Se on katseesta kiinni

Egon silmin maailma on pelottava sikäli kun se uhkaa egon olemassaoloa. Paradoksaalisesti ego on kuitenkin riippuvainen pelosta, sillä pelko vahvistaa egon tunnetta erillisuyydestä ja sitä kautta minäkuvaa. Egottomuuden silmin maailma on rakkaus. Maailman näkeminen ja kokeminen on rakastamista.

Egomittari

Loukkantuminen ja sen serkku, ärsyyntyminen mittaavat meissä elävän egon määrän.

https://twitter.com/jompper/status/383921871844298752

Twitter

Torstaina aktivoiduin monen vuoden tauon jälkeen. Seurasin twiittauksia Sarasvuon uuden talk-shown ympärillä. Kylmää oli kyyti, Jari-parka vedettiin kyllä kölin alitse aivan surutta lukemattomissa twiitissä. Twiittiin puristetaan asian ydin ja kovin usein se näyttää olevan kylmänkova oman nokkeluuden alleviivaus. Helmiäkin toki löytyy.

Onnen kerjäläinen

Missä se onni lymyää? Suurin osa meistä on ulkoistanut onnen - se on jossakin tuolla... Olemme tyypillisesti oppineet ajattelemaan, että onni on seurausta tai riippuvainen jostakin ulkoisesta asiasta. Uusi auto, työpaikka, palkankorotus, asunto, lomamatka, vaate, tietokone, kolpakollinen olutta... Nämä ja lukemattoman monet muut asiat voivat toki tuottaa iloa ja niistä on luonnollista olla kiitollinen. Tavara- ja mielihyvätaivaan asiat kuitenkin tulevat ja menevät, rapistuvat ja ruostuvat, ilmestyvät ja katoavat. Kiitollisuuden tunne haihtuu ja kyllästymme. Kohta keksimme jonkin uuden tavoitteen. Onnen etsintä jatkuu. "Sitten kun saan, löydän, ostan..., sitten kun ensi viikonloppuna, joululomalla, eläkkeellä... sitten, vihdoinkin olen onnellinen..."

Onko kestävää onnea olemassakaan? Onko vain hyväksyttävä että "onni täällä vaihtelee"? Entäpä jos onnen perässä juoksun sijaan maltamme pysähtyä ja katsoa tätä hetkeä? Mitä tämä hetki pitää sisällään?

Onni avautuu kun on kosketuksessa tähän hetkeen suoraan, ennakkoluulotta, hyväksyen. Onni on olemista harmoniassa tämän hetken kanssa. Tunnistan tämän hetken ainutlaatuisuuden kun en enää pakota sitä johonkin muottiin. Näin en enää etsi onnea maailmalta, jostakin tuolta, tulevaisuudesta. En enää haikaile mennyttä onnea, en kaipaa paluuta eiliseen. Sen sijaan alan kiinnostua tästä hetkestä. Opin lepäämään, olemaan ja toimimaan tässä hetkessä. Nyt-hetki osoittautuu aarrearkuksi, jonka päällä onnen kerjäläinen on istunut ja tähynnyt horisonttiin.

Tämä hetki ei koskaan karkaa käsistäni. Kuinka se voisi? Aina on nyt. Tämä hetki valoineen ja varjoineen on aina kutsu onneen. Tämä hetki on kuin facebookista tuttu kaveripyyntö: haluatko olla ystäväni? Mitä vastaat? Vaikka hylkäät kaveripyynnön ja käännät selkäsi, tämä hetki ei tästä loukkaannu. Tässä se joka tapuksessa aina on ja odottaa. Kannattaa tutustua!

- Jorma Ronkainen (facebook.com/OnKaikki)

Where is happiness?

A friend of mine asked me what happens when I think happy thoughts. Well... it seems that happiness is not somewhere out there, happiness doesn't depend on external things. The source of happiness lies within. Happiness - our true self.

about.me

Oletko jo kokeillut tätä? about.me vaikuttaa ihan mukavalta virtuaaliselta käyntikortillta, jonne voi näppärästi keskittää some-linkit.

