Mielen melusta mysteeriin

Hiihdän järvellä. Jotkut sanovat tätä tylsäksi ympäristöksi. Yksitoikkoista, kuulemma. Ymmärrän ja en ymmärrä. Totta, maisema on tasainen. Värien ja muotojen vaihtelua on paljon vähemmän kuin metsässä. Keskellä järveä matka ei tunnu edistyvän. Kilometrin päässä oleva saari pysyy kaukana. On vain luotettava, että matka etenee joka potkulla. Rannan tuntumassa sen sijaan aistin liikkeen helpommin. Maisema vaihtuu koko ajan. Lahden poukamia, mökkejä, rantasaunoja, rantakivikoita. Äänimaisema syntyy suksien ja sauvojen liikkeestä lumella. Tasaista ja rauhallista.

Ärsyketulvasta riippuvaiselle käsitteelliselle mielelle ja siihen kiinnittyneelle minuudelle eli egolle tämä ei yleensä riitä. Niinpä mieli alkaa itse tuottaa ärsykkeitä. Ajatuksia. Tunteita. Lähes poikkeuksetta nämä liittyvät menneeseen tai tulevaan. Ajattelen, mitä ikävää koin menneisyydessä ja tunnen itseni masentuneeksi tai vihaiseksi. Saatan myös muistella, mitä olen saavuttanut ja tunnen itseni iloiseksi tai jopa ylpeäksi. Ajattelu voi suuntautua myös huomiseen. Kuvittelen mitä saattaa tapahtua, voi tapahtua tai pitäisi tapahtua illalla, ensi viikolla, ensi kesänä, eläkkeellä. Tämä kaikki saattaa toki joskus olla inspiroivaa ja tuoda jotakin uutta tähän hetkeen. Se voi toisinaan lisätä itsetuntemusta ja parantaa elämänlaatua. Yleensä kyseessä on kuitenkin vanhastaan tuttujen ajatusten ja tuntemusten pakonomaista toistoa. Peilaan minuuteni tarinaa. Vertaan itseäni toisiin ja toisten kertomiin tarinoihin itsestään ja minusta. Välillä tunnen ylpeyttä, välillä kadehdin. On asioita, joita häpeän. Käsitteellisen mielen suuntautuessa tähän hetkeen, se hakee virheitä. Aurinko häikäisee. Latu on huonossa kunnossa. Jalkaan koskee. Suksisauvan hihna hiertää peukaloa. Käsitteellinen mieli on ehdollistunut hakemaan virheitä tästä hetkestä tai toistamaan eiliseen ja huomiseen liittyviä ajatuksia ja tuntemuksia.

Tämä on luonnollista, sillä käsitteellisen mielen määrittämän minuuden elinehto on ristiriita. Egon olemassaolo on riippuvainen ongelmista. Ego on vain hetken tyytyväinen ongelmattomaan tilaan. Kohta se keksii jonkin itsensä, toisen ihmisen ja maailman välisiin suhteisiin liittyvän uuden ristiriidan, joka tapahtui eilen, tapahtuu nyt tai mahdollisesti tapahtuu huomenna. Tämä löytö tuottaa mielihyvää tai mielipahaa. Molemmissa tapauksissa egon tuntemus itsensä olemassaolosta vahvistuu. Toistuvat tarinat ristiriidoista vahvistavat vaikutelmaa minän erillisyydestä ja pysyvyydestä. Toistot alkavat kuitenkin ennemmin tai myöhemmin kyllästyttämään. Sisimmässä saattaa nousta tuskallinen kysymys: miksi ajatukseni kulkevat taas näitä samoja uria? Onko minun pakko yhä uudestaan ajatella näitä ajatuksia? Onko minun pakko taas kokea näitä tunteita? Käsitteellisen mielen uusinnat koetaan jossakin elämän vaiheessa häiritseväksi meluksi. Siinä missä esimerkiksi lentokenttien läheisyydessä asuva saattaa kärsiä lentomelusta, käsitteellisen mielen lörpöttelyyn kyllästynyt kärsii mielen melusta, mielimelusta. Mielimusiikki tuottaa mielihyvää. Mielen melu tuottaa mielipahaa.

Lentomelu ja muut kovat äänet aiheuttavat kehossa muutoksia, jotka voidaan todentaa mittaamalla. Hengitystiheys, verenpaine ja sydämensyke nousee. Lihakset jännittyvät. Kyse on taistele tai pakene -tyyppisestä reagoimisesta vaaratilanteessa. Tämä hälytystila on sisäänrakennettu ihmisen biologiaan ja siitä on hyötyä poikkeuksellisissa tilanteissa, joissa oma tai lähimmäisen henki on uhattuna. Normaalisti hälytystilan jälkeen seuraa normaalin valppauden tila ja lepotila. Jos keho kuitenkin jatkuvasti ylläpitää hälytystilaa, ihminen alkaa voida huonosti, hän stressaantuu. Ihminen tuntee itsensä ärtyisäksi, unenlaatu heikkenee ja keskittymiskyky kärsii. Moni pyrkii lääkitsemään stressiä alkoholilla, tupakoinnilla, ylensyönnillä. Tästä seuraa luonnollisesti lisää ongelmia.

