Oodi ilolle

”Kehittyminen luo iloa, joka on siirtymistä pois epätäydellisyydestä kohti täydellisyyttä.” -Baruch Spinoza




Mitä ajattelet ilosta? Mikä on ilon olemus? Mikä saa sinut iloiseksi? Onko ilo ensisijaisesti riippuvainen ulkoisista tekijöistä? Tarjoaako sisäinen avaruutemme ilon aineksia?

Minulle ilo on ensisijaisesti, subjektiivisesti koettuna tietysti tunne. Tämä tunne yleensä näkyy ulospäin hymynä, nauruna, positiivisina sanoina. On melkoisen vaikea pukea sisäistä ilon kokemusta käsitteelliseen asuun. Sen ydin on mielestäni ei-käsitteellinen, sisäisesti koettu voimakkaan positiivinen tunne.

Spinozan mukaan (ks. esim. Saarinen 1989, 150-154) tunteet voidaan jakaa sen mukaan, mikä on suhteemme tunnetilaan. Passiiviset tunteet pitävät meitä hallinnassaan; esimerkiksi vihan tunne on passiivinen ja epäjärjellinen, kun emme voi sille mitään emmekä tarkkaan ymmärrä syytä tuntemukselle. Passiivisesta tunteesta tulee aktiivinen, kun muodostamme tunteesta selvän ja tarkan idean - tällöin mielemme ei enää ole tunteen vallassa, vaan kykenemme ikään kuin ulkoapäin tarkastelemaan tunnetilaa, analysoimaan sen syytä ja mielekkyyttä. Spinozan mukaan viisas ihminen hallitsee tunteita järkensä avulla. Tämä on varmasti ymmärrettävää esimerkiksi vihan tunteen suhteen, mutta onko järjen kontrolli ulotettava myös ilon kokemukseen? Asia riippuu ilon kokemuksen laadusta. Mikäli olemme vahingoniloisia jonkun epäonnistumisesta, on syytä kasvaa pois tämän tyyppisestä ilon kokemuksesta. Sen sijaan ilon kokemus joka syntyy vaikkapa kevätkesäisen tuomen tuoksun tiedostamisen myötä on jotakin, jota ei tarvitse kontrolloida tai ylipäätään älyllistää.

Ilon tunnetila syntyy jostakin syystä. Syy voi olla sisäinen tai ulkoinen. Ulkoinen ilon aihe voi olla vaikkapa se, kun saan tekemisistäni joltakin positiivista palautetta tai jos saan joltakin vastauksen minua askarruttaneeseen kysymykseen;

”mikä ilo, kun löytyy sattuva vastaus, oikea sana oikeaan aikaan!” (Snl. 15:23).

Sisältä kupliva ilo voi syntyä vaikkapa unen, vision tai ajatuksen yhteydessä. Mystikko kokee iloa kohdatessaan Jumalan Rakkauden. Mystikon kokemus on pohjimmiltaan ylikäsitteellinen – siihen voi vain viitata. Esimerkkinä ajatuksen, tai pikemminkin oivalluksen ja ilon yhteydestä käy hyvin Eino Kailan (1992, 366-367) kuvaus siitä, kun hän oivalsi elämänsä tarkoituksen;

”(...) elämän tarkoitus on mietiskely. Voisin ilmoittaa melkein kellonlyönnin tarkkuudella sen ajankohdan, jona sain tämän oivalluksen - se tuli ilmestyksen voimalla. Olin silloin kuusitoistavuotias, oli kaunis tyyni kesäilta, loikoilin hiljaa soutuveneessä järvellä ja luin (...) Paulsenin teosta Einleitung in die Philosophie (...). Vielä tänä päivänä luulen tuntevani hiljaisen jälkimainingin siitä puhtaasta ilosta, jolla tuo oivallus minut silloin täytti. (...) Ja jos olen täysin vilpitön, minun on tunnustettava, että en vielä tänä päivänäkään tunne mitään parempaa elämänfilosofiaa kuin nämä kuusitoistavuotiaan lapsellisuudet.”