Merkillinen mies

Hola!

Viimeisen ajopäivän kunniaksi viisituntiseksi venähtänyt sessio sujui mystiikan merkeissä, kun etelätasangon maamerkki, 534 m korkea Puig de Randa (kuva) veti puoleensa magneetin tavoin. Merkillinen mies, tämä lähes 800 vuotta sitten elänyt mystikko, runoilija ja tiedemies Ramon Llull.

Ramon varmaan kyllästyi arjen hulinaan kun hän vuonna 1275 vetäytyi tämän taivaalle kurkottavan kalliojärkäleen huipulla sijaitsevaan luostariin mietiskelemään. Nostra Senyora de Curan luostari on hieno paikka hiljentyä ja ylös kiemurteleva serpentiinitie on sitä itseään – todelllista herkkua pyöräilijälle. Viimeiset 4.4 km 5.6% nousua ottaa turhat luulot pois ja siinä nöyrtyessä ehti pohtimaan kaikenlaista. Kuten: jaksaa jaksaa, ajanpa putkelta vähän matkaa, nousee nousee, takamus takaisin penkkiin, vau mitkä maisemat, pyöritä pyöritä, hörppäys juomapullosta, on etuoikeus kokea tämä, hei tännehän näkyy Palma, vau, ketju tiukalla vaan, kiitos tästä… Osoittautuu, että kiivetessä maadoittuu 100% tähän hetkeen. Ja se mysteerihän asustaa tässä hetkessä, missäpä muualla. Näin pyöräilystä tulee ensisijaisesti henkinen harjoitus. Toki on myös fyysinen konkretia: kun reilun varttitunnin vääntää ja pyörää piiskaa niin huipulta itsensä löytää. Taivaasta. Näköala palkitsee sinnikkään sankaripyöräilijän vaivat moninkertaisesti. Ramonkin varmaan piti näkymistä ja uskon että huipun vilvoittavat tuulet osaltaan inspiroivat sulkakynän suihkimaan – tuloksena 300 teosta eri aloilta.

Niin, päivän saldo 121 km ja kokonaiskilometrit pyörällä 526. Myönnän, että skootterilla tuli häpeällisesti ajettua parikymmentä kilometriä enemmän. Anteeksi. Huomisen osalta suunnitelmani on todella uskallettu: tarkoitus on tehdä julma ihmiskoe. Itselläni. Menen rannalle makaamaan. Saas nähdä kuinka äijän käy.

Kirje kultaiselta saarelta

Moi hyvä ystävä ja perjantai-illan terkut Alcudiasta!

Viikko on täällä jo vierähtänyt ja ajattelin kertoa hieman kuulumisia. Istun iltaa hotellihuoneeni parvekkeella. Viikonloppu on käynnistynyt vauhdikkaasti, ainakin pubissa kadun toisella puolella. Ilmoille kajahtaa juuri ”Sultans of Swing” herättäen muistoja 80-luvun alusta. Alchemy, Making Movies, Love Over Gold... Vinyylit nauhoitettiin C-kasetille, sitten autolla baanalle ja poppikone päälle. Mitään ei puuttunut niistä hetkistä! Paitsi ehkä hitusen malttia. Nyt Knopflerin hieno kitarointi täydentyy kavioiden kopseella valjakon kulkiessa ohitse. Taksikyydit voi täällä ottaa komeasti, hevosmiehillä on oma asemapaikka kadun päässä. Vossikkakyydit tarjotaan reippaalla vauhdilla, ravaten. Askeleessa on ylväyttä, jota en kyllästy ihastelemaan.