Miten suojautua ympäristön tuottamalta melulta? Voin pysyä melulähteen lähellä ja suojata kuuloni. Toinen vaihtoehto on melulähteen hiljeneminen. Tekniikan kehittymisen myötä lentokoneista tulee merkittävästi hiljaisempia tai lentokenttä päätetään siirtää pois asutuksen läheltä. Melulähde hiljenee myös kun tuotan oman äänimaiseman: napit korviin ja sukellus mielimusiikkiin. Kolmantena vaihtoehtona on muuttaa pois rauhallisempaan ympäristöön.

Kuinka suojautua mielen melulta? Kuinka uuvuttavista uusinnoista pääsee eroon? Kuinka ollakaan, täsmälleen samat vaihtoehdot ovat käytettävissä kuin ympäristömelun suhteen. Yleisin strategia on peittää mielen melu jollakin muulla ärsyketulvalla. Uppoudun tv:n, radion ja viihde-elektroniikan tarjontaan. Tämä voi tapahtua myös ulkoillessa: napit korviin, musiikkia ja menoksi. Tuotan vastamelua ja pakenen siihen, jotta mielen melu ei kuuluisi.

Voin myös hiljentää mielen melua. Käsitteellisen mielen toimintaa voi hidastaa ja mielen voi jopa hiljentää monin eri tavoin. Moni pakenee alkoholiin. Alkoholi hidastaa käsitteellisen mielen toimintaa. Tuntuu siltä, että ajatukset selkiytyvät. Ongelmat eivät enää näytäkään niin suurilta. Vaikuttaa siltä, ettei mikään ongelma ole ratkaisematon. Tätä tietä kulkeneet tietävät, että helpotus on vain väliaikainen.

Erilaisten extreme-lajien suosio selittyy sillä, että niissä asioita tapahtuu tyypillisesti niin nopeasti ettei käsitteellinen mieli ehdi tekemään tavanomaista viipalointityötään. Käsitteellisen mielen rakastama ärsykevirran erittely, nimeäminen, luokittelu ja yhdistely on mahdotonta nopeutta ja teknistä taitoa vaativassa tehtävässä. Tarkoituksenmukaisen toiminnan on tapahduttava vaistomaisesti. Moottoriurheilun viehätys perustuu tähän.

Jotkin toiset extreme-lajit edellyttävät asioiden tekemistä hitaasti ja huolellisesti. Olen jyrkällä kallioseinämällä 300 metrin korkeudessa ilman köysivarmistusta. Tiedän, että otteen lipsuminen olisi kohtalokasta. Olen 100% läsnä tilanteessa. Olen valpas. Tiedostan jokaisen käsi- ja jalkaotteen. Liikutan kehoani, kaikki muu sulkeutuu pois mielestä. Tämä ote. Vasemman jalan varmistus. Painon siirto. Huipulla huokaisen. Tunnen saavuttaneeni jotakin. Tunnen olevani elossa. Ihailen maisemaa voitonriemuisin tunnelmin.

Liikunta eri muodoissaan on oiva väline mielen hiljentämiseen. Esimerkiksi aerobic-tunnilla tarvitsen kehonhallintaa, rytmitajua, ohjaajan kuuntelua. Siinä ei jää tilaa käsitteellisen mielen monologille. Saatan hiljentää mieleni myös pitkäkestoisen urheilusuorituksen kautta. Maratonin suuri suosio selittyy pitkälti sillä, että väsymisen myötä käsitteellisen mielen eilistä ja huomista luotaava liike lakkaa tilapäisesti. Alkumatkasta ihailen maisemia, nautin juoksun helppoudesta. Saatan jutella toisten juoksijoiden kanssa. 30 km jälkeen keskustelu vähenee ja lakkaa. Väsymys hiipii askeleeseen. Varsinainen maraton alkaa. Maali lähestyy askel askeleelta. Tämä askel. Jaksan vielä. Maalissa olen väsynyt, mutta onnellinen. Tunnen saavuttaneeni jotakin. En ole antanut periksi. Minulla ei ole ongelmia, vaikka kehoni protestoi. Jalkoja särkee, mutta tunnen itseni ehjäksi. Ainakin vähän aikaa. Sitten alkaa suorituksen analysointi, seuraavan kisan suunnittelu ja siihen valmistautuminen. Jotkut huomaavat ettei maratonista enää saakaan riittävän hyvää fiilistä. Juostaan siis pidemmästi. 50 km. Enemmän. 100 km. Kauemmin. 24 h. Käsitteellinen mieli tyydy mihinkään, vaan haluaa aina enemmän.

Voinko tehdä muuta? Lentokentän meluun kyllästynyt saattaa muuttaa pois. Voiko mielen meluun väsynyt muuttaa pois? Tämä ei ehkä alkuun kuulosta mahdolliselta. Kuinka voin muuttaa kauemmas mielen melusta? Muutto tapahtuu, kun en enää identifioi itseäni käsitteelliseen mieleen ja sen tarinoihin. Itse asiassa ensimmäinen askel on jo otettu, kun huomaan väsyväni käsitteelliseen mielen uusintoihin. Aavistan, että minussa on jokin ulottuvuus, joka on muuta kuin käsitteellinen mieli. Saatan ymmärtää, etten ole sama asia kuin käsitteellisen mielen ja toisten tarinat minusta. Merkillisiä asioita alkaa tapahtua, kun minuuteni keskus muuttaa pois käsitteellisestä mielestä.

