Päivälleen 200 vuotta sitten

syntyi eräs henkilö Tukholmassa Patience-nimisen laivan kajuutassa. Minulle tämä henkilö on tullut tutuksi hänen oppi-isänsä kautta. Sytyin nimittäin Hegelin filosofiaan 90-luvun alussa. Järisyttävä kokemus. Idea ajattelun ja olemisen ykseydestä. Epistemologian ja ontologian samuus. Hegel. Idea absoluutista. Vieläkin minussa on hegeliläisyyttä.

Lähden viikoksi muille maille vierahille, voikaa hyvin!

-gs

Itsekseen

Sahramin blogista löysin Eino Leinoa;

"Min verran meissä on lempeä,
sen verran meissä on ijäistä
ja sen verran meistä myös jälelle jää,
kun päättyvi päivä tää"

Lainauksessa ilmenee yksi oleellinen osa ihmiskäsitystäni;
meissä on kuolematon osa, joka ikään kuin uinuu meissä – suuri haasteemme on herkistyä havaitsemaan tuo ikuisuuden kipinä ja elää niin että meistä tulee Rakkautta.

Useimmissa meissä on itsekäs persoonallinen ego, johon olemme samaistuneet. Integroituessamme ikuisuuden sisäiseen kipinään ego katoaa, lakkaa olemasta, kuolee.

Persoonallinen ego vastustaa tätä viimeiseen asti –
se tekee prosessista haastavan eikä ihminen voi tätä tietä kulkea yksin. Tilanne on rinnastettavissa itsensä vetämiseen ylös suonsilmäkkeestä - ihminen tarvitsee apua ahdinkoonsa. Mitä tämä apu on? Voidaan puhua Kristuksesta ihmisessä tai Jumalasta tai universaalista Rakkaudesta tai jostakin muusta.

Opus magna - suuri työ on tehtävä itse.

Oleellista on ymmärtää paradoksi - tullakseen todelliseksi itsekseen, on ylitettävä itsensä.

Jeesus sanoi kaikille: "Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua. Luuk 9:23

-gs

E = m*c*c

Pohdin erään tuttavani ajatusta negatiivisen energian muuntamisesta positiiviseksi.

What if;

Negatiivinen energia on positiivisen energian poissaoloa.

Pimeys on valkeuden poissaoloa.

Viha on Rakkauden poissaoloa.

Kun olemme läsnä positiivisesa energiassa, valkeudessa, Rakkaudessa – silloin ei ole olemassa negatiivista energiaa, pimeyttä tai vihaa.

Tässä näkökulmassa niitä ei todellisuudessa ole lainkaan olemassa, ne ovat vain harhaa.

Niinpä meidän ei tarvitse keskittyä muuttamaan esimerkiksi vihaa joksikin muuksi sillä viha katoaa itsestään kun keskitymme Rakkauteen.

-gs

KERRO ITSESTÄSI/Meemi

Suolaista vai makeaa?
Esine, jonka katoaminen surettaa yhä?
Ihminen jonka olet kadottanut/menettänyt?
Viikonpäivä josta pidät?
Kuukausi josta tykkäät?
Mieleenpainunein kirja?
Muistatko haikeudella yhtään opettajaasi?
Haaveiletko lottovoitosta?
Pidätkö tavarataivaasta?
Vai oletko minimalisti?
Onko tämä päivä ollut hyvä päivä?

(Lähetä haaste kolmelle)

Rita Mentor minut haastoi, vastaan haasteeseen.

KYSYMYKSET

Suolaista vai makeaa?
Jos kysymys viedään ravinnon tasolle, tietysti suolaista. Ilman makeaa pärjää, mutta keho tarvitsee suoloja. Jos kysymys koskee henkistä tasoa, vastaan kyllä.

Esine, jonka katoaminen surettaa yhä?
-

Ihminen jonka olet kadottanut/menettänyt?
Kukaan ei koskaan voi lopullisesti ketään kadottaa eikä menettää.

Viikonpäivä josta pidät?
Well – today is Friday, it’s nice. Tomorrow it’ll be Saturday and I know it’ll be great… and so on. So I’ll answer I like Everyday.

Kuukausi josta tykkäät?
see above

Mieleenpainunein kirja?
Monta merkittävää on. Jos vain yhden saisin valita autiolle saarelle… se olisi… Raamattu.

Muistatko haikeudella yhtään opettajaasi?
”Haikeudella”? En. Kiitollisuudella? Kyllä. Useampaakin.

Haaveiletko lottovoitosta?
Joskus mietin, mitä tekisin jos sellainen kohdalle osuisi. Sitten mietin, mikä estää minua tekemästä kyseistä asiaa tässä ja nyt. Carpe diem!