Ensimmäiset pari kolme päivät sujuivat hyvin laiskasti, syöden ja leväten. Kuulostaa ehkä unelmalomalta jollekin, mutta kuinka epätyypillistä moinen olikaan minulle! Ihan tyhjänpantiksi en sentään heittäytynyt, vaan niistin, yskin ja syljin loputtomat määrät räkää ja limaa. Samalla huomasin, miten epäkäytännölliset viikset ovatkaan. Jätän yksityiskohdat mielikuvituksesi varaan. Ankara tauti iski päälle juuri lähtöpäivänä. Kova kurkkukipu ja lihasten velttous olisivat normaalitilanteessa pitäneet minut visusti sängyn pohjalla, mutta minkäs teet kun matka on varattu. Sanotaan "a man's gotta do what a man's gotta do", mutta lentomatkailua flunssaisena en suosittele kenellekään. Opin läksyn karvaasti koneen aloittaessa loppuliu'un alas kohti Välimerta ja pyöräilijöiden paratiisisaarta. Yleensä korvani eivät oireile mitenkään, mutta nyt niitä alkoi särkeä vietävästi. Nieleskelin ja nieleskelin, mutta vihlonta ei hellittänyt. Tämä on siis tätä, ajattelin. Harjoitus mielenrauhan säilyttämisestä kiputilanteessa. Hengitin syvään, vilkuilin kelloa ja laskeskelin kuinka monta minuuttia vielä ennen kuin renkaat koskettavat armahtavaa kiitorataa. Selvitin 30 minuutin piinapenkin kohtuullisesti, mutta korvat menivät lukkoon. Pari päivää sainkin sitten kuunnella maailmaa vaimennettuna, ikään kuin korvatulppien lävitse. Surrealistinen kokemus. Myös oma ääni kuulosti jotenkin oudolta. Rannalla joku kysyi minulta kellonaikaa. Rahistesssani vastausta ihmettelin kuka puhuu. Nyt kuulo toimii taas normaalisti. Mahtavaa! Kiitollisuutta voisi oppia enemmän. En muista aiemmin olleeni kiitollinen kuulemisesta. Nyt havahduin asiaan Dire Straitsin korviahivelevien sointujen myötä. Jos sinulla on kuulo, ole kiitollinen! Nähdä ja kuulla, haistaa, maistaa ja tuntea tätä ihmeellistä maailmaa... Mikä etuoikeus, mikä lahja!

Nyt kadun toisella puolella oleva musiikillinen aikakone vie Waterloon tahdisa ajatukset 70-luvulle. Lapsuuden kesien Ruotsinmatkat Kiirunaan ja Boråsiin olivat vahvoja elämyksiä Lisebergin huvipuistoineen, rapukesteineen ja eläinpuistoineen. Perheen ensimmäinen laivamatka Naantali-Kapellskär oli tietysti oma lukunsa. Saavuimme satamaan hyvissä ajoin ennen laivan lähtöä - niin hyvissä ajoin että torkuimme autossa. Viisihenkinen perhe kimpsuineen ja kampsuineen mahtui mainiosti pieneen mutta pippuriseen perheautoon mallia Datsun 100A. Eihän sitä lapsi edes ajatellut että auto olisi pieni. Se oli viihtyisä kulkuväline suureen seikkailuun. Peräkontti oli täpötäynnä ja osa matkatavaroista oli muovisäkissä kattotelineellä. Taisipa joku kassi olla tungettu myös takajalkatilaan. Omat eväät oli tietysti aina matkoilla mukana. Valtateiden varsiahan ei tuolloin vielä oltu ammuttu täyteen ABC-asemia. Auto tankattiin pikkuruisilla huoltoasemilla ja perhe P-paikoilla.