Niinpä hiihdän järvellä. En kuuntele musiikkia. Yksin hiljaisuudessa on oiva tilaisuus viettää aikaa itsensä kanssa. Annan asioiden tapahtua. Tästä hetkestä ei puutu mitään. Nautin joka solullani. Katselen, kuuntelen, haistelen. Upea aurinkoinen sää. Keho toimii kuin itsestään. Hengitys tapahtuu. Ajattelu tapahtuu. Pohdin viime päivien keskusteluja ystävien kanssa. Olemassaolon peruskysymykset. Tietoisuus ja maailma, minuus ja elämä, jumala... Ainoat oikeasti tärkeät kysymykset. Yhtäkkiä jotakin tapahtuu. Näen yhä maiseman, tunnen yhä kehoni liikkuvan, käsitteellinen ajattelu hidastaa vauhtiaan ja... pysähtyy. Näen itseni järvimaisemassa. Tunnen järvimaiseman minussa. Minä kehollisena ulottuvuutena olen maailmassa. Maailma on minussa. Kaikki on yhtä tietoisuudessa. Kirkas oivallus nousee. "Tätä se on." Käsitteellinen mieli toipuu nopeasti kyselykuntoon: "Ai mikä?" Syvempi ymmärrys vastaa: "Ei mikään." Hymyilen. Naurattaa. Tätä se on, vailla mitään epäilyksen häivää.

Mysteeri. Se ei ole tuolla, jossakin, joskus. Mysteeri ei ole jotakin, jonka voi joskus kovan ponnistelun ja opiskelun jälkeen saavuttaa. Mysteeri on nyt. Mysteeri tapahtuu nyt. Aina. Tiedän, että tämä se on. Sisimmässäni olen tiennyt tämän aina. Ja samanaikaisesti en käsitä yhtään mistä tässä on kysymys.

Hyväksyessäni tämän hetken niin kuin se on, hyväksyn kaikki havainnot, ajatukset, tunteet ja tuntemukset niin kuin ne ovat. Minä en kuitenkaan ole sama asia kuin tietoisuudessa ilmenevä havainto, ajatus, tunne tai tuntemus. En ole "yksinäinen", en ole "kipeä", en ole "vihainen", en ole "terve", en ole "iloinen", en ole "sairas", en ole "opettaja". Ajatellessani "minä olen vihainen" samaistan identiteettini tunnetilaan ja sitä kuvaavaan ajatukseen. Olen heittäytynyt tunteen virran ja sitä luotaavan käsitteellisen mielen vietäväksi. Voi sanoa, että tällöin olen tiedostamattomassa tilassa, olen unohtanut olemukseni.

Sen sijaan havaitessani tietoisuudessa ilmenevän vihan tunteen olen ottanut askeleen taakse, todellisen itseni, puhtaan tietoisuuden suuntaan. On havaitsija ja on tunne. Se, joka havaitsee vihan tunteen, on tätä persoonaa elävöittävä tietoisuus. Tästä tietoisuudesta käsin on mahdollista harrastaa itsetutkiskelua. Ajatusten ja tunteen virtaan samaistumisen sijaan seison rannalla ja katson. Havaintojen, tunteiden ja ajatusten virta on kiehtovan kiinnostava. En kiellä virran olemassaoloa. En käännä sille selkääni. Hyväksyn koko virran, tyynine ja kuohuvine vaiheineen. Virta on osa minua, mutta en ole pelkästään virta. Olen tila, jossa virta on.

Tietoisessa tilassa oleminen on tietoisuuden ja sen sisällön, identiteetin ja ilmiömaailman, minuuden ja mielen melun eriytymistä. Tietoisuus ja ilmiömaailma ovat samanaikaisesti sama asia ja eri asia. Tietoisuus ja ilmiömaailma ovat yksi ja sama: yhtäältä ilman ilmiömaailmaa tietoisuus on tyhjä ei-mitään, josta ei voi sanoa mitään ja toisaalta ilman tietoisuutta ei ole ketään eikä mitään joka voi sanoa yhtään mitään ilmiömaailmasta. Näin tietoisuus ja ilmiömaailma ovat yhtä, ne ovat toisistaan riippuvaisia.

Tietoisuus ja ilmiömaailma ovat kuitenkin myös eri asioita: tietoisuus itsessään, tilana on muuttumaton, ajaton, iätön, tyhjä, ei-mitään. Se on täysi mysteeri. Ilmiömaailma sen sijaan on jatkuvasti ajassa muuttuva. Kynttilän liekki loistaa. Istun tässä. Tunnen näppäimistön sormillani. Olkapäätä särkee. Ajattelen päivän hiihtolenkkiä. Ilmiömaailma on loputon virta aistihavaintoja, tuntemuksia ja ajatuksia.

