pois?"
Tämä oli Po-dzangin heräämisen hetki.
(Watts: Zen, s. 149)
-gs
Kerran kun Ma-tsu ja Po-dzang olivat kävelyllä, he näkivät muutaman villihanhen lentävän ohi.
"Mitä nuo ovat?", kysyi Ma-tsu.
"Ne ovat villihanhia", sanoi Po-dzang.
"Mihin ne menevät?", intti Ma-tsu.
Po-dzang vastasi: "Ne ovat jo lentäneet pois."
Yhtäkkiä Ma-tsu tarttui Po-dzangin nenään ja väänsi sitä niin että hän huusi tuskasta.
"Kuinka", huusi Ma-tsu, "ne olisivat koskaan voineet lentää pois?"
Tämä oli Po-dzangin heräämisen hetki.
(Watts: Zen, s. 149)
-gs
sunnuntai, toukokuuta 28, 2006
Poverelloksi,
Jumalan pieneksi köyhäksi kutsuttu Fransiskus Assisilainen kirjoitti elämänsä loppuvuosina 1224-25 runon nimeltä "Luotujen ylistys eli veli auringon laulu". Runoon viitataan yleisesti nimellä "Aurinkolaulu".
Tällä on viikko hyvä aloittaa.
(kuva: Kreeta 15.5. klo 6.42)
The Canticle of the Sun
Most high, omnipotent, good Lord,
Praise, glory and honour and benediction all, are Thine.
To Thee alone do they belong, most High,
And there is no man fit to mention Thee.
Praise be to Thee, my Lord, with all Thy creatures,
Especially to my worshipful brother sun,
The which lights up the day, and through him dost Thou brightness give;
And beautiful is he and radiant with splendor great;
Of Thee, most High, signification gives.
Praised be my Lord, for sister moon and for the stars,
In heaven Thou has formed them clear and precious and fair.
Praised be my Lord for brother wind
And for the air and clouds and fair and every kind of weather,
By the which Thou givest to Thy creatures nourishment.
Praised be my Lord for sister water,
The which is greatly helpful and humble and precious and pure.
Praised be my Lord for brother fire,
By the which Thou lightest up the dark.
And fair is he and gay and mighty and strong.
Praised be my Lord for our sister, mother earth,
The which sustains and keeps us
And brings forth diverse fruits with grass and flowers bright.
Praised be my Lord for those who for Thy love forgive
And weakness bear tribulation.
Blessed those who shall in peace endure,
For by Thee, most High, shall they be crowned.
Praised be my Lord for our sister, the bodily death,
From the which no living man can flee.
Woe to them who die in mortal sin;
Blessed those who shall find themselves in Thy most holy will,
For the second death shall do them no ill.
Praise ye and bless ye my Lord, and give Him thanks,
And be subject unto Him with great humility.
Ehkä runo löytyy netistä myös suomeksi?
Iloa!
-gs
Tällä on viikko hyvä aloittaa.
(kuva: Kreeta 15.5. klo 6.42)
The Canticle of the Sun
Most high, omnipotent, good Lord,
Praise, glory and honour and benediction all, are Thine.
To Thee alone do they belong, most High,
And there is no man fit to mention Thee.
Praise be to Thee, my Lord, with all Thy creatures,
Especially to my worshipful brother sun,
The which lights up the day, and through him dost Thou brightness give;
And beautiful is he and radiant with splendor great;
Of Thee, most High, signification gives.
Praised be my Lord, for sister moon and for the stars,
In heaven Thou has formed them clear and precious and fair.
Praised be my Lord for brother wind
And for the air and clouds and fair and every kind of weather,
By the which Thou givest to Thy creatures nourishment.
Praised be my Lord for sister water,
The which is greatly helpful and humble and precious and pure.
Praised be my Lord for brother fire,
By the which Thou lightest up the dark.
And fair is he and gay and mighty and strong.
Praised be my Lord for our sister, mother earth,
The which sustains and keeps us
And brings forth diverse fruits with grass and flowers bright.
Praised be my Lord for those who for Thy love forgive
And weakness bear tribulation.
Blessed those who shall in peace endure,
For by Thee, most High, shall they be crowned.
Praised be my Lord for our sister, the bodily death,
From the which no living man can flee.
Woe to them who die in mortal sin;
Blessed those who shall find themselves in Thy most holy will,
For the second death shall do them no ill.
Praise ye and bless ye my Lord, and give Him thanks,
And be subject unto Him with great humility.
Ehkä runo löytyy netistä myös suomeksi?
Iloa!
-gs
lauantaina, toukokuuta 27, 2006
Tunnin kukinta
Aistin varhaisissa aamuissa erityistä taikaa. Juoksukengät jalkaan ja menoksi. Rauhassa. Kehoa kuunnellen. Jalat tuntuvat aluksi raskailta. Katsellen. Hengitys. Nyt on hyvä. Perillä. Läsnä. Jatkuvasti. Nyt. Nyt. Näin on hyvä. Rennosti. Rytmi. Rauha.
Heräilevä miljoonakaupunki paljastaa minulle karhean kodikkuutensa. Yksinäinen bussi.
Maalaiskylän hiekkatie rapisee kengänpohjien alla. Huumaava tuomen tuoksu. Kuulen linnut.
- - -
Viime viikolla juoksin useana aamuna merenrannassa. Lähes tyyntä. Tyhjät aurinkotuolirivistöt. Autiot rantakahvilat. Aavistus punaista itäisen niemen yllä. Laiskoja merenlaineita. Kuulen kukon. Punerrus laajenee, syvenee.
Pysähdyn ja odotan... Siinä!
Tulenleimahdus täyttä taikaa!
Liekki yltyy ja kohta kokonainen tulipallo kohoaa niemen ylle.
Jatkan juoksua. Kiihdytän vauhtia. Sydän ja koko olemus täynnä olemisen riemua.
Palaan rantahotelliin ja hiivin huoneeseemme. Kullannuput nukkuvat vielä. Vierekkäin. Äiti ja tytär verhon läpi siivilöityvässä punertavan pehmeässä valossa. Kaunista. Nopea suihku. Kahvikupillisen ja kirjan kanssa parvekkeelle. Aurinko lämmittää juuri sopivasti. Kello ei ole vielä seitsemää. Tämä on aikaa itselleni. Ylellistä. Onnea.
Ymmärrän vanhan zen-runon;
"Aamun ihanuus joka kukkii tunnin
ei eroa ytimeltään jättiläispetäjästä,
joka elää tuhat vuotta."
-gs
Heräilevä miljoonakaupunki paljastaa minulle karhean kodikkuutensa. Yksinäinen bussi.
Maalaiskylän hiekkatie rapisee kengänpohjien alla. Huumaava tuomen tuoksu. Kuulen linnut.
- - -
Viime viikolla juoksin useana aamuna merenrannassa. Lähes tyyntä. Tyhjät aurinkotuolirivistöt. Autiot rantakahvilat. Aavistus punaista itäisen niemen yllä. Laiskoja merenlaineita. Kuulen kukon. Punerrus laajenee, syvenee.
Pysähdyn ja odotan... Siinä!