Flunssan myötä polkupyörän vuokraus ja hyökkäykset vuorille piti siis siirtää myöhemmäksi. Sen sijaan päivät käynnistyivät tähän tapaan. Ylös kahdeksan aikoihin, ankaraa yskimistä ja räkimistä ja sitten raahautuminen aamiaiselle. Flunssa ei sentään vienyt ruokahalua, joten munat, pavut, hedelmät ja jugurtit ovat uponneet hyvin. Tankki täyteen ja takaisin huoneeseen räkimään, yskimään ja lepäämään. Onneksi olen varannut mukaan lukemista ja muutaman DVD:n. Nyt olikin hyvä tilaisuus katsoa Annelta muutama viikko sitten saamani Pilviatlas (Cloud Atlas). Lähes kolmituntinen teos osoittautui niin mielenkiintoiseksi, että katsoin myös Bonus-DVD:n materiaalit. Elokuvan lukuisat tasot, viittaukset, siirtymät ja yhteydet on toteutettu niin kiehtovasti, että katsoin sen vielä toisen kerran. Filmin kantava teema kaiken liittymisestä toisiinsa on toki ikivanha, mutta entä sitten? Kaikki todellinen viisaus on iäistä. Kuten nämä Sonmi-451:n lausumat sanat Pilviatlaksesta: ”Our lives are not our own.”

Elämä ei ole omani. Ajatus on vieras postmodernin ajan ihmiselle, kuin märkä rätti vasten kasvoja. Individualistihan julistaa, että ”tämä on minun elämä ja teen sillä mitä ikinä haluan.” Nykyään on tapana puhua myös elämänhallinnasta. Minun korvissa tämä kaikki kuulostaa kummalliselta. Miten ihmeessä elämää voisi hallita? Miksi sitä tarvitsee hallita? Ajatusmalli sisältää olettamuksen minästä ja elämästä jotenkin erillisinä asioina. On siis olemassa yksilöllinen (tietysti!), valveutunut aikaa seuraava minä ja sitten on tämä uppiniskainen elämäksi kutsuttu oikukas todellisuus, joka jostakin kumman syystä ei aina ymmärrä käyttäytyä mieleni mukaan. Elämää voi kuitenkin oppia hallitsemaan niin ettei se enää tee minulle konnankoukkuja, vaan oppii kuuliaisesti toteuttamaan mielihaluni? ”Tämä on minun elämäni ja teen sillä mitä haluan”. Katson, että tässä kohtaa piilee keskeinen kärsimyksen syy. Mitä muuta kuin kärsimystä on luvassa, jos on sotatilassa minuuden ja elämän välillä?

Tykitys jatkuu pubissa. Nostalgialinjaan luotetaan yhä. ”Knowing Me, Knowing You” on yksi Abban suurimmista hiteistä neljännesvuosisadan takaa. Ikivanhoista teemoista puheenollen, itsensä tunteminen jos jokin on todella vanha teema. Tiedätkö kuka olet? Kirjautuessani hotelliin esitin passini. Henkilöllisyyteni määritetään vihkosessa, joka sisältää kuvani lisäksi sukunimen, etunimet, kansalaisuuden, syntymäajan ja -paikan, sukupuolen ja henkilötunnuksen. Lisäksi sormenjälkeni on tallennettu passissa olevalle RFID-sirulle. Siinä identiteettini valtion näkökulmasta. Asiasta ei ole epäselvyyttä. Identiteetti on kehon yksilöivä ominaisuuksien joukko. Subjektiivisesti, mielen näkökulmasta tarkasteltuna identiteetti avautuu lisää. Se osoittautuu joukoksi itseä ja elämää koskevia ajatuksia, uskomuksia ja tarinoita, joihin yleensä liittyy paljon tunteita. Perhe, ihmissuhteet, työ, varallisuus, terveydentila, harrastukset, koulutus, saavutukset, epäonnistumiset – mm. näiden ympärille olemme kutoneet minuutemme tarinat. Me vaalimme näitä tarinoita ja toistamme niistä valikoituja otteita tilanteen mukaan. Kutsun tämäntyyppistä identiteettiä egoksi. Egoidentiteetti merkitsee samaistumista emootioiden värittämään ajatteluun ja em. tarinoihin. Voi sanoa myös niin, että ego on vaipumista emootioihin ja ajatteluun. Egon olemassaolon ehto on tarinakokoelman muistelu, toistelu ja laajentaminen. Ego haluaa aina lisää identiteettitarinoita.