Käsitteellinen mieli ja käsitteellinen ajattelu toimii tietoisuudessa. Käsitteellinen mieli määrittää tarinaa erillisestä minuudesta, persoonasta jolla on tietty menneisyys ja joka elää elämää johonkin suuntaan. Tiedostamaton tila on identiteetin samaistumista tähän tarinaan. Se on minuuden samaistamista käsitteellisen mielen havaintoihin, ajatuksiin, tunteisiin ja tuntemuksiin. Tiedostamattomassa tilassa ihminen elää käsitteellisen mielen määrittämästä egosta käsin. Tiedostamaton tila on kaiken koettavan pakonomaista tulkitsemista menneeseen ja tulevaisuuteen perustuvan käsite- ja tarinakokoelman avulla, jotta minätunne vahvistuisi. Käsitteellinen mieli ei voi suhtautua tähän hetkeen niin kuin se on, vaan peittää sen aina käsitteiden verkolla. Käsitteelliselle mielelle tämä hetki on aina vain väline, jonka avulla voi vahvistaa egoa.

Todellinen identiteetti on käsitteellisen ajattelun tuolla puolen oleva tietoisuus, joka ilmenee kaikkena mitä on. Tietoinen tila nousee olemisen perustasta. Tietoiseen tilaan perustuva identiteetti havaitsee ja hyväksyy tämän hetken niin kuin se on. Tietoiseen tilaan perustuva identiteetti todistaa tässä hetkessä ilmenevät ilmiöt samaistamatta itseään niihin tai käsitteellisen mielen tulkintoihin ja tarinoihin niistä. Ilmiöt ja tarinat ovat toki osa identiteettiä, sillä ne ilmenevät tietoisuudessa. Ne eivät kuitenkaan ole koko identiteetti. Ilmiöiden ympärillä on avara tila, johon identiteetti perustuu.

Tiedostamaton tila on nukkumista. Tietoinen tila on hereilläolemista. Tiedostamattomassa tilassa uskon käsitteellisen mielen ajatukseen todellisuudesta minän ja ei-minän kahtena erillisenä todellisuuspiirinä. Ajattelen, että identiteettini on maailmasta erillinen subjekti, joka voi tietää ulkopuolellaan olevasta maailmasta havaintojen ja ajattelun avulla.

Tietoisessa tilassa ymmärrän, että ensijaisesti on tietoisuus, jossa kaikki ilmenee; havainnot, ajatukset, tunteet, tuntemukset. En voi tietää, ajatella enkä tuntea mitään, mikä ei ilmene tietoisuudessa. Tietoisuudessa ilmenee ajatus: ilmennän itseäni juuri nyt tietyn kehollisen ulottuvuuden kautta, tietyssä ihmisolennossa. Tietoisuudessa ilmenee ajatus: havainnoin ilmiömaailmaa juuri nyt tietyn kehollisuuden ulottuvuuden kautta, tietyssä ihmisolennossa.

Ajatus minuudesta ilmenee tietoisuudessa. Havainto kynttilästä ilmenee tietoisuudessa. Havainto tähtitaivaasta ilmenee tietoisuudessa. Kaikki havainnot, ajatukset, tunteet ja tuntemukset ovat tietoisuudessa ilmenevää sisältöä. Tietoisuus itsessään on mysteeri, josta ei voi käsitteellisen ajattelun puitteissa sanoa mitään. Tietoisuus "sijaitsee" näiden sanojen, näiden käsitteiden, näiden ajatusten välissä. Se on taustakangas, johon kaikki sisäiseksi ja ulkoiseksi todellisuudeksi kutsumani piirtyy. Se on kaiken tämän todistaja, subjekti.

Tietoisuus on mysteeeri, joka tiedostaa itseään ilmiömaailmana. Ilmiömaailma on tietoisuuden leikkiä. Ilmiömaailma on tietoisuuden kosmista tanssia. Ilmiömaailma on tietoisuudessa värähtelevä kaikkeus. Se on universumi mikro- ja makrokosmoksineen, kvarkeista galakseihin. Käsitätkö tämän? Jos käsität, et ole käsittänyt mistä puhun. Tunnetko, näetkö? Älä katso näitä sanoja. Älä katso näitä ajatuksia. Katso, mihin ne viittaavat. Tunne, mistä ne kumpuavat. Mysteeri on tässä. Sinussa. Sinä olet mysteerissä. Nyt. Mysteeriin ei kiivetä. Siihen pudotaan. Ja kuitenkin. Kiipeäminen. Putoaminen. Ja kaikki. On sitä. Ei ole mitään, mikä ei ole sitä.

Herääminen

Jos onneni on riippuvainen olosuhteista, toisista ihmisistä, mammonasta tai maineesta, kuljen käsitteellisen mielen taluttamana kärsimyksen polulla. Olosuhteet vaihtelevat, ihmiset tulevat ja menevät, mammona ja maine on katoavaista... Samaistuessani elämän draamaan, vastakohtien kautta ilmenevään todellisuuteen iloitsen tänään, huomenna kärsin, ylihuomenna iloitsen...