Pidätkö tavarataivaasta?
En ole materialisti. Arvostan silti hyvän designin, laadun, toiminnallisuuden yhdistelmää, hyvää käytettävyyttä. .

Vai oletko minimalisti?
Joskus on niin, että ”vähemmän on enemmän”.

Onko tämä päivä ollut hyvä päivä?
Kyllä.

Haastan
- Sahramin
- Oliverjazzin
- Marian

-gs

Nöyristelyä?

Kävin illalla sauvarullaluistelemassa puolitoista tuntia. On se hieno laji! Nautin sekä fyysisellä että henkisellä tasolla. Lenkin aikana ehtii miettimään kaikenlaista – vaikkapa henkistä kasvua.

Henkinen kasvu, todellinen viisauteen kasvaminen edellyttää nöyryyttä.
Mieleeni tulee vanha kunnon Sokrates, joka totesi jotenkin niin että ”ainoa asia jonka tiedän varmasti, on etten tiedä mitään”. Siinä mallia meille. Paljon myöhemmin Cusanus puhui oppineesta tietämättömyydestä, ”docta ignorantiasta”, joka on jonkinlainen ihanne, itse asiassa välttämätöntä jotta voi todella oppia elämän isoja asioita. Oppineen tietämättömyyden tila syntyy kun opiskeltuamme ja opittuamme ymmärrämme, kuinka pientä tietämisemme yhä on.

Nöyryyttä tarvitaan toisaalta tietämisen suhteen - on tervettä (ja viisasta) myöntää omien tietämisen rajallisuus, toisaalta nöyryys liittyy minuuteen – itsekkään egominuuden viheliäisyyden tunnistaminen ja tunnustaminen tekee kipeää ja edellyttää nöyryyttä. Pidän tätä välttämättömänä jotta ihminen voi parantua ja tulla Hyväksi ihmiseksi.

Väitän, että nöyryyden läksy on välttämätön jokaiselle joka haluaa oppia, kasvaa, viisastua. Se on välttämätöntä jokaiselle joka haluaa oppia tuntemaan jumalallisen.

Minun päämääräni?

Päämääräni on oppia ihmisestä ja maailmasta. Opittavaa varmasti riittää. Motiivini ei ole pelkästään tiedollinen, vaan hyvin käytännöllinen: haluan käytännössä elää todeksi elämän tärkeitä oppeja, joista mainittakoon vaikkapa lähimmäisenrakkaus. Joka siinä pysyy, on totuudessa.

-gs

Memento mori

On sanottu, että eräs ihmistä ja eläintä erottava seikka on ihmisen käsitteellinen ajattelukyky ja oman kuolevaisuutensa tiedostaminen; ihminen ymmärtää, että hänen aikansa on rajallinen täällä maan päällä. Tämän myötä jokainen ihminen kohtaa eksistentiaaliset peruskysymykset ja vastaa niihin omalla tavallaan. Jotkut vastaavat tiedostaen ja jotkut toiset väittävät kiertävänsä ja kieltävänsä kysymykset. Väitän, että hekin vastaavat niihin elämällään; arvoillaan, ajatuksillaan, sanoillaan, teoillaan.

Ihminen - kuka olet?
Ihminen - mistä tulet?
Ihminen - minne menet?
Ihminen - miksi?

Yksi keskeinen kysymys on kuoleman kysymys;
ihminen - minne menet (kuoltuasi)?

Vastaus juontaa ihmiskäsitykseen ("ihminen - kuka olet?"); materialistisen ihmiskäsityksen valossa kuolema on tiedostavan minän päätepiste, sillä minuus redusoituu eläviin aivoihin ja kun aivot kuolevat, minuuden oleminen lakkaa.

Idealistisen ihmiskäsityksen valossa kuolema on portti johonkin toiseen tilaan jossa ihminen jatkaa olemassaoloaan jossakin toisessa muodossa, sillä minuus on jotakin muuta(kin) kuin elävien aivojen tila.

Minun ihmiskäsitykseni perusteella vastaan, että
- kyllä, kuolema on minän päätepiste
- ei, kuolema ei ole minän päätepiste

Ristiriitaista?

Siinä määrin kuin olemme tietoisesti integroituneet ikuiseen meissä, siinä määrin me selviämme kuoleman koetuksesta. Se meissä mikä on vielä epäpuhdasta, itsekästä, egominäkeskeistä – se on katoavaista.

Käytännössä tämä tarkoittaa:
a) kuolema on subjektiivisen minän päätepiste – kyllä, sikäli kun minä on vielä egominäkeskeinen
b) kuolema on vain siirtymä toiseen tilaan – kyllä, sikäli kun minä on rakkausminäkeskeinen

Memento mori.