Mikä sitten on minun tarina identiteetistä ja miten se liittyy ajatuksiin elämänhallinnasta ja kärsimyksestä? Tarina on, että tarinaa ei ole. Toistan, ei tarinaa. Toisinsanoen en määritä identiteettiä eilistä tai huomista koskevien ajatusten varaan. En katso, että muistot eilisestä tai toiveet ja pelot huomisesta määrittävät minut tässä hetkessä. Ehkä ihmettelet nyt, että mikä minut sitten määrittää? Voin esittää vastakysymyksen: miksi sinut tai minut pitäisi määrittää? Jos minun kuitenkin on jotenkin määritettävä minuus, niin tässä on lyhyesti ja ytimekkäästi:

Tämä hetki määrittää minut.

Moinen näkökulma saattaa ehkä pysäyttää sinut hetkeksi. Saatat tunnustella ajatusta ja ehkä sitten toteat etten sittenkään sanonut minuudesta yhtään mitään. Ehkä sanoin, ehkä en. Mikä on tämä hetki? Tästäkin olen sinulle varmaan puhunut, joten anteeksi jos (taas) toistan itseäni. Tämä hetki… tämä hetki on täysi mysteeri, ratkaisematon arvoitus. Kuulen sinun sanovan, että mitä ihmeellistä tässä hetkessä muka on. Sitä samaa huttua kuin aiemmin; perjantai-ilta, sinulla on hetki aikaa lojua telkkarin äärellä ja piipahtaa netissä, pari lasia viiniä, sitten nukkumaan. Arvoitus ratkaistu, case closed, ei mysteeriä.

Eipä kuitenkaan hätäillä, vaan katsotaan tätä hetkeä ihan rauhasssa. Meidän on toki luontevaa hahmottaa aika lineaarisena. Tämän hetken sijoitamme ohikiitäväksi pisteeksi menneen ja tulevaisuuden väliin. Tosiasia on kuitenkin, että mitään muuta hetkeä ei ole olemassa kuin tämä hetki. Ohikiitävät tilanteet tapahtuvat aina tässä hetkessä. Myös muistot eilisestä ja kuvitelmat huomisesta ovat tässä hetkessä ilmeneviä ajatuksia. Voikin siis sanoa, että tällä hetkellä on kaksi tasoa, ikään kuin ulkopuoli ja sisäpuoli. Yleensä kiinnitämme huomiota vain ulkopuoleen, jatkuvasti muuttuviin ilmiöihin. Ilmiötasoa tarkastellessa tulee väistämättä siihen johtopäätökseen, että kaikki on liikkuu ja vain muutos on pysyvää.

Tämä hetki sisältää kuitenkin myös syvemmän tason, sisäpuolen. Nyt tulee se egon kannalta ikävä juttu: tämän hetken syvempi taso ei avaudu käsitteelliselle mielelle. Analyyttinen ajattelu ei voi viiltää sitä auki. Syvempi taso ei ole otettavissa haltuun älyllisesti, sillä käsitteellinen ajattelu liikkuu ilmiöiden ja asioiden tasolla, nyt-hetken ilmenemismuotojen tasolla. Nyt-hetken syvempi taso on ilmiöiden ja asioiden tuolla puolen, takana, alla, ympärillä ja välissä. Se on perusta, josta ilmiömaailma, käsitteet ja kieli syntyy. Niinpä seuraavassa on erityisen tärkeä ymmärtää, että vaikka edelleen käytän käsitteitä, ne ovat vain tienviittoja tuohon ytimeen. Et voi koskaan käsittää tämän hetken ydintä älylläsi. Mysteerin voi vain kokea.

Tämän hetken syvempi ulottuvuus on kaiken olevan perusta. Se on ylikäsitteellinen ja yliälyllinen, voin vain epäsuorasti viitata siihen. Olen edellä käyttänyt mysteerin käsitettä. Käsite itsessään ei tässä ole oleellinen, vaan se mihin huomiosi suuntautuu. Toinen sopiva tienviitta voisi olla "tietoisuus". Tietoisuus on tila, se on valkokangas, jossa kaikki ilmenee. Tietoisuus on tila, jossa myös ajatus tajunnan sisäisestä ja ulkoisesta todellisuudesta ilmenee. Tietoisuudessa ilmenee ihan kaikki, viimeistä piirtoa myöten.