Käsitteelliseen mieleen samaistuminen on elämistä egon pauloissa. Ego perustuu haluun ja pelkoon. Ego ruokkii itseään haluamalla aina lisää ja toisaalta pelkäämällä menettävänsä sen mitä sillä on. Ego hakee täyttymystä jossakin tulevaisuudessa koittavassa hetkessä. Ego määrittää itseään tarinoiden kautta. Käsitteellisen mielen toistamat tarinat eilisestä ja huomisesta onnesta ja epäonnesta ovat egon ravintoa. Uhri-identiteettinä ego korostaa kokemaansa epäonnea ja vääryyttä. Ego ei koskaan hyväksy tätä hetkeä niin kuin se on. Ego viipaloi ja nimeää tämän hetken aina pelon ja halun ehdoilla määrittyviin kategorioihin. Egolle tämä hetki on aina väline vahvistaa tarinaa minästä.

Mitä tapahtuukaan jos minuuteni määrittyy elävästä yhteydestä sisimpään, todelliseen itseen? Tällöin en enää nuku käsitteellisen mielen määrittämän kulissiminän sylissä. Tällöin elän todeksi paradoksia minättömästä minästä. Käsitteellisen mielen kertoma tarina draamaa elävästä minuudesta haihtuu, kun minuus määrittyy ikuisen elämän lähteestä käsin. Tähän viitataan eri tavoin henkisissä traditioissa. Kristinuskossa puhutaan uudestisyntymisestä. Zen puhuu heräämisestä. Buddhalaisuudessa puhutaan valaistumisesta. Paavali ilmaisee asian sanomalla "enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa". Voidaan puhua myös Jumalan valtakunnasta, jossa on sisäisesti ihmisessä. Voidaan puhua ihmisen buddha-luonnosta. Tosi-ihmisyydestä. Ydinihmisyydestä. Itsensä löytämisestä. Käsitteet eivät ole tässä tärkeitä - ne ovat vain tienviittoja. Yksi ymmärtää parhaiten kristilliseen perinteeseen pohjautuvat tienviitat, toinen tykkää jostakin muusta.

Oleellista on, että identiteetin keskus ei enää ole egossa, joka pelkää, haluaa, pakenee ja viihtyy hyvin huonosti tässä hetkessä. Heränneen ihmisen tietoisuus on identiteetti. Tietoisuus on minuus. Tietoisuudessa ilmenevät asiat eivät ole sama asia kuin minuus. Tietoisuus hyväksyy tämän hetken niin kuin se on. Tietoisuus sallii ilmiöiden ilmenemisen ja haihtumisen niin kuin se tässä hetkessä tapahtuu. Tämä hetki on täysi, siitä ei puutu mitään. Alkuperäinen, puhdas ja jakamaton tietoisuus on uuden identiteetin perusta. Uudessa identiteetissä ei ole erillisyyttä. Siinä maailmaa ei lähtökohtaisesti jaeta minään ja ei-minään. Uusi identiteetti ei edusta eskapismia, se ei pakene maailmaa eikä tätä hetkeä. Uuden identiteetin ihminen ei ole välinpitämätön kohdatessaan lähimmäisen kärsimyksen tai onnen. Uuden identiteetin ihminen on läsnä jokaisen iloitsevan ja kärsivän elämässä - iloitsee iloitsevien kanssa, suree surevien kanssa. Tietoisuudesta käsin eläminen on täyttä elämää maailmassa, mutta ei maailmasta.

Tarinat, kärsimys ja minuus

Kenenkään kärsimystä ei tule vähätellä. Kärsimys on tosiasia. Tunnen myötätuntoa kärsiviä kohtaan. Tiedän mitä kärsimys on. Jokainen tietää. Ihmisen kokeman kärsimyksen määrää ei voi objektiivisesti mitata. Ei ole mittatikkua, jolla mitata ja todeta että jonkun kokema kärsimys on x yksikköä suurempi kuin jonkun toisen.

Kärsimys on väistämätön osa ihmiselämää. Jotta voin kutsua jotakin asiaa onneksi tai iloksi, minun on tiedettävä mitä on suru, tuska ja kärsimys. Jotta voin tunnistaa jonkin ilmiön kivaksi, minulla on oltava kokemus epämieluisasta. Jos kaikki olisi valoa, en tietäisi mitä on pimeys. Tätä vastakohtien jatkuvaa vaihtelua sanotaan elämäksi, todellisuudeksi, maailmanmenoksi. Elämä on valon ja varjon tanssia. Kun sanon kyllä elämälle, sanon kyllä valolle ja varjolle. Kääntäessäni selkäni ilolle ja surulle, käännän selkäni elämälle.