-gs

Universaali rakkaus

Olen joskus käyttänyt juhlallista ilmaisua "absoluuttinen rakkaus" viittaamaan suureen ja salaperäiseen kantavaan voimaan joka asustaa kaiken olevan sisällä. Erään nettikeskustelun yhteydessä yksi henkilö valitteli ettei hän ymmärrä, mitä ihmettä se sellainen absoluuttinen rakkaus on. Kysyin häneltä;

- Oletko koskaan ollut rakastunut?
- Onko sinua rakastettu?
- Oletko naimisissa?
- Rakastatteko toisianne?

En saanut kysymyksiini vastausta, mutta useimmilla ihmisillä on kokemus siitä mitä on inhimillinen, romanttinen rakkaus. Olen todella pahoillani niiden puolesta, joilla ei vielä ole tätä kokemusta. Vielä sen ehtii kokemaan! Tämä hetki sallii.

Inhimillinen rakkaus on eräs universaalin rakkauden ilmenemismuoto. Siinä missä Inhmillinen rakkaus kohdistuu tiettyyn henkilöön, universaali rakkaus on todellisuuden läpäisevää elävää energiaa joka koskettaa jokaista - energiaa joka värähtelee jokaisessa ja kaikessa. Joku voi puhua jumalasta, joku toinen valosta. Käsitteitä löytyy!

Sanat ja käsitteet ovat pointtereita konkreettisiin ja abstrakteihin asioihin. Käsitämme monet sanat eri tavoin ja etenkin metafysiikassa tämä on suuri ongelma. Esimerkiksi rakkauden käsite tarkoittaa minulle jotakin ja ehkä oleellisesti jotakin muuta jollekin toiselle. Pitäisi jotenkin pystyä näkemään käsitteiden viitoittamaan suuntaan - vain tyhmä jää katsomaan sitä kuuluisaa sormea joka osoittaa kuuta.

Universaali rakkaus on jotakin todella hienoa, jotakin joka on käsitteellisälyllisen otteen tavoittamattomissa. Järjen ehdoilla ei universaaliin rakkauteen ylety. Tarvitaanko uskoa? Elämä kutsuu meidät ylittämään järki, kasvamaan viisauteen, jossa järki ja tunne yhdistyvät. Viisas ei tarvitse sokeaa uskoa.

Minulle universaali rakkaus on kokemuksellinen asia. Ei sillä tavalla että sen läpikotaisin tuntisin – ei sinne päinkään. Mutta jotakin olen saanut siitä kokea. Se kaikki on hyvin vaikuttavaa ja yhä läsnä elämässäni, minuudessani, todellisuudessani.

Integroituminen

Näkemykseni persoonallisuudesta, minuudesta, itseydestä ja tiedostamattomasta sekä niiden välisestä vuorovaikutuksesta on dynaaminen, kahdessakin mielessä;
- ihminen on kehittyvä, kasvava, viisastuva (ihminen saattaa toki ottaa myös takapakkia – olemme ikään kuin elämänkoulussa ja joskus pitää joku luokka ”tuplata”)
- käyttämäni käsitteet eivät ole staattisia, vaan esimerkiksi itseyden käsite tarkentuu ymmärtäessäni enemmän

Yllämainittujen käsitteiden määrittäminen on vankasti sidoksissa ihmiskuvaan. Yksinkertaistettuna voi sanoa, että ihmiskuvani valossa ihminen on (potentiaalisesti) ikuisuusolento. Ennen kaikkea: ytimeltään ihminen on ikuisuusolento. Haasteenamme on tietoisena minänä integroitua ikuiseen meissä.

Raamatussa todetaan, että Jumala on Rakkaus.

Rakkautta voi määrittää monella tavalla. On kuitenkin muistettava, että määritelmät ovat vain likiarvoja tai kuvia.

Käyttäessäni käsitettä ”Absoluuttinen Rakkaus” viittaan olemassaolon ytimeen, olemassaolon tarkoitukseen, todellisuuden Luojaan ja ylläpitäjään.

Katson että myös ihmisen sisimmästä löytyy sama Rakkaus ja haasteenamme on integroitua tuohon ikuiseen meissä. Egoistinen minä on kuitenkin kantona kaskessa – portti ikuisuuteen on suljettu kunnes osaamme tulla riittävän pieniksi, kunnes tajuamme että egoistinen persoonamme on este todellisen minuuden synnylle.

-gs

Pullopostia

Vappu oli kaunis. Aurinko paistoi myös Helsingin Lauttasaaren edustalla Melkin saaressa. Vappuaattona iltapäivällä kävelin saaren ympäri merta, jään muovailemia silokallioita ja olemