lauantaina, tammikuuta 20, 2007

Tuhkaa ja timantteja

I'm a believer...

ja vahvistun uskossani. Uskoni ei ole sokeaa, sillä se perustuu omakohtaisesti ajateltuun ja koettuun. Onko se siis uskoa lainkaan?

Englannin kielessä on belief ja faith -käsitteet. To believe in something vs. to have faith in something. Olisiko sitten believe enemmän uskomista kun taas faith perustuu johonkin?

Kenties uskomisen sijaan olisikin kuvaavampaa puhua luottamisesta. Uskomisen käsite kun on kovin arvoladattu ja synnyttää helposti harhaanjohtavia mielikuvia. Metafysiikan tasolla (= todellisuuden ja ihmisen luonnetta koskeva näkökulma) minä voin todeta olevani luottavainen, vakuuttunut siitä, että maailma ja ihminen on perin ihmeellinen. It's a wonderful world.

Ihmiskäsitykseni mukaan ihminen ei ole pelkästään biologinen olento, jolla on evoluution myötä kyky käsitteelliseen ajatteluun. Ihminen on myös henkinen olento, jolla on kyky ylittää biologismateriaalinen taso - kyky ylittää rajallisuus, kuolema. Ihmisellä on kyky saavuttaa olemisen taso, jossa hänestä tulee ikuisuusolento. En pidä näkemystäni eskapismina enkä toiveajatteluna, vaan se perustuu ajateltuun ja koettuun. Toki siinä on oleellisena osana mukana luottamus - siihen sisältyy epävarmuustekijöitä.

Minulla on enemmän tai vähemmän subjektiivinen näkemys siitä, että asenteeni on oikeutettu. Onko se objektiivisesti ottaen tosi? Riippuu subjektiivisen asenteeni perusteesta. En siis pidä tätä mielipideasiana - en ajattele että jokainen mielipide on yhtä oikea. Mielipide voi olla lähempänä tai kauempana totuutta.

Olen pragmatisti; käytäntö on teorian koetinkivi. Ihmis- ja todellisuuskäsitykseni totuudellisuuden mittari on maailma, todellisuus. Sikäli kun ymmärrän ihmisyyttä, minuutta, maailmaa ja koen oppivani, edistyväni, viisastuvani - käsitän olevani oikeilla jäljillä. Sikäli kun koen vapautuvani tunteen ja järjen dualismin puristavasta otteesta, käsitän olevani oikeilla jäljillä.

Ihmiskäsityksessäni meidät on kutsuttu eheytymään, viisastumaan. Tähän prosessiin sitoutumisen myötä sisimmässämme tapahtuu monenlaisia asioita - merkillisiä asioita, iloisia asioita, mutta myös raskaita asioita. On erittäin tyypillistä, että joudumme käymään läpi erämaavaelluksen - keskiajan mystikot kutsuivat tätä jaksoa sielun pimeäksi yöksi. Erämaa, pimeys, yö - ne ovat osa sisimpäämme. Voi sanoa, että sisäinen totuutemme on niiden verhoama.



Todellista minuuttamme, ikuisuutta meissä, voi verrata sädehtivään jalokiveen. Sopivissa olosuhteissa saatamme nähdä vilahduksen kiven kauneudesta. Moni jatkaa elämäänsä vanhaan tapaan.

Mutta näky ei jätä rauhaan niitä, joiden sielun janoa totuuteen ja kauneuteen maailma ei pysty sammuttamaan. Joku jättää kaiken ja lähtee etsimään näkemäänsä. Jonkun etsintä suuntautuu maailmaan, toinen ymmärtää työn tapahtuvan sisältä käsin. Moni turhautuu, väsyy, unohtaa. Moni alkaa pitää näkemäänsä harhana, toiveajatteluna, illuusiona. On myös niitä, jotka jaksavat tehdä sisäisen erämaavaelluksen, jaksavat valvoa sielun pimeän yön, eivät pelkää sielustaan löytyvää palanutta maata, tuhkaa, ylittävät vanhan itsekkään minänsä ja saavuttavat timantin, todellisen itsensä, rakkausminuuden, joka säihkyy sateenkaaren kaikissa väreissä. He ovat kulkeneet ristin tien, päässeet perille, heistä on tullut nöyriä mutta lujia, vaatimattomia viisaita joilla on sisäinen yhteys elävään tietoon, gnosikseen.