Mitä on minuus? Käsitteellinen mieleni on tarinan kertoja. Käsitteellinen mieleni kirjoittaa, kertoo ja toistaa tarinoita minuudesta, elämästä, eilisestä, huomisesta... Tarinaa määrittävät myös muut ihmiset. Pikkulapselle opetetaan, kuka hän on, keitä ovat hänen vanhempansa, sukulaisensa... Pikkulapselle toistetaan tarinoita eilisestä, tulevaisuudesta, kodista, maailmasta, kasveista, eläimistä... Näin kuuluukin olla, lapsi oppii erillisyyden ajatuksen, joka pohjimmiltaan on kahtiajako "minä / ei-minä", "minä / toinen". Lapsi oppii käsitteellisen mielen toimintatavan, jossa todellisuus (joka on yksi) viipaloidaan, luokitellaan, nimetään ja lokeroidaan. Tämä kuuluu ihmisen kasvuun ja persoonan muotoutumiseen, tämä on luonnollista.

Käsitteellisen mielen luomat tarinat ovat sekoitus tosiasioita, mielipiteitä, kokemuksia, unia, toiveita ja pelkoja. Riittävän usein toistetuista tarinoista tulee automaatio. Käsitteellinen mieleni pyörittää näitä automaattisia ja puoliautomaattisia tarinoita tietoisuudessa. Saatan ikään kuin sivusta seurata, miten käsitteellinen mylly toistaa vanhaa tuttua tarinaa ties monennenko kerran. Saatan joskus ihmetellä, että "miksi ajatukseni kulkee taas näitä samoja latuja". Herään kello 4 aamuyöllä ja havaitsen käsitteellisen myllyn käynnistyvän välittömästi. Pian se on täydessä työn touhussa ja kertoo minulle tarinoita surkeasta eilisestä ja pelottavasta huomisesta. Se kertoo ties monennenko kerran, kuinka epäonnistunut olen elämässäni, kuinka paljon vääryyttä olenkaan kokenut ja kuinka mahdotonta minun on tulevaisuudessa saada aikaan mitään hyvää. Katson ja kärsin. Uusintoja, uusintoja ja vielä kerran uusintoja. Käsitteellinen mylly pyörittää useimmiten uusintoja. On väistämätöntä, että väsyn ja haluan paeta. Pakenen harrastuksiin. Uppoudun johonkin älyllisesti vaativaan tehtävään. Sanaristikot, sudokut, tiede... ongelmanratkaisu lukemattomissa erilaisissa muodoissa on elinehto käsitteelliselle mielelle. Se ei voi elää ilman ongelmia. Saatan hakea helpotusta liikunnasta. Zumbaa, bodypumppia, spinningiä, vuorikiipeilyä, laskuvarjohyppyjä... Käsitteellinen mylly hidastuu ja jopa hiljenee, ainakin hetkeksi. Kenties huomaan, että lasillinen viiniä helpottaa oloa. Toinen lasillinen - nyt tuntuu vielä paremmalta. Rauhoitun. Kolmas lasillinen... Alkoholi hidastaa käsitteellisen myllyn toimintaa. Mylly jauhaa hitaammin ja selkeämmin, ainakin jonkin aikaa. Pakenen monin eri tavoin käsitteellisen mielen esittämiä uusintoja. Addiktoidun pakenemiseen, etsin helpotusta monin keinoin.

Kuka pakenee käsitteellistä myllyä? Kuka katselee uusintoja klo 4 aamuyöllä? Todellinen identiteetti on käsitteellisen myllyn olemassaolon todistaja. Todellinen identiteetti ei ole sama asia kuin käsitteellinen mylly ja sen tarinat. Todellinen identiteetti on tila, jossa käsitteellinen mylly jauhaa. Jos en ymmärrä tätä, annan identiteettini määrittyä käsitteellisen myllyn ja sen tarinoiden kautta ja ehdoilla.

Tahdonko parantua, tahdonko eheytyä? Kysymys saattaa kuulostaa hölmöltä. Totta kai jokainen haluaa parantua. Tietysti minä haluan eheytyä. Jos rehellisesti tutkailen sisintäni, saattaa kuitenkin paljastua yllättävä seikka. Määritän itseni kärsimystarinan kautta ja ehdoilla. "Minä ja minun epäonnistunut surkea elämäni..." Olen antanut käsitemyllylle ja tarinoille vallan määrittää identiteettini. Paradoksaalisesti kärsimystarinasta onkin tullut turvapaikka, jonne kyyristyn piiloon aina kun elämä tarjoaa minulle mahdollisuuden kasvaa ja kehittyä. "Kyllähän minä, mutta kun vanhempani, naapurini, työkaverini, lapseni teki, sanoi, jätti tekemättä, sanomatta eilen, viime viikolla, lapsuudessa... kyllähän minä muuten mutta kun minulla on tämä ikuinen haava, etkö sinä näe, minulla on tämä haava enkä sen takia voi, pysty, tahdo... minä olen rikki ja sen takia minua on kohdeltava silkkihansikkain..."