Ego eli käsitteelliseen mieleen ja ajatteluun kiinnittynyt identiteetti yleensä hylkää välittömästi edelläkuvatun idean. Joidenkin kohdalla saattaa käydä niin, että ego epäröi hetken. Ego voi jopa hämmästyä tai ällistyä. "Yksi tietoisuus, jossa kaikki ilmenee... hmmm... mistä tässä on kysymys? Kaiken ykseydestä?" Ego ja sen käsitteellinen mylly saattaa kukaties jopa pysähtyä joksikin aikaa. Kohta ajattelumylly käynnistyy uudestaan. Ego todennäköisesti harkinnan jälkeenkin hylkää ykseysajatuksen järjettömänä (ja sitähän se egon näkökulmasta onkin!). Joissakin tapauksissa ego saattaa kuitenkin todeta, että "tietysti ymmärrän, kyllähän minä tämän käsitän! On siis yksi tietoisuus. Se on minun tietoisuus, se on minun tajunta, jossa tämä kaikki ilmenee. Minä olen koko maailman keskus. Minä olen kaiken elämän lähde. Minä olen kaiken olevan olemus ja ydin. Kyse on minun tietoisuudesta, minun tilasta, minun ulottuvuudesta. Kyllä, niin se on. Minä ja minun valkokangas, jossa elämän elokuva esitetään." On syytä painaa jarrua ja sanoa egolle lempeästi, mutta päättäväisesti: "Kuulehan, et edelleenkään käsittänyt etkä ymmärtänyt. Et koskaan voi käsittää etkä ymmärtää."

Molemmat edelläkuvatut reaktiot ovat ymmärrettäviä. Egon elinehto on ajatus erillisyydestä, sen olemassaolo perustuu todellisuuden jakamiseen kahteen osaan, minään ja ei-minään. Egoidentiteetti elää todellisuuden pintatasolla, ilmiötasolla. Ego siis joko hylkää välittömästi edelläesitetyn ajatuksen yhdestä tietoisuudesta tai se muodostaa siitä ajatuksellisen kuvan ja liittää sen osaksi identiteettitarinaa. Jälkimmäisessä vaihtoehdossa identiteettitarinassa on vaarallinen ulottuvuus. Ego kuvittelee olevansa kaiken elämän keskus ja lähde. Tämä on harhoista suurimpia ja siinä elävä voi olla suureksi vaaraksi itselleen ja toisille.

Nyt-hetken, todellisuuden syvempi taso on egon ulottumattomissa oleva yksi tietoisuus. Nyt-hetken syvempi taso on todellinen identiteetti. Se ei ole minun identiteettini, se ei ole sinun identiteettisi. Se on identiteetti. Se ei ole tietoisuuteni, se on tietoisuus. En siis sano sinä tai minä omistaa sen, sillä silloin olisimme taas takaisin erillisyyden ideassa. Silloin olisi "jokin", joka omistaa identiteetin tai tietoisuuden. Tuo "jokin" olisi takaovesta paikalle hiipinyt ego. Älä käsitä minua väärin, en ole demonisoimassa egoa. Tämä hetken hyväksyminen niin kuin se on sisältää myös egoidentiteetin tarinoineen. Ego vain vahvistuu, jos alat vastustamaan sitä. Sisäinen sodankäynti merkitsee, että olet jälleen egon vietävänä. Tässä kohtaa on siis syytä olla hyvin tarkka. Todelliseksi itseksi tuleminen edellyttää suurta nöyryyttä. Neulansilmä, josta tie käy taivasten valtakuntaan, on hyvin ahdas. Ego ei mahdu siitä kulkemaan. Ei myöskään missään henkisyyden valepuvussa. Ei koskaan.