Tulenleimahdus täyttä taikaa!
Liekki yltyy ja kohta kokonainen tulipallo kohoaa niemen ylle.
Jatkan juoksua. Kiihdytän vauhtia. Sydän ja koko olemus täynnä olemisen riemua.
Palaan rantahotelliin ja hiivin huoneeseemme. Kullannuput nukkuvat vielä. Vierekkäin. Äiti ja tytär verhon läpi siivilöityvässä punertavan pehmeässä valossa. Kaunista. Nopea suihku. Kahvikupillisen ja kirjan kanssa parvekkeelle. Aurinko lämmittää juuri sopivasti. Kello ei ole vielä seitsemää. Tämä on aikaa itselleni. Ylellistä. Onnea.
Ymmärrän vanhan zen-runon;
"Aamun ihanuus joka kukkii tunnin
ei eroa ytimeltään jättiläispetäjästä,
joka elää tuhat vuotta."
-gs
perjantaina, toukokuuta 26, 2006
Jättekul!
Osallistunpa minäkin sarjaan "kaikenlaista sattuu ja tapahtuu"...
Tapahtumapaikka ei ole yhtä eksoottinen kuin Sahramin tarinan flower powerin tyyssija, nej. Nu berättar jag någonting, som hände i Stockholm.
Pari vuotta sitten Gamla Stanin lauantaiaamupäiväisessä ihmisvilinässä löysimme kadulta hienon digikameran. Huhuilin omistajaa, mutta ihmisiä tuli ja meni eikä ketään näyttänyt kiinnostavan. Keksimme katsoa millaisia kuvia kameran muistikortilla on - jospa johtolankoja löytyy. Näimme minkänäköisiä ihmisiä kameran omistajan seurueeseen kuului. Pystyimme myös päättelemään mistä suunnasta he olivat tulleet paikkaan, josta kameran löysimme. Painoimme seurueen tuntomerkit mieleemme ja jatkoimme matkaa suuntaan, jonne oletimme seurueen jatkaneen (olimme Gamla Stanin läpikulkevalla pääväylällä ja keskustan suunta vaikutti loogiselta valinnalta).
Kävelimme reippaasti Sergelin torille saakka. Kuvissa olleita ihmisiä ei näkynyt missään. Sergelin aukiolla liikkui satoja (tuhansia?) ihmisiä eri suuntiin ja tilanne vaikutti toivottomalta. Päätimme viedä kameran poliisiasemalle.
Shoppailimme ja samalla katsastelimme josko poliisiasema osuisi kohdalle. Nej - eipä näkynyt. Kävimme eräässä kirkossa istuskelemassa tovin, tutustuimme myös kirkon hautausmaahan (kävi ilmi, että Palmen tomumaja oli kyseisessä kalmistossa - myös Descartes oli aikoinaan haudattu sinne, kunnes hänen jäänteensä myöhemmin siirrettiin Pariisiin). Aikaa oli kulunut vajaa pari tuntia kameran löytymisestä. Olimme reilun kilometrin päässä löytöpaikasta.
Kävelimme takaisin Sergelin toria kohti vievälle gågatanille kun havaitsimme äkkiä tutun näköisen seurueen. Tarkistimme vielä kamerasta - kyllä, tutulta näyttää. Menin juttelemaan heille (venäläisiä)
- Hello, excuse me but can you speak english?
- Yes, a little.
- Have you lost your camera?
- Yes (hämmentynyt ilme)
- Does it look like this (nostin kameran näkyviin)?
- Yes (hiukan hämmentyneempi ilme)
- Here you are (ojensin kameran), bye-bye!
(ällistyneitä ilmeitä)
- Thank you!
Jatkoimme matkaa.
Joo-o - förstås kände det härligt!
-gs
Tapahtumapaikka ei ole yhtä eksoottinen kuin Sahramin tarinan flower powerin tyyssija, nej. Nu berättar jag någonting, som hände i Stockholm.
Pari vuotta sitten Gamla Stanin lauantaiaamupäiväisessä ihmisvilinässä löysimme kadulta hienon digikameran. Huhuilin omistajaa, mutta ihmisiä tuli ja meni eikä ketään näyttänyt kiinnostavan. Keksimme katsoa millaisia kuvia kameran muistikortilla on - jospa johtolankoja löytyy. Näimme minkänäköisiä ihmisiä kameran omistajan seurueeseen kuului. Pystyimme myös päättelemään mistä suunnasta he olivat tulleet paikkaan, josta kameran löysimme. Painoimme seurueen tuntomerkit mieleemme ja jatkoimme matkaa suuntaan, jonne oletimme seurueen jatkaneen (olimme Gamla Stanin läpikulkevalla pääväylällä ja keskustan suunta vaikutti loogiselta valinnalta).
Kävelimme reippaasti Sergelin torille saakka. Kuvissa olleita ihmisiä ei näkynyt missään. Sergelin aukiolla liikkui satoja (tuhansia?) ihmisiä eri suuntiin ja tilanne vaikutti toivottomalta. Päätimme viedä kameran poliisiasemalle.
Shoppailimme ja samalla katsastelimme josko poliisiasema osuisi kohdalle. Nej - eipä näkynyt. Kävimme eräässä kirkossa istuskelemassa tovin, tutustuimme myös kirkon hautausmaahan (kävi ilmi, että Palmen tomumaja oli kyseisessä kalmistossa - myös Descartes oli aikoinaan haudattu sinne, kunnes hänen jäänteensä myöhemmin siirrettiin Pariisiin). Aikaa oli kulunut vajaa pari tuntia kameran löytymisestä. Olimme reilun kilometrin päässä löytöpaikasta.
Kävelimme takaisin Sergelin toria kohti vievälle gågatanille kun havaitsimme äkkiä tutun näköisen seurueen. Tarkistimme vielä kamerasta - kyllä, tutulta näyttää. Menin juttelemaan heille (venäläisiä)
- Hello, excuse me but can you speak english?
- Yes, a little.
- Have you lost your camera?
- Yes (hämmentynyt ilme)
- Does it look like this (nostin kameran näkyviin)?
- Yes (hiukan hämmentyneempi ilme)
- Here you are (ojensin kameran), bye-bye!
(ällistyneitä ilmeitä)
- Thank you!
Jatkoimme matkaa.
Joo-o - förstås kände det härligt!
-gs
torstaina, toukokuuta 25, 2006
Rakastamisesta
Tunnen monta rakastettavaa ihmistä. Täällä blogistanissakin olen saanut heitä kohdata. On helppo rakastaa ihmistä, joka ajattelee, puhuu, kirjoittaa totuudellisesti ja kauniisti ja viisaasti - ihmistä, joka huomioi, kuuntelee, välittää, on läsnä. Helppo on rakastaa ihmistä, joka on... rakastettava. Helppo on häntä, heitä, teitä rakastaa. Kiitos teille - opin teiltä ja rakastan teitä.
Mutta...
mitä Nasaretin mestari sanoikaan - hän kehotti meitä rakastamaan myös vihamiehiämme, tekemään hyvää niille jotka meitä vihaavat. Lähimmäisenrakkauden keskeinen idea on toteuttaa sitä
e h d o i t t a , v a r a u k s e t t a - j o k a i s t a k o h t a a n.