Voidaan kenties sanoa, että iloon liittyy jonkinasteinen yllätyksellisyys. Tottumus ja rutiinit tuntuvat antavan kovin vähän tilaa ilolle. En kuitenkaan väitä, että ilon kokeminen välttämättä edellyttää yllätystä omassa kokemuksessa, sillä ilo voi välittyä myös toisen ihmisen kautta. ”Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo”, sanotaan. Ilo ei vähene kun sen jakaa kun taas jaetun surun sanotaan olevan puoli surua.

Kun kohtaan kadulla tuntemattoman ihmisen, joka hymyilee minulle, on mielestäni luonnollista hymyillä takaisin - ”ystävällinen katse ilahduttaa mielen” (Snl. 15:30). Tilanteesta riippuen saattaa kyllä käydä niinkin, että ryhdyn vaivihkaa tarkistamaan, onko vaatetuksessani jotakin outoa.

Dreher (1993, 153-162) viittaa Laotsen klassiseen teokseen Tao-te-ching ja esittää, että voimme saada ilon elämäämme monella tavalla. Dreher luokittelee ilon lähteitä. Näitä ovat tarkoituksen tuottama ilo, puolueettomuuden ilo, järjestyksen ilo, seikkailun ilo sekä huumorintajun ilo. Itse näen tärkeäksi ilon lähteeksi ihmisten välillä tapahtuvan positiivisen vuorovaikutuksen. Auttaminen, neuvominen ja tiedonjakaminen ovat minusta keskeisiä elämisen arvoista todellisuutta rakentavia tekijöitä. Saatamme valitettavan usein kohdata ihmisiä, jotka haluavat päteä tiedoillaan ja taidoillaan. Jos tällaiselta ihmiseltä kysyy neuvoa, niin vastaus voi olla ylimielinen tai siinä määrin ylimalkainen että ongelma jää ratkaisematta. Vastaus saatetaan myös verhota niin vaikeaan terminologiseen muotoon (esimerkiksi atk-ala on täynnä mitä merkillisimpiä lyhenteitä), että ongelmaa on mahdotonta ratkaista sen avulla. Tällaisen ”konsultaation” jälkeen olo tuntuu vihaiselta, kurjalta ja tyhmältä.

Tilanne on kokonaan toisenlainen kohdatessamme ihmisen, jolla tuntuu aina olevan aikaa ja halua paneutua esittämäämme ongelmaan. Tällainen ihminen ei halua millään tavalla päteä - näyttää sen sijaan siltä, että hän kokee auttamisen iloa. Ja tässä ilossa kylpee myös autettava. Toisaalta autettava kokee iloa saadessaan ongelman ratkaistua ja tämän autettavan kokeman ilon jakaa myös auttaja. Kysymyksessä näyttää olevan itseään ruokkiva kaksisuuntainen ilon vuorovaikutus. Kenties onkin niin, ettei ilon kokemukseen välttämättä liity mitään mekaanista syyn ja seurauksen suhdetta. Ehkä voimme sanoa, että vuorovaikutteisessa ilon kokemuksessa syy ja seuraus vaikuttavat kahteen suuntaan kaikissa osapuolissa; toinen ihminen voi vaikuttaa ilon kokemukseeni, mutta samalla minä vaikutan toisen ihmisen ilon kokemukseen.

Ilossa,
-gs

ps. suuntaan aamulla pohjoiseen ja palailen blogien ihmeelliseen maailmaan loppuviikosta - voikaa hyvin!

Kirjallisuutta

Dreher Diane. 1993. Henkiseen eheyteen. Tao-te-chingin opetuksia nykyajan ihmiselle. Karisto Oy Hämeenlinna.
Kaila Eino. 1992. Syvähenkinen elämä, teoksessa Valitut teokset 2, 1936-58. Otava Keuruu.
Saarinen Esa. 1989. Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin. WSOY Juva.