Jos vastaus edelleen on vilpitön kyllä, kyllä tahdon parantua, seuraava kysymys on: milloin tahdon parantua? Ensi viikolla, ensi vuonna, joskus...? On tärkeä ymmärtää, että ainoa "paikka" missä parantuminen on tai ei ole tosiasia, on tämä hetki. Voin siis kysyä itseltäni: tahdonko parantua tässä hetkessä? Tämä hetki ei ole ohikiitävä silmänräpäys (toisinsanoen en viittaa ilmiömaailman kronologiseen aikaan), vaan tämä hetki on aina. Elän tässä hetkessä aina. Tämä hetki on tila, jossa asiat tapahtuvat tai ovat tapahtumatta, parantuminen mukaanlukien. Tämä hetki valoineen ja varjoineen on ikuinen kutsu parantumaan. Tämä hetki on ikuinen kutsu anteeksiantoon, rauhaan ja rakkauteen. Voin vastata kutsuun tai voin sulkea siltä korvani. Tämä hetki ei piittaa siitä. Tämä hetki ei ole riippuvainen käsitteellisen mielen tulkinnoista, luokittelusta, nimeämisestä... Tämä hetki on. Koko ajan. Tämä hetki sisältää kaiken. Tämä hetki itsessään on tietoisuus. Tämä hetki on todellinen identiteetti. Ajatukset "minun" identiteetistä, "minusta ja minun elämästä" ovat käsitteellisen myllyn tuotteita, jotka "sijaitsevat" tässä hetkessä, mutta eivät ole sama asia kuin tila, jossa ne sijaitsevat.

Ensimmäinen askel on hyväksyä tämä hetki niin kuin se on nyt. Hyväksyn tietoisuudessa ilmenevät tarinat niin kuin ne ovat. Ymmärrän, että ne ovat käsitteellisen mielen tarinoita. Käsitteellinen mieli on osa minua, mutta en samaistu siihen enkä sen tarinoihin. En ole käsitteellisen ajattelun vanki. En ole addiktoitunut käsitteelliseen mieleen. Tai myönnän tosiasian, että olen käsitteellisen ajattelun vietävänä. Ainakin jossakin määrin, joskus. Myönnän, että olen ongelmissa käsitteellisen mielen ja sen tarinoiden kanssa, ainakin toisinaan. Näiden näköalojen myötä käsitän kokonaisuuden laajemmin. Alan ymmärtää, että minussa on kuin onkin jokin ulottuvuus tai syvyys, jotakin käsitteellisen mielen ulottumattomissa olevaa. Se on todellinen minuus. Alan nähdä tämän hetken ohikiitävän ulottuvuuden (kronologisen ilmiömaailman taso) ja ikuisen tason (todellinen identiteetti, puhdas tietoisuus, jossa ilmiömaailma ilmenee). Näen, että tästä hetkestä ei puutu mitään. Tämä hetki on täysi. Ehkä jokin osa käsitteellistä mieltäni vastustaa tätä hetkeä, tätä ajatusta, tätä tuntemusta... Hyväksyn myös tämän. Jokin osa minua ei halua hyväksyä tätä. Hyväksyn myös tämän. Näen ja hyväksyn käsitteellisen mielen kiemurtelun ja kaartelun. Ymmärrän, että identiteetti, minuus on enemmän kuin mikään käsitteellisen mielen tarina. Ymmärrän, että minuus on enemmän kuin mikään eilisestä tai huomisesta kertova kärsimyksen tai ilon tarina. Minuus on avara ja rajaton tietoisuus, jossa kaikki ilmenee, tapahtuu, haihtuu. Minuus avarana ja rajattomana tietoisuutena on koskematon - sitä ei voi mikään eikä kukaan tahrata tai satuttaa. Minuus on kahlitsematon vapaus, kertoipa käsitteellisen mielen surullinen tarina vankilasta ja vangista mitä tahansa. Tämä hetki on avoin kutsu rauhaan ja vapauteen. Se on todellinen luontoni - rauha ja vapaus. En kiinnitä huomiota näihin sanoihin. En kiinnitä huomiota näihin ajatuksiin. Olen tietoisuus, jossa kaikki tämä ilmenee. Näetkö?

20.3.2013 - ensimmäinen kansainvälinen onnellisuuspäivä

Mitä on onni? Onni on seurausta tai riippuvainen jostakin ulkoisesta asiasta? Uusi talo, työpaikka, auto, puoliso, lomamatka, vaate, tietokone... Nämä voivat olla hienoja juttuja ja on ok iloita niistä. Mutta asiat tulevat ja menevät, ilmestyvät ja katoavat - niinpä myös niihin ripustautuva onnen tunne tulee ja menee, ilmaantuu ja haihtuu... Onnen etsintä jatkuu silloin ikuisesti. "Sitten kun saan/löydän/ostan... sitten olen onnellinen..."

Onko kestävää onnea olemassakaan? Onko vain hyväksyttävä että "onni täällä vaihtelee"? Koen, että kestävä onni avautuu kun on kosketuksessa tähän hetkeen suoraan, ennakkoluulotta, hyväksyen. Onni on olla harmoniassa tämän hetken kanssa. En kiellä tätä hetkeä. En kiistä tämän hetken ainutlaatuisuutta. Silloin en ole etsimässä onnea maailmalta, jostakin tuolta, tulevaisuudesta, eilisestä. Sen sijaan lepään, hengitän, olen, toimin tässä hetkessä. Tämä hetki ei karkaa käsistäni, kuinka se voisi? Aina on nyt. Jos onneni on olla tässä hetkessä, tämä hetki, valoineen ja varjoineen on aina kutsu onneen.