Siispä rakastanko myös sitä virtsalle haisevaa asunnotonta alkoholistia, jonka kohtasin tänään kauppareisulla? Rakastanko myös sitä bomberia, joka melkein keuli päälleni suojatietä ylittäessäni? Rakastanko myös sitä juoruiluun kiintynyttä työkaveriani, joka panettelee minua selkäni takana? Rakastanko?
Joka elää Jumalassa, elää rakkaudessa. Jumalallinen rakkaus ei pihtaile eikä valikoi "tuo ansaitsee rakkauden ja tuo ei". Jumalallinen rakkaus on ehdotonta rakkautta jokaista elävää olentoa kohtaan. Rakastanko? Rakastatko?
Rakastakaamme!
-gs
Mutta...
mitä Nasaretin mestari sanoikaan - hän kehotti meitä rakastamaan myös vihamiehiämme, tekemään hyvää niille jotka meitä vihaavat. Lähimmäisenrakkauden keskeinen idea on toteuttaa sitä
e h d o i t t a , v a r a u k s e t t a - j o k a i s t a k o h t a a n.
Siispä rakastanko myös sitä virtsalle haisevaa asunnotonta alkoholistia, jonka kohtasin tänään kauppareisulla? Rakastanko myös sitä bomberia, joka melkein keuli päälleni suojatietä ylittäessäni? Rakastanko myös sitä juoruiluun kiintynyttä työkaveriani, joka panettelee minua selkäni takana? Rakastanko?
Joka elää Jumalassa, elää rakkaudessa. Jumalallinen rakkaus ei pihtaile eikä valikoi "tuo ansaitsee rakkauden ja tuo ei". Jumalallinen rakkaus on ehdotonta rakkautta jokaista elävää olentoa kohtaan. Rakastanko? Rakastatko?
Rakastakaamme!
-gs
keskiviikkona, toukokuuta 24, 2006
111
Viisasten kivi?
Zenin perinteisen yhteenvedon mukaan:
"Opetuksen ulkopuolella; perinteestä erillään.
Ei perustu sanoihin eikä kirjaimiin.
Osoittamista suoraan ihmismieleen.
Oman luonnon tajuamista ja buddhankaltaisuuden saavuttamista."
(Alan Watts: Zen, s. 111)
-gs
Zenin perinteisen yhteenvedon mukaan:
"Opetuksen ulkopuolella; perinteestä erillään.
Ei perustu sanoihin eikä kirjaimiin.
Osoittamista suoraan ihmismieleen.
Oman luonnon tajuamista ja buddhankaltaisuuden saavuttamista."
(Alan Watts: Zen, s. 111)
-gs
tiistaina, toukokuuta 23, 2006
Viisasten kivi
Lauantaina iltapäivällä kävelin Kreetalla Hanian lähellä meren rannalla; katsoin, kuuntelin, haistelin, nautin. Halusin painaa näkymän mieleeni. Olin jättämässä hyvästejä Välimerelle. Usean aamulenkin yhteydessä olin ihaillut upeita auringonnousuja ja nyt viikon mittainen loma oli päättymässä, enkä tiennyt milloin näkisin Mare Nostrumin uudestaan. Ajattelin, että ehkäpä poimisin jonkun kiven mukaani muistoksi. Samassa silmiini osui vetäytyvässä aallossa pyörivä valkoinen kivi. Nostin sen käteeni ja tunsin heti että tässä se on; virtaavan veden, hiekan ja lukemattomien aaltojen yhteistuloksena muotoutunut käteen sopiva kaunis kivi. Jatkoin matkaani, pyörittelin kiveä kädessäni ja kuuntelin mitä se kertoisi minulle.
Viitisentoista vuotta sitten totesin tutkimusseminaarissa graduaihettani esitellessäni, etten väitä mitään viisasten kiveä löytäneeni. Alkujaan olin mielessäni ajatellut määrittäväni koko tieteenalan paradigman uudestaan. Normaalitieteen kriisi ja kuhnilainen kumous! Prosessin aikana huomasin asettaneeni riman liian korkealle. Muistan erään uneni tuolta ajalta. Siinä graduni ohjaaja totesi työni keskeneräisen version luettuaan sen olevan ”ihastuttava” ja ”nerokas”. Jälkikäteen ymmärrän, että unen tarkoitus oli valaa minuun uskoa, sillä alkuhuuman jälkeen kyseenalaistin varsin rajusti tutkimukseni mielekkyyden. Pelkäsin haukanneeni liian ison palan. Pelkäsin rajanneeni työni epämielekkäästi. Pelkäsin asettaneeni tutkimusongelman epämääräisesti. Pelkäsin etten saa gradua valmiiksi. Pelkäsin.
Kontemplaatioiden ja vaimoni rohkaisun myötä työ tuli kuitenkin tehtyä. Ei tullut viisasten kiveä. Tuskin tuli ”ihastuttava” tai ”nerokas” työ. Kohtalainen taisi sentään tulla, sillä eximia cum laude approbatur oli laitoksellamme varsin harvoin annettu arvosana.
”Viisasten kivi”. Varsin yleinen käsitys on, että alkemian tavoitteena oli valmistaa ainetta, viisasten kivi, jonka avulla voitaisiin muista metalleista valmistaa kultaa. Todellinen alkemia on kuitenkin luonteeltaan henkistä. Siinä on kyse sielullisesta prosessista, jossa pyritään ratkaisemaan ihmisyyden ongelma; kuka olen, mistä tulen ja minne menen. Ongelman ratkaisu on viisasten kivi, jonka avulla vastaus voidaan käytännössä elää todeksi. Henkisen alkemian viisasten kivi on elävä vastaus ihmisyyden ongelmaan. Kyllä, sen avulla voidaan valmistaa kultaa - sielun kultaa.
Tänään ymmärsin, että se mitä olen löytänyt, on juuri se. Viisasten kivi.
Entäpä Kreetan kiveni, mitä se kertoi? Ehkäpä se sysäsi liikkeelle prosessin, jonka tuloksena syntyi tämä kirjoitus. Rannalla kävellessäni, kiveä tunnustellessani ja merta katsellessani mieleeni nousi kolme teemaa; kiven alkuperä, sen muoto ja sen väri. Näistäkin syntynee kirjoitus. Kiitos kivi.
rakkaudessa,
-gs
Viitisentoista vuotta sitten totesin tutkimusseminaarissa graduaihettani esitellessäni, etten väitä mitään viisasten kiveä löytäneeni. Alkujaan olin mielessäni ajatellut määrittäväni koko tieteenalan paradigman uudestaan. Normaalitieteen kriisi ja kuhnilainen kumous! Prosessin aikana huomasin asettaneeni riman liian korkealle. Muistan erään uneni tuolta ajalta. Siinä graduni ohjaaja totesi työni keskeneräisen version luettuaan sen olevan ”ihastuttava” ja ”nerokas”. Jälkikäteen ymmärrän, että unen tarkoitus oli valaa minuun uskoa, sillä alkuhuuman jälkeen kyseenalaistin varsin rajusti tutkimukseni mielekkyyden. Pelkäsin haukanneeni liian ison palan. Pelkäsin rajanneeni työni epämielekkäästi. Pelkäsin asettaneeni tutkimusongelman epämääräisesti. Pelkäsin etten saa gradua valmiiksi. Pelkäsin.
Kontemplaatioiden ja vaimoni rohkaisun myötä työ tuli kuitenkin tehtyä. Ei tullut viisasten kiveä. Tuskin tuli ”ihastuttava” tai ”nerokas” työ. Kohtalainen taisi sentään tulla, sillä eximia cum laude approbatur oli laitoksellamme varsin harvoin annettu arvosana.
”Viisasten kivi”. Varsin yleinen käsitys on, että alkemian tavoitteena oli valmistaa ainetta, viisasten kivi, jonka avulla voitaisiin muista metalleista valmistaa kultaa. Todellinen alkemia on kuitenkin luonteeltaan henkistä. Siinä on kyse sielullisesta prosessista, jossa pyritään ratkaisemaan ihmisyyden ongelma; kuka olen, mistä tulen ja minne menen. Ongelman ratkaisu on viisasten kivi, jonka avulla vastaus voidaan käytännössä elää todeksi. Henkisen alkemian viisasten kivi on elävä vastaus ihmisyyden ongelmaan. Kyllä, sen avulla voidaan valmistaa kultaa - sielun kultaa.
Tänään ymmärsin, että se mitä olen löytänyt, on juuri se. Viisasten kivi.
Entäpä Kreetan kiveni, mitä se kertoi? Ehkäpä se sysäsi liikkeelle prosessin, jonka tuloksena syntyi tämä kirjoitus. Rannalla kävellessäni, kiveä tunnustellessani ja merta katsellessani mieleeni nousi kolme teemaa; kiven alkuperä, sen muoto ja sen väri. Näistäkin syntynee kirjoitus. Kiitos kivi.
rakkaudessa,
-gs
perjantaina, toukokuuta 12, 2006
Päivälleen 200 vuotta sitten
syntyi eräs henkilö Tukholmassa Patience-nimisen laivan kajuutassa. Minulle tämä henkilö on tullut tutuksi hänen oppi-isänsä kautta. Sytyin nimittäin Hegelin filosofiaan 90-luvun alussa. Järisyttävä kokemus. Idea ajattelun ja olemisen ykseydestä. Epistemologian ja ontologian samuus. Hegel. Idea absoluutista. Vieläkin minussa on hegeliläisyyttä.
Lähden viikoksi muille maille vierahille, voikaa hyvin!
-gs
Lähden viikoksi muille maille vierahille, voikaa hyvin!
-gs
Itsekseen
Sahramin blogista löysin Eino Leinoa;
"Min verran meissä on lempeä,
sen verran meissä on ijäistä
ja sen verran meistä myös jälelle jää,
kun päättyvi päivä tää"
Lainauksessa ilmenee yksi oleellinen osa ihmiskäsitystäni;
meissä on kuolematon osa, joka ikään kuin uinuu meissä – suuri haasteemme on herkistyä havaitsemaan tuo ikuisuuden kipinä ja elää niin että meistä tulee Rakkautta.
Useimmissa meissä on itsekäs persoonallinen ego, johon olemme samaistuneet. Integroituessamme ikuisuuden sisäiseen kipinään ego katoaa, lakkaa olemasta, kuolee.
Persoonallinen ego vastustaa tätä viimeiseen asti –
se tekee prosessista haastavan eikä ihminen voi tätä tietä kulkea yksin. Tilanne on rinnastettavissa itsensä vetämiseen ylös suonsilmäkkeestä - ihminen tarvitsee apua ahdinkoonsa. Mitä tämä apu on? Voidaan puhua Kristuksesta ihmisessä tai Jumalasta tai universaalista Rakkaudesta tai jostakin muusta.
Opus magna - suuri työ on tehtävä itse.
Oleellista on ymmärtää paradoksi - tullakseen todelliseksi itsekseen, on ylitettävä itsensä.
Jeesus sanoi kaikille: "Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua. Luuk 9:23
-gs
"Min verran meissä on lempeä,
sen verran meissä on ijäistä
ja sen verran meistä myös jälelle jää,
kun päättyvi päivä tää"
Lainauksessa ilmenee yksi oleellinen osa ihmiskäsitystäni;
meissä on kuolematon osa, joka ikään kuin uinuu meissä – suuri haasteemme on herkistyä havaitsemaan tuo ikuisuuden kipinä ja elää niin että meistä tulee Rakkautta.
Useimmissa meissä on itsekäs persoonallinen ego, johon olemme samaistuneet. Integroituessamme ikuisuuden sisäiseen kipinään ego katoaa, lakkaa olemasta, kuolee.
Persoonallinen ego vastustaa tätä viimeiseen asti –
se tekee prosessista haastavan eikä ihminen voi tätä tietä kulkea yksin. Tilanne on rinnastettavissa itsensä vetämiseen ylös suonsilmäkkeestä - ihminen tarvitsee apua ahdinkoonsa. Mitä tämä apu on? Voidaan puhua Kristuksesta ihmisessä tai Jumalasta tai universaalista Rakkaudesta tai jostakin muusta.
Opus magna - suuri työ on tehtävä itse.
Oleellista on ymmärtää paradoksi - tullakseen todelliseksi itsekseen, on ylitettävä itsensä.
Jeesus sanoi kaikille: "Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua. Luuk 9:23
-gs
E = m*c*c
Pohdin erään tuttavani ajatusta negatiivisen energian muuntamisesta positiiviseksi.
What if;
Negatiivinen energia on positiivisen energian poissaoloa.
Pimeys on valkeuden poissaoloa.
Viha on Rakkauden poissaoloa.
Kun olemme läsnä positiivisesa energiassa, valkeudessa, Rakkaudessa – silloin ei ole olemassa negatiivista energiaa, pimeyttä tai vihaa.
Tässä näkökulmassa niitä ei todellisuudessa ole lainkaan olemassa, ne ovat vain harhaa.
Niinpä meidän ei tarvitse keskittyä muuttamaan esimerkiksi vihaa joksikin muuksi sillä viha katoaa itsestään kun keskitymme Rakkauteen.
-gs
What if;
Negatiivinen energia on positiivisen energian poissaoloa.
Pimeys on valkeuden poissaoloa.
Viha on Rakkauden poissaoloa.
Kun olemme läsnä positiivisesa energiassa, valkeudessa, Rakkaudessa – silloin ei ole olemassa negatiivista energiaa, pimeyttä tai vihaa.
Tässä näkökulmassa niitä ei todellisuudessa ole lainkaan olemassa, ne ovat vain harhaa.
Niinpä meidän ei tarvitse keskittyä muuttamaan esimerkiksi vihaa joksikin muuksi sillä viha katoaa itsestään kun keskitymme Rakkauteen.
-gs
KERRO ITSESTÄSI/Meemi
Suolaista vai makeaa?
Esine, jonka katoaminen surettaa yhä?
Ihminen jonka olet kadottanut/menettänyt?