Kuuletko kutsun?

-gs

(kuva http://www.chm.bris.ac.uk/pt/diamond/)

9 kommenttia:

Arkiterapeutti Kops kirjoitti...

Kiitos kysymästä. Kuulenpa hyvinkin kutsun, kun olen kutsumustyössä :) Minun olemukseni ja onneni, henkilökohtainen etiikkani ja moraalini tuntuvat liittyvän toisten apuna olemiseen, enkä lähde pohtimaan onko se itsekästä vai epäitsekästä. I believe I'm on the right road and I have faith that I have help and guidance, meitä korkeampia voimia. Luottavaisesti eteenpäin. Antoisaa työviikkoa! Postauksesi tapaisista ajatuksista saa positiivista energiaa.

Metanoia kirjoitti...

Kutsu kuuluu, ja ehkä yllättäen, kärsimyksen keskeltä. Jos kärsimys hukutetaan huvituksiin, huumeisiin, tms. niin sinnehän se kutsukin hukkuu. Jotenkin tuntuu, että luonnostaan ihminen ei haluaisi edes kuulla kutsua "mulla on ihan hyvä näin". Mutta se, joka jää erämaahan kohtaamaan kärsimyksensä tullee väkisinkin kohtaamaan sen, että elämässä onkin kyse enemmästä. "Your life is not about you."

Metanoia kirjoitti...

Vielä uskosta ja luottamuksesta. Lopulta Uskoa on sellainen, jonka mukaan toimitaan, kun ei ole aikaa spekuloida. Pinnalliset "uskomukset" karsiutuvat tälläisissä tilanteissa tarpeettomina pois. Olisiko jotenkin näin?

Pikkuliina kirjoitti...

Törmäsin tässä eräänä päivänä kyselyyn (tai oikeammin vastausraporttiin), jossa oli mm. kysymykset pdetäänkö tärkeänä
1. Uskoa Jumalaan?
2. Olla uskovainen?
Ilmeisesti tarkoituksena on, että nuo ovat eri asioita ja voisi vastata niihin toiseen kyllä ja toiseen ei.

Metanoia kirjoitti...

Riippuu tietenkin "uskovaisuuden" määritelmästä, mutta mielestäni Jumala ei ole vain uskovaisina itseään pitäviä varten. Varsinkaan ei pitäisi ajatella niin, että voidakseen uskoa Jumalaan, pitäisi ryhtyä "uskovaiseksi".

gnothi seauton kirjoitti...

Kiitos kommenteista!

kops;
etiikkasi ja moraalisi ovat varmasti kestäviä. Mikäpä voisi olla hienompaa kuin olla läsnä lähimmäiselle? Läsnäolemisella, lähimmäisenrakkaudella ei ole välinearvoa - se on itseisarvoisesti hyvää, totta ja kaunista.

-gs

gnothi seauton kirjoitti...

metanoia;
kärsimys on kova kysymys. Siitä on helppo teoretisoida, mutta kun itsensä siitä erämaasta löytää, niin teoriat eivät kovin paljoa auta.
Eräs Mestarikin tannoin pyysi, että (kärsimyksen) malja otettaisiin pois häneltä. Miten sitten toimii keskeneräinen, "tavallinen" kuolevainen kärsimyksessä?
Luottaa siihen että kärsimys lakkaa?
Luottaa siihen, että aurinko nousee vielä?
Luottaa siihen, että rakkaus kantaa?

"Ota ristisi ja seuraa minua", sanoi eräs Mestari. Kevein perustein itsekkään minän voimassa ristin tietä ei voi kulkea. Ristin tie on egoistisen minän kuolintie ja se taistelee katoamistaan vastaan kaikin keinoin.

-gs

gnothi seauton kirjoitti...

pikkuliina;
metanoia jo vastasikin varsin hyvin. Esimerkiksi minä en ajattele itseäni "uskovana" tai "uskovaisena".

Suuren mysteerien äärellä sanat tuntuvat laimentuvan ja viisainta saattaisi olla kuunnella hiljaisuutta ja tuntea rakkaus.

-gs

metanoia kirjoitti...

pikkuliina: Kirjoittelin aiheesta blogissani kirjaesittelyn muodossa. Nimi yllä toimii linkkinä.