Todellinen identiteetti on egoton tietoisuus, se on minuus ilman erillisyyden ajatusta. Todellinen identiteetti ylittää subjekti-objekti -suhteisiin perustuvan käsitteellisen ajattelun. Todellinen minuus ylittää egon ja sen dualistisen kuvan sisäisestä ja ulkoisesta todellisuudesta, minästä ja maailmasta. Todellinen itse on minätöntä minuutta, se on itsetöntä itseyttä. Todelliseen itseen viittaavat käsitteelliset kyltit ovat egolle joko tyhjää hölynpölyä tai ego muodostaa niistä mielikuvan vahvistaakseen minätunnettaan. Käsitteellinen äly ei koskaan voi ymmärtää minätöntä minuutta, sen voi vain kokea.

Mitä on tämä hetki? Tämä hetki on aina väistämättä sellainen kuin se on. Tämä hetki ei ole viholliseni, vaan se on minulle esitetty kaveripyyntö. ”Haluatko olla minun kanssa? Oletko kiinnostunut minusta? Hyväksytkö minut tällaisena kuin olen?” Ystävystyessäni tämän hetken kanssa, sanoessani sille varauksetta "kyllä", löydän yhteyden sen syvempään tasoon, sen ajattomaan ja muuttumattomaan olemukseen. Hyväksyessäni tämän hetken niin kuin se on, minulla on yhteys ilmöiden takana ja sisällä olevaan kaiken olemisen perustaan. Tähän liittyy irtisanoutuminen käsitteellisen mielen ja toisten ihmisten määrittämistä tarinoista, jotka kertovat kuka olen ja kuinka minun pitää ajatella, puhua ja toimia. En enää suhtaudu tähän hetkeen välineenä, jonka avulla voin vahvistaa tarinaa egosta. En enää suhtaudu tässä hetkessä ilmeneviin asioihin, tapahtumiin ja ihmisiin välineinä, joiden avulla voin lisätä jotakin tarinaan kulissiminästä. Tarinoihin ehdollistuneen egoidentiteetin sijaan olen yhteydessä todelliseen itseen tarinoiden tuolla puolen. Oivallan, että todellisuuden ydin ja ihmisyyden ydin on yksi ja sama.

Mitä on tämä hetki? Meillä kaikilla lienee muistoja hetkistä, jolloin olemme kokeneet suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta kaiken ja kaikkien kanssa. Olemme jollakin salaperäisellä tavalla kokeneet, että maailma on minussa ja minä olen maailmassa. Olemme haltioituneet taideteoksen äärellä, luonnossa tai spontaanisti jossakin ihan arkisessa tilanteessa. Haltioituminen on saattanut yllättää meidät vaikkapa odottaessamme kaupan kassajonossa tai liikennevaloissa. Olemme yhtäkkiä kokeneet suurta kiitollisuutta, onnea, jonkinlaista mystistä olemisen keveyttä ilman mitään erityistä syytä. Olemme tällaisissa tilanteissa saattaneet jopa puhjeta ilon kyyneliin. Mistä haltioitumisessa on kysymys? Kaikki käsitteet ovat luonnollisesti jälleen vain epäsuoria viittauksia haltioitumisen ytimeen. Ydin on elämä itse, mysteeri, jumala, rakkaus, valo... Jokainen voi käyttää itselleen sopivaa käsitteellistä kylttiä kunhan vain muistaa olla takertumatta siihen. Ego rakastaa sanoja ja saivartelua eikä osaa suunnata huomiota käsitteiden ja ajatusten väliin, taakse ja ohitse. Käsitteellinen mieli jää tutkimaan tienviittoja, vertailee niiden kokoa, väriä, muotoa ja rakennetta. Se luo ideologioita, koulukuntia, organisaatioita, insituutioita ja uskontoja erilaisten tienviittojen ympärille. Käsitteellinen mieli alkaa palvoa tienviittoja ja on valmis riitelemään ja jopa tappamaan tienviittojen vuoksi. Haltioituminen on hetkellistä vapautumista egoidentiteetin ja käsitteellisen ajattelun kahleista. Näemme kaiken suoraan, käsitteellisen mielen suodattimen ohitse. Harmaa arki haihtuu ja kaikki näyttää ja tuntuu jotenkin kirkkaammalta, elävämmältä. Kaikessa ilmenee ylimaallinen kauneus. Olemme hämmästyneitä. Haltioitumisen hetkellä koemme syvää vakuuttuneisuutta siitä, että kaikki on juuri niin kuin sen kuuluu olla. Kaikki on hyvin. Elämä on turvallinen paikka.