Viikonpäivä josta pidät?
Kuukausi josta tykkäät?
Mieleenpainunein kirja?
Muistatko haikeudella yhtään opettajaasi?
Haaveiletko lottovoitosta?
Pidätkö tavarataivaasta?
Vai oletko minimalisti?
Onko tämä päivä ollut hyvä päivä?
(Lähetä haaste kolmelle)
Rita Mentor minut haastoi, vastaan haasteeseen.
KYSYMYKSET
Suolaista vai makeaa?
Jos kysymys viedään ravinnon tasolle, tietysti suolaista. Ilman makeaa pärjää, mutta keho tarvitsee suoloja. Jos kysymys koskee henkistä tasoa, vastaan kyllä.
Esine, jonka katoaminen surettaa yhä?
-
Ihminen jonka olet kadottanut/menettänyt?
Kukaan ei koskaan voi lopullisesti ketään kadottaa eikä menettää.
Viikonpäivä josta pidät?
Well – today is Friday, it’s nice. Tomorrow it’ll be Saturday and I know it’ll be great… and so on. So I’ll answer I like Everyday.
Kuukausi josta tykkäät?
see above
Mieleenpainunein kirja?
Monta merkittävää on. Jos vain yhden saisin valita autiolle saarelle… se olisi… Raamattu.
Muistatko haikeudella yhtään opettajaasi?
”Haikeudella”? En. Kiitollisuudella? Kyllä. Useampaakin.
Haaveiletko lottovoitosta?
Joskus mietin, mitä tekisin jos sellainen kohdalle osuisi. Sitten mietin, mikä estää minua tekemästä kyseistä asiaa tässä ja nyt. Carpe diem!
Pidätkö tavarataivaasta?
En ole materialisti. Arvostan silti hyvän designin, laadun, toiminnallisuuden yhdistelmää, hyvää käytettävyyttä. .
Vai oletko minimalisti?
Joskus on niin, että ”vähemmän on enemmän”.
Onko tämä päivä ollut hyvä päivä?
Kyllä.
Haastan
- Sahramin
- Oliverjazzin
- Marian
-gs
Esine, jonka katoaminen surettaa yhä?
Ihminen jonka olet kadottanut/menettänyt?
Viikonpäivä josta pidät?
Kuukausi josta tykkäät?
Mieleenpainunein kirja?
Muistatko haikeudella yhtään opettajaasi?
Haaveiletko lottovoitosta?
Pidätkö tavarataivaasta?
Vai oletko minimalisti?
Onko tämä päivä ollut hyvä päivä?
(Lähetä haaste kolmelle)
Rita Mentor minut haastoi, vastaan haasteeseen.
KYSYMYKSET
Suolaista vai makeaa?
Jos kysymys viedään ravinnon tasolle, tietysti suolaista. Ilman makeaa pärjää, mutta keho tarvitsee suoloja. Jos kysymys koskee henkistä tasoa, vastaan kyllä.
Esine, jonka katoaminen surettaa yhä?
-
Ihminen jonka olet kadottanut/menettänyt?
Kukaan ei koskaan voi lopullisesti ketään kadottaa eikä menettää.
Viikonpäivä josta pidät?
Well – today is Friday, it’s nice. Tomorrow it’ll be Saturday and I know it’ll be great… and so on. So I’ll answer I like Everyday.
Kuukausi josta tykkäät?
see above
Mieleenpainunein kirja?
Monta merkittävää on. Jos vain yhden saisin valita autiolle saarelle… se olisi… Raamattu.
Muistatko haikeudella yhtään opettajaasi?
”Haikeudella”? En. Kiitollisuudella? Kyllä. Useampaakin.
Haaveiletko lottovoitosta?
Joskus mietin, mitä tekisin jos sellainen kohdalle osuisi. Sitten mietin, mikä estää minua tekemästä kyseistä asiaa tässä ja nyt. Carpe diem!
Pidätkö tavarataivaasta?
En ole materialisti. Arvostan silti hyvän designin, laadun, toiminnallisuuden yhdistelmää, hyvää käytettävyyttä. .
Vai oletko minimalisti?
Joskus on niin, että ”vähemmän on enemmän”.
Onko tämä päivä ollut hyvä päivä?
Kyllä.
Haastan
- Sahramin
- Oliverjazzin
- Marian
-gs
keskiviikkona, toukokuuta 10, 2006
Nöyristelyä?
Kävin illalla sauvarullaluistelemassa puolitoista tuntia. On se hieno laji! Nautin sekä fyysisellä että henkisellä tasolla. Lenkin aikana ehtii miettimään kaikenlaista – vaikkapa henkistä kasvua.
Henkinen kasvu, todellinen viisauteen kasvaminen edellyttää nöyryyttä.
Mieleeni tulee vanha kunnon Sokrates, joka totesi jotenkin niin että ”ainoa asia jonka tiedän varmasti, on etten tiedä mitään”. Siinä mallia meille. Paljon myöhemmin Cusanus puhui oppineesta tietämättömyydestä, ”docta ignorantiasta”, joka on jonkinlainen ihanne, itse asiassa välttämätöntä jotta voi todella oppia elämän isoja asioita. Oppineen tietämättömyyden tila syntyy kun opiskeltuamme ja opittuamme ymmärrämme, kuinka pientä tietämisemme yhä on.
Nöyryyttä tarvitaan toisaalta tietämisen suhteen - on tervettä (ja viisasta) myöntää omien tietämisen rajallisuus, toisaalta nöyryys liittyy minuuteen – itsekkään egominuuden viheliäisyyden tunnistaminen ja tunnustaminen tekee kipeää ja edellyttää nöyryyttä. Pidän tätä välttämättömänä jotta ihminen voi parantua ja tulla Hyväksi ihmiseksi.
Väitän, että nöyryyden läksy on välttämätön jokaiselle joka haluaa oppia, kasvaa, viisastua. Se on välttämätöntä jokaiselle joka haluaa oppia tuntemaan jumalallisen.
Minun päämääräni?
Päämääräni on oppia ihmisestä ja maailmasta. Opittavaa varmasti riittää. Motiivini ei ole pelkästään tiedollinen, vaan hyvin käytännöllinen: haluan käytännössä elää todeksi elämän tärkeitä oppeja, joista mainittakoon vaikkapa lähimmäisenrakkaus. Joka siinä pysyy, on totuudessa.
-gs
Henkinen kasvu, todellinen viisauteen kasvaminen edellyttää nöyryyttä.
Mieleeni tulee vanha kunnon Sokrates, joka totesi jotenkin niin että ”ainoa asia jonka tiedän varmasti, on etten tiedä mitään”. Siinä mallia meille. Paljon myöhemmin Cusanus puhui oppineesta tietämättömyydestä, ”docta ignorantiasta”, joka on jonkinlainen ihanne, itse asiassa välttämätöntä jotta voi todella oppia elämän isoja asioita. Oppineen tietämättömyyden tila syntyy kun opiskeltuamme ja opittuamme ymmärrämme, kuinka pientä tietämisemme yhä on.
