Didgeridoon soitantoa en ole monesti kuullut, mutta se ensimmäinen kerta livenä on jäänyt vahvasti mieleen. Vuosi oli 1996 ja tapahtumapaikkana aurinkoinen Amsterdam. Montrealin lentoa odotellessa meillä oli puolisen päivää aikaa joten ajoimme junalla Schipholin kentältä kanavien, asuntolaivojen ja polkupyörien kaupunkia ihmettelemään. Rautatieaseman liepeiltä löytyi sitten tämä mainio veikko joka putkeen puhalteli. Matala oli se ääni ja jotenkin alkuvoimainen. Ja rauhoittava. En osaa sanoa, siirtyikö soittaja toiseen ulottuvuuteen ja näimmekö hänen paikallaan jonkinlaisen kaksoisolennon. Joka tapauksessa alkuvoimaista ja aitoa. Jotenkin samalla tavalla kuin kurkkulaulu. Sitä taas tuli kuultua ensimmäisen kerran livenä viime joulukuussa kauniimman puoliskon veljen karonkassa. Kaikki, lapset mukaanluettuna, olivat ällikällä lyötyjä ja kuuntelivat hiirenhiljaa. Vahva oli elämys myös tyttärellemme, sillä hän puhui "turttulaulusta" pitkään tilaisuuden jälkeen ja minunkin tuli luonnollisesti turttulaulua esittää. Ja minä tietysti esitin. Lieneekö ollut alkuvoimaista tai aitoa, mutta ainakin tytär piti kuulemastaan. Ja se on paras tunnustus isälle.
-gs
kuva http://fi.wikipedia.org/wiki/Didgeridoo
2 kommenttia:
Oi, kiitos linkityksestä :)
KIva postaus. Törmäsin kerran Helsingin asematunnelissa oudon tötterön soittajaan, menin kysymään mikä se oli, ja diggeridoohan se oli. Soittaja oli australialainen nuori mies, maailmaa kiertämässä.
Olisipa aikaa niin tekisin minäkin pienen postauksen katusoittajista ja oudoista instrumenteista...
palautitpa minullakin hauskan muiston mieleen... Joskus 90-luvun lopulla pikkuveljeni, kokopäiväiseksi muusikonplantuksi sittemmin ryhtnyt innostui ko. soittimesta ja sai sellaisen käsiinsäkin, mutta Helsingistä ei siihen hätään löytynyt ketään taituria tai didgeridoo-hengitykseen opastavaa kirjaa. Niinpä äitini ja minä saimme Lontoon-matkallemme evästyksen koluta musiikkikauppoja oppaan perässä. Oli ihan hupaisaa, kun sekä soitin että sen nimi olivat meille aivan tuiki tuntemaatomia, ja orpoina sitten pyörimme kaupoista toiseen. Ensimmäisessä paikassa, isossa musiikkiliikkeessä meitä katsottiin kuin kevyesti vinksahtaneita - eipä ollut siellä kuultu moisesta ja myyjä tarkasti vielä veljeni mukaan pistämästä lapustakin että oliko kyseessä kenties jokin ääntämisväärinkäsitys. Ei, kyllä me didgeridoota olimme todella etsimässä.
Lopulta pääsimme hommasta jyvälle ja hakeuduimme pieniin erikoisliikkeisiin, joita Lontoosta löytyy. Heti alkoi lyyti kirjoittaa - soitin tunnistettiin ja sitä oli myynnissäkin useammassa paikassa. Muistaakseni komannesta paikasta löytyi sitten didgeridoo-hengitystekniikkakirjanen ja niinpä seuraavat kuukaudet kotonamme kumisi matala didgeridoo- humina illat pitkät. Tuolloin opin myös, että soitin on taajuudeltaan ihanteellinen ihmisäänen säestämiseen.
Huut huut!
Lähetä kommentti