Voi sanoa myös niin, että haltioituminen tapahtuu sielun koskettaessa olemisen mysteeriä. Mysteeriin voi viitata myös toteamalla, että hyväksyessäni tämän hetken niin kuin se on, nousen irti käsitteellisestä mielestä, herään älyllisen ajattelun sylistä todelliseen itseen. Heräämisen myötä tarina egoidentiteetistä haihtuu ja ajattelen, puhun ja toimin tyyneydestä käsin. Olen läsnä tässä ja nyt. Alan elää hetkessä. En ryntäile päättömästi sinne tänne. En ole ajattelun vietävänä. Hetkessä elämiseen sisältyy syvän rauhan ja valppauden paradoksaalinen yhdistelmä, jolloin tarkoituksenmukainen ajattelu ja toiminta virtaa luonnollisesti, pakottamana. Ajattelussa ja toiminnassa ilmenee tällöin käsitteellisen mielen ylittävä viisaus ja luovuus.

Mitä on tämä hetki? Se on aina avoin kutsu takaisin kotiin, takaisin itseen. Vastatessani kutsuun myöntävästi paljastuu etten koskaan ollutkaan poistunut kotoa. Olin vain sulkenut silmäni ja nukahtanut. Olin uneksinut olevani poissa. Olin eksynyt. Itseeni. Identiteetin painopisteen siirtyminen käsitteellisestä mielestä tietoisuuteen on rauhansopimus elämän kanssa. Itse asiassa se ei ole rauhansopimus. Ei ole olemassa kahta erillistä osapuolta, jotka ovat tai eivät ole sotatilassa. Ei ole erillistä minuutta ja elämää. Ei koskaan ollut. On yksi elämä, joka on kaikki mitä on.

Nyt lähipubissa rokataan. ”I can’t get no satisfaction”. Jos pitäisi kuvailla egoa laululla niin tämä olisi hyvä kandidaatti. ”’cause I try and I try…” Ego ei tule koskaan kylläiseksi, mutta kyllä se kovasti yrittää ja yrittää. Se uskoo löytävänsä onnen itsensä ulkopuolelta, maailmasta. Niin. Tällaista täällä. Kolme päivää kului tosiaan säästöliekillä ja vasta sitten vointi alkoi tuntua sellaiselta että uskaltauduin varovasti pyörän selkään. Vuokrasin maastopyörän neljäksi tunniksi ja rullailin hitaasti lähiympäristön maisemia ihaillen. Kyllä, 40 km neljässä tunnissa on matelua, mutta se oli oikein mieluisaa matelua. Sitten vuokrasin skootterin kolmeksi päiväksi. Ajelin 550 km, ihailin maisemia ja kartoitin samalla sopivia pyöräreittejä. Huomenna hyppään maantiepyörän selkään.

Niin, se käsikirjoitus on myös mukana. Olen sitä vähän katsonut ja tehnyt pieniä korjauksia sinne tänne. Mitään suurta inspiraatiota ei vielä ole iskenyt, mutta sitä odotellessa olen harkinnut eräänlaisen kirjeen kirjoittamista sinulle. Olen ajatellut liikkua tämän hetken horisontaalisella ja vertikaalisella tasolla - menneessä ja tulevassa, tässä ainutlaatuisessa hetkessä ja ikuisuudessa. Voisin rytmittää kirjettä konkreettisilla välähdyksillä tämänhetkisestä kokemuksesta. Ilmoittelen, jos saan jotakin aikaan.

Mukavaa viikonloppua, t. Jomppe