Nöyryyttä tarvitaan toisaalta tietämisen suhteen - on tervettä (ja viisasta) myöntää omien tietämisen rajallisuus, toisaalta nöyryys liittyy minuuteen – itsekkään egominuuden viheliäisyyden tunnistaminen ja tunnustaminen tekee kipeää ja edellyttää nöyryyttä. Pidän tätä välttämättömänä jotta ihminen voi parantua ja tulla Hyväksi ihmiseksi.
Väitän, että nöyryyden läksy on välttämätön jokaiselle joka haluaa oppia, kasvaa, viisastua. Se on välttämätöntä jokaiselle joka haluaa oppia tuntemaan jumalallisen.
Minun päämääräni?
Päämääräni on oppia ihmisestä ja maailmasta. Opittavaa varmasti riittää. Motiivini ei ole pelkästään tiedollinen, vaan hyvin käytännöllinen: haluan käytännössä elää todeksi elämän tärkeitä oppeja, joista mainittakoon vaikkapa lähimmäisenrakkaus. Joka siinä pysyy, on totuudessa.
-gs
tiistaina, toukokuuta 09, 2006
Memento mori
On sanottu, että eräs ihmistä ja eläintä erottava seikka on ihmisen käsitteellinen ajattelukyky ja oman kuolevaisuutensa tiedostaminen; ihminen ymmärtää, että hänen aikansa on rajallinen täällä maan päällä. Tämän myötä jokainen ihminen kohtaa eksistentiaaliset peruskysymykset ja vastaa niihin omalla tavallaan. Jotkut vastaavat tiedostaen ja jotkut toiset väittävät kiertävänsä ja kieltävänsä kysymykset. Väitän, että hekin vastaavat niihin elämällään; arvoillaan, ajatuksillaan, sanoillaan, teoillaan.
Ihminen - kuka olet?
Ihminen - mistä tulet?
Ihminen - minne menet?
Ihminen - miksi?
Yksi keskeinen kysymys on kuoleman kysymys;
ihminen - minne menet (kuoltuasi)?
Vastaus juontaa ihmiskäsitykseen ("ihminen - kuka olet?"); materialistisen ihmiskäsityksen valossa kuolema on tiedostavan minän päätepiste, sillä minuus redusoituu eläviin aivoihin ja kun aivot kuolevat, minuuden oleminen lakkaa.
Idealistisen ihmiskäsityksen valossa kuolema on portti johonkin toiseen tilaan jossa ihminen jatkaa olemassaoloaan jossakin toisessa muodossa, sillä minuus on jotakin muuta(kin) kuin elävien aivojen tila.
Minun ihmiskäsitykseni perusteella vastaan, että
- kyllä, kuolema on minän päätepiste
- ei, kuolema ei ole minän päätepiste
Ristiriitaista?
Siinä määrin kuin olemme tietoisesti integroituneet ikuiseen meissä, siinä määrin me selviämme kuoleman koetuksesta. Se meissä mikä on vielä epäpuhdasta, itsekästä, egominäkeskeistä – se on katoavaista.
Käytännössä tämä tarkoittaa:
a) kuolema on subjektiivisen minän päätepiste – kyllä, sikäli kun minä on vielä egominäkeskeinen
b) kuolema on vain siirtymä toiseen tilaan – kyllä, sikäli kun minä on rakkausminäkeskeinen
Memento mori.
-gs
Ihminen - kuka olet?
Ihminen - mistä tulet?
Ihminen - minne menet?
Ihminen - miksi?
Yksi keskeinen kysymys on kuoleman kysymys;
ihminen - minne menet (kuoltuasi)?
Vastaus juontaa ihmiskäsitykseen ("ihminen - kuka olet?"); materialistisen ihmiskäsityksen valossa kuolema on tiedostavan minän päätepiste, sillä minuus redusoituu eläviin aivoihin ja kun aivot kuolevat, minuuden oleminen lakkaa.
Idealistisen ihmiskäsityksen valossa kuolema on portti johonkin toiseen tilaan jossa ihminen jatkaa olemassaoloaan jossakin toisessa muodossa, sillä minuus on jotakin muuta(kin) kuin elävien aivojen tila.
Minun ihmiskäsitykseni perusteella vastaan, että
- kyllä, kuolema on minän päätepiste
- ei, kuolema ei ole minän päätepiste
Ristiriitaista?
Siinä määrin kuin olemme tietoisesti integroituneet ikuiseen meissä, siinä määrin me selviämme kuoleman koetuksesta. Se meissä mikä on vielä epäpuhdasta, itsekästä, egominäkeskeistä – se on katoavaista.
Käytännössä tämä tarkoittaa:
a) kuolema on subjektiivisen minän päätepiste – kyllä, sikäli kun minä on vielä egominäkeskeinen
b) kuolema on vain siirtymä toiseen tilaan – kyllä, sikäli kun minä on rakkausminäkeskeinen
Memento mori.
-gs
perjantaina, toukokuuta 05, 2006
Universaali rakkaus
Olen joskus käyttänyt juhlallista ilmaisua "absoluuttinen rakkaus" viittaamaan suureen ja salaperäiseen kantavaan voimaan joka asustaa kaiken olevan sisällä. Erään nettikeskustelun yhteydessä yksi henkilö valitteli ettei hän ymmärrä, mitä ihmettä se sellainen absoluuttinen rakkaus on. Kysyin häneltä;
- Oletko koskaan ollut rakastunut?
- Onko sinua rakastettu?
- Oletko naimisissa?
- Rakastatteko toisianne?
En saanut kysymyksiini vastausta, mutta useimmilla ihmisillä on kokemus siitä mitä on inhimillinen, romanttinen rakkaus. Olen todella pahoillani niiden puolesta, joilla ei vielä ole tätä kokemusta. Vielä sen ehtii kokemaan! Tämä hetki sallii.
Inhimillinen rakkaus on eräs universaalin rakkauden ilmenemismuoto. Siinä missä Inhmillinen rakkaus kohdistuu tiettyyn henkilöön, universaali rakkaus on todellisuuden läpäisevää elävää energiaa joka koskettaa jokaista - energiaa joka värähtelee jokaisessa ja kaikessa. Joku voi puhua jumalasta, joku toinen valosta. Käsitteitä löytyy!
Sanat ja käsitteet ovat pointtereita konkreettisiin ja abstrakteihin asioihin. Käsitämme monet sanat eri tavoin ja etenkin metafysiikassa tämä on suuri ongelma. Esimerkiksi rakkauden käsite tarkoittaa minulle jotakin ja ehkä oleellisesti jotakin muuta jollekin toiselle. Pitäisi jotenkin pystyä näkemään käsitteiden viitoittamaan suuntaan - vain tyhmä jää katsomaan sitä kuuluisaa sormea joka osoittaa kuuta.
Universaali rakkaus on jotakin todella hienoa, jotakin joka on käsitteellisälyllisen otteen tavoittamattomissa. Järjen ehdoilla ei universaaliin rakkauteen ylety. Tarvitaanko uskoa? Elämä kutsuu meidät ylittämään järki, kasvamaan viisauteen, jossa järki ja tunne yhdistyvät. Viisas ei tarvitse sokeaa uskoa.