Tragediat, vastoinkäymiset, kovat iskut ovat kiistattomia tosiasioita - ei ole viisasta kieltää tai kiistää niitä. Mutta ei ole myöskään viisasta piiloutua tarinansa taakse. Yllättävän usein ihminen takertuu tarinaansa ja väistää elämän tarjoamat mahdollisuudet kasvaa ja kehittyä. Ihminen määrittää identiteettinsä menneisyydessä tapahtuneiden asioiden kautta, ihminen pysähtyy ja pitää kiinni menneestä. Joissakin tapauksissa tämä kääntyy jopa vallankäytön muodoksi: "sinähän et tiedä oikeasta kärsimyksestä oikeastaan yhtään mitään verrattuna siihen mitä minä olen joutunut kokemaan..."

Olen nähnyt, kuinka ihmiset kilpailevat siitä, kenen tarina on se traagisin tarina. Tämä on järjetön asetelma, sillä kokemusten traagisuuden astetta ei voi objektiivisesti mitata. Kärsimys on jokaiselle kärsijälle ainutlaatuisen yksilöllinen kokemus - pointti on oivaltaa, että tässä hetkessä minun on mahdollista tahtoa parantua ja pohtia mikä oikeastaan tässä hetkessä estää minua parantumasta, mikä estää minua kokemasta itseni ehjäksi. Voin joko piiloutua tarinan taakse: "olen rikki koska eilen joku teki/sanoi jätti tekemättä/sanomatta..." tai voin havaita että itse asiassa tässä hetkessä on mahdollisuus, tässä hetkessä saatan löytää lukemattomia perusteita sille, että kaikki on hyvin, elämä ei ole minun vihollinen. Avainkysymys on siis: tahdonko päästää irti menneestä, tahdonko nähdä itseni ja elämän suoraan, ennakkoluuloitta?

Korostan, että kyse ei ole menneen vähättelystä tai vääristelystä. Kyse on tämän hetken näkemisestä ja hyväksymisestä niin kuin se on. Kyse on vapautumisesta, jossa en ole enää ehdollistuneen ajattelun vanki. En ole enää käsitteellisen mielen vietävänä. Ymmärrän, että mennyt on "vain" ajatus.

Valot ja varjot - tietoisuudessa vain

On kiistatonta, että maailmassa on paljon kärsimystä, paljon kauheita asioita tapahtuu. En kuitenkaan lähtisi "ulkoistamaan" pahaa. Enkä hyvää. En ajattele, että jossakin tuolla on "Jumala" joka toisinaan puuttuu asioiden kulkuun ja toisinaan kääntää selkänsä ja sallii pahan. En myöskään ajattele, että jossakin tuolla on "Paholainen", jonka vallassa ihminen ja maailma vaihtelevassa määrin on. Tulen tietoiseksi Hyvästä ja Pahasta vain silloin kuin ne ilmenevät tietoisuudessani.

Maailman muuttaminen alkaa katsomalla peiliin - sieltä kurkistaa takaisin se ainoa olento, jonka tapaan ajatella ja toimia voin välittömästi vaikuttaa. Tietoisuudessani ilmenee valon pilkahduksia. Toisinaan tietoisuudessani ilmenee itsekkyyttä, pelkoa, vihaa, sydämettömyyttä. Avainkysymys: tahdonko ottaa valon askeleita vai annanko periksi pimeydelle? Olenko armollinen itseäni ja toista kohtaan vai julistanko sotatilan?

Itsetuntemus merkitsee sisäisen valon ja varjon tunnistamista. Totuuden rakastamisen tie on toisaalta pieneksi ja nöyräksi tulemisen tie, jossa joudun myöntämään sisäisen pimeyden olemassaolon. Totuuden rakastamisen tie on toisaalta myös autuuden ja lisääntyvän valon tie, jota kulkiessani pystyn vähitellen yhä enemmän katsomaan valoon, tulemaan valoksi. Totuuden tiellä ego pienenee/muuttuu valon saadessa yhä suurempaa sijaa. "Enää en elä minä, vaan Kristus minussa".

Idän jättiläinen, sydämessäni

Naistenpäivänä on oiva hetki tarkastella naisten asemaa työelämässä. Oheisessa kaaviossa yllättää ja mieltäni ilahduttaa, että idän jättiläinen, Kiina erottuu edukseen. Olen joutunut kuulemaan paljon negatiivista puhetta, jopa vihapuhetta tästä suurten mahdollisuuksien maasta ja sen kansalaisista.

(kuva: Financial Times 8.3.2013)
En tietenkään kiistä, etteikö esimerkiksi ympäristökysymysten ja ihmisoikeuksien saralla olisi suuria ongelmia. Mutta on siellä paljon myös hyvää ja esimerkillistä niin kuin ihan jokaisessa kansakunnassa. Niin, myönnän että otan asian henkilökohtaisesti. Ihana lapseni on syntynyt Kiinassa ja sen myötä sydämessäni on aina erityinen paikka tuolle maalle ja sen rikkaan kulttuurin kehittäneelle ja kovia kokeneelle kansalle. -gs