Minulle universaali rakkaus on kokemuksellinen asia. Ei sillä tavalla että sen läpikotaisin tuntisin – ei sinne päinkään. Mutta jotakin olen saanut siitä kokea. Se kaikki on hyvin vaikuttavaa ja yhä läsnä elämässäni, minuudessani, todellisuudessani.
torstaina, toukokuuta 04, 2006
Integroituminen
Näkemykseni persoonallisuudesta, minuudesta, itseydestä ja tiedostamattomasta sekä niiden välisestä vuorovaikutuksesta on dynaaminen, kahdessakin mielessä;
- ihminen on kehittyvä, kasvava, viisastuva (ihminen saattaa toki ottaa myös takapakkia – olemme ikään kuin elämänkoulussa ja joskus pitää joku luokka ”tuplata”)
- käyttämäni käsitteet eivät ole staattisia, vaan esimerkiksi itseyden käsite tarkentuu ymmärtäessäni enemmän
Yllämainittujen käsitteiden määrittäminen on vankasti sidoksissa ihmiskuvaan. Yksinkertaistettuna voi sanoa, että ihmiskuvani valossa ihminen on (potentiaalisesti) ikuisuusolento. Ennen kaikkea: ytimeltään ihminen on ikuisuusolento. Haasteenamme on tietoisena minänä integroitua ikuiseen meissä.
Raamatussa todetaan, että Jumala on Rakkaus.
Rakkautta voi määrittää monella tavalla. On kuitenkin muistettava, että määritelmät ovat vain likiarvoja tai kuvia.
Käyttäessäni käsitettä ”Absoluuttinen Rakkaus” viittaan olemassaolon ytimeen, olemassaolon tarkoitukseen, todellisuuden Luojaan ja ylläpitäjään.
Katson että myös ihmisen sisimmästä löytyy sama Rakkaus ja haasteenamme on integroitua tuohon ikuiseen meissä. Egoistinen minä on kuitenkin kantona kaskessa – portti ikuisuuteen on suljettu kunnes osaamme tulla riittävän pieniksi, kunnes tajuamme että egoistinen persoonamme on este todellisen minuuden synnylle.
-gs
- ihminen on kehittyvä, kasvava, viisastuva (ihminen saattaa toki ottaa myös takapakkia – olemme ikään kuin elämänkoulussa ja joskus pitää joku luokka ”tuplata”)
- käyttämäni käsitteet eivät ole staattisia, vaan esimerkiksi itseyden käsite tarkentuu ymmärtäessäni enemmän
Yllämainittujen käsitteiden määrittäminen on vankasti sidoksissa ihmiskuvaan. Yksinkertaistettuna voi sanoa, että ihmiskuvani valossa ihminen on (potentiaalisesti) ikuisuusolento. Ennen kaikkea: ytimeltään ihminen on ikuisuusolento. Haasteenamme on tietoisena minänä integroitua ikuiseen meissä.
Raamatussa todetaan, että Jumala on Rakkaus.
Rakkautta voi määrittää monella tavalla. On kuitenkin muistettava, että määritelmät ovat vain likiarvoja tai kuvia.
Käyttäessäni käsitettä ”Absoluuttinen Rakkaus” viittaan olemassaolon ytimeen, olemassaolon tarkoitukseen, todellisuuden Luojaan ja ylläpitäjään.
Katson että myös ihmisen sisimmästä löytyy sama Rakkaus ja haasteenamme on integroitua tuohon ikuiseen meissä. Egoistinen minä on kuitenkin kantona kaskessa – portti ikuisuuteen on suljettu kunnes osaamme tulla riittävän pieniksi, kunnes tajuamme että egoistinen persoonamme on este todellisen minuuden synnylle.
-gs
keskiviikkona, toukokuuta 03, 2006
Pullopostia
Vappu oli kaunis. Aurinko paistoi myös Helsingin Lauttasaaren edustalla Melkin saaressa. Vappuaattona iltapäivällä kävelin saaren ympäri merta, jään muovailemia silokallioita ja olemassaolon upeutta ihmetellen.
Meri. Rakastan merta.
Meri on aina kiehtonut ihmistä. Romanttista tajua omaava on ihaillut sen kauneutta ja kunnioittanut sen voimaa. Ahneuteen ja lyhytnäköisyyteen taipuva on suhtautunut mereen epäkunnioittavasti ryöstökalastamalla ja saastuttamalla sitä.
Merta voisi verrata todellisuuteen. Samalla tavalla kuin pohtiva ihminen ihmetellyt meren laajuutta, syvyyttä ja sisältöä, hän on myös miettinyt todellisuuden olemusta; miten todellisuudesta saa tietoa, mitä on todellisuuden ytimessä, mikä on olemassaolon tarkoitus, mikä on totuus, mitä on tieto. Tiede tarjoaa eräitä vastauksia, hyviäkin. Joidenkin mielestä tieteen tarjoamat vastaukset ovat ainoita oikeita.
Merivertauskuvaa käyttäen voidaan sanoa, että tiede ja tieteellinen metodi tarjoaa, valmistaa ja testaa erilaisia pyyntiverkkoja. Verkoilla voidaan vaihtelevalla menestyksellä saada saalista (tietoa, totuuksia). Tieteellinen metodi pyrkii tekemään yhä parempia verkkoja ja kehittämään yhä parempia pyyntitekniikoita. Verkot ja tekniikat ovat kehittyneet. Olisi kuitenkin naivia väittää meren monimuotoisen todellisuuden redusoituvan verkon saaliiseen. Tämä kuitenkin tieteellä ja siihen ripustautuvalla mielellä on taipumus tehdä. Tieteisuskova myöntää vain sellaisen todellisuuden (tiedon) olemassaolon, joka verkkoon tarttuu.
Tieteellisen metodin mukaiseen pyyntiverkkoon sitoutuva järjellisyys tunnustaa vain verkkoon tarttuvan saaliin ja naureskelee järjellisyydelle, joka kertoo verkon ulkopuolisesta elämästä. On huomattava, etten pidä tieteellistä metodia tai rationaliteettia mörkönä, joka väistämättä tuhoaa mahdollisuutemme käsittää todellisuutta. On kuitenkin hyvä tietää tieteellisen otteen mahdollisuudet ja rajoitukset. Ja on hyvä ymmärtää tieteellisyyden ehdoilla määrittyvän rationaliteetin olevan vain eräs kapea alue mielen orientoitumismahdollisuuksista.
Sanotaan, että tiede kehittyy. Se on totta. Mutta mikäli tiede pitäytyy lähtökohdissaan, se tulee tehneeksi (metodologisen ja rationaliteetin tasolla tapahtuvan) paradigmaattinen virityksen ja samalla se leikkaa a priori todellisuudesta jotakin pois. Silloin tieteen kehittyminen käytössä olevaan paradigmaan nojaten ei auta, vaan on vaihdettava paradigmaa. Vertauskuvallisesti: taideteosta yritetään ymmärtää mittaamalla se yhä uudestaan ja tarkemmin ja tarkemmin (kvantitatiivinen ote). Mittaamisen tie ei johda todelliseen tietoon taideteoksesta, vaan sen todellinen olemus avautuu vasta täysin toisenlaisen lähestymistavan (esimerkiksi esteettinen ote) kautta.
Kun todellisuutta, maailmaa ja ihmisyyttä haluaa käsittää jotenkin syvemmällä tavalla, kohdataan dilemma, joka zeniläisittäin ilmaistaan toteamalla että ”ne jotka tietävät, eivät puhu ja ne jotka puhuvat eivät tiedä”. Voidaan siis kysyä, onko kirjoitukseni käsitteellisestä pyristelystä mitään hyötyä. Onko siitä vain haittaa? ”Nimetön on taivaan ja maan alkuperä. Nimeäminen on kymmenentuhannen olion äiti.” Toisaalta ihminen on kyselevä ja vastauksia etsivä ja määrittävä olento enkä usko kyselemisen kieltämisen positiiviseen vaikutukseen. Kenties on kuitenkin niin, että aikamme kyseltyämme, pyristeltyämme ja älyllistä akrobatiaa harrastettuamme huomaamme väkinäisen yrittämisen tarpeettomuuden ja oivallamme (mm. zeniläisessä perinteessä korostetun) luonnollisuuden tai ”sellaisuuden” kautta avautuvan vapauden ja luovuuden. Tietyn käsitteellisen ”kiipeämisen” jälkeen voimme hylätä tikapuut (kuten Wittgenstein esitti) tarpeettomina, sillä huomaamme pystyvämme hyppäämään ja lentämään. Vaivattomasti. Luonnollisesti. Tavallaan meidän on ensin tultava aikuisiksi, jotta voimme tulla jälleen meren rannalla leikkiviksi lapsiksi, lapsiksi jotka käsittävät meren upeuden suoraan.
Niin, siitä kävelyretkestä vielä – löysin pullopostia. Ilahduin ja ajattelin lähettää viestin itsekin. Sinä blogimeren rannoilla vaeltava satunnainen kulkija löysit viestini. Toivottavasti ilahduit.
(Séte -04)
Meri. Rakastan merta.
Meri on aina kiehtonut ihmistä. Romanttista tajua omaava on ihaillut sen kauneutta ja kunnioittanut sen voimaa. Ahneuteen ja lyhytnäköisyyteen taipuva on suhtautunut mereen epäkunnioittavasti ryöstökalastamalla ja saastuttamalla sitä.
Merta voisi verrata todellisuuteen. Samalla tavalla kuin pohtiva ihminen ihmetellyt meren laajuutta, syvyyttä ja sisältöä, hän on myös miettinyt todellisuuden olemusta; miten todellisuudesta saa tietoa, mitä on todellisuuden ytimessä, mikä on olemassaolon tarkoitus, mikä on totuus, mitä on tieto. Tiede tarjoaa eräitä vastauksia, hyviäkin. Joidenkin mielestä tieteen tarjoamat vastaukset ovat ainoita oikeita.
Merivertauskuvaa käyttäen voidaan sanoa, että tiede ja tieteellinen metodi tarjoaa, valmistaa ja testaa erilaisia pyyntiverkkoja. Verkoilla voidaan vaihtelevalla menestyksellä saada saalista (tietoa, totuuksia). Tieteellinen metodi pyrkii tekemään yhä parempia verkkoja ja kehittämään yhä parempia pyyntitekniikoita. Verkot ja tekniikat ovat kehittyneet. Olisi kuitenkin naivia väittää meren monimuotoisen todellisuuden redusoituvan verkon saaliiseen. Tämä kuitenkin tieteellä ja siihen ripustautuvalla mielellä on taipumus tehdä. Tieteisuskova myöntää vain sellaisen todellisuuden (tiedon) olemassaolon, joka verkkoon tarttuu.
Tieteellisen metodin mukaiseen pyyntiverkkoon sitoutuva järjellisyys tunnustaa vain verkkoon tarttuvan saaliin ja naureskelee järjellisyydelle, joka kertoo verkon ulkopuolisesta elämästä. On huomattava, etten pidä tieteellistä metodia tai rationaliteettia mörkönä, joka väistämättä tuhoaa mahdollisuutemme käsittää todellisuutta. On kuitenkin hyvä tietää tieteellisen otteen mahdollisuudet ja rajoitukset. Ja on hyvä ymmärtää tieteellisyyden ehdoilla määrittyvän rationaliteetin olevan vain eräs kapea alue mielen orientoitumismahdollisuuksista.
Sanotaan, että tiede kehittyy. Se on totta. Mutta mikäli tiede pitäytyy lähtökohdissaan, se tulee tehneeksi (metodologisen ja rationaliteetin tasolla tapahtuvan) paradigmaattinen virityksen ja samalla se leikkaa a priori todellisuudesta jotakin pois. Silloin tieteen kehittyminen käytössä olevaan paradigmaan nojaten ei auta, vaan on vaihdettava paradigmaa. Vertauskuvallisesti: taideteosta yritetään ymmärtää mittaamalla se yhä uudestaan ja tarkemmin ja tarkemmin (kvantitatiivinen ote). Mittaamisen tie ei johda todelliseen tietoon taideteoksesta, vaan sen todellinen olemus avautuu vasta täysin toisenlaisen lähestymistavan (esimerkiksi esteettinen ote) kautta.
Kun todellisuutta, maailmaa ja ihmisyyttä haluaa käsittää jotenkin syvemmällä tavalla, kohdataan dilemma, joka zeniläisittäin ilmaistaan toteamalla että ”ne jotka tietävät, eivät puhu ja ne jotka puhuvat eivät tiedä”. Voidaan siis kysyä, onko kirjoitukseni käsitteellisestä pyristelystä mitään hyötyä. Onko siitä vain haittaa? ”Nimetön on taivaan ja maan alkuperä. Nimeäminen on kymmenentuhannen olion äiti.” Toisaalta ihminen on kyselevä ja vastauksia etsivä ja määrittävä olento enkä usko kyselemisen kieltämisen positiiviseen vaikutukseen. Kenties on kuitenkin niin, että aikamme kyseltyämme, pyristeltyämme ja älyllistä akrobatiaa harrastettuamme huomaamme väkinäisen yrittämisen tarpeettomuuden ja oivallamme (mm. zeniläisessä perinteessä korostetun) luonnollisuuden tai ”sellaisuuden” kautta avautuvan vapauden ja luovuuden. Tietyn käsitteellisen ”kiipeämisen” jälkeen voimme hylätä tikapuut (kuten Wittgenstein esitti) tarpeettomina, sillä huomaamme pystyvämme hyppäämään ja lentämään. Vaivattomasti. Luonnollisesti. Tavallaan meidän on ensin tultava aikuisiksi, jotta voimme tulla jälleen meren rannalla leikkiviksi lapsiksi, lapsiksi jotka käsittävät meren upeuden suoraan.
Niin, siitä kävelyretkestä vielä – löysin pullopostia. Ilahduin ja ajattelin lähettää viestin itsekin. Sinä blogimeren rannoilla vaeltava satunnainen kulkija löysit viestini. Toivottavasti ilahduit.
(Séte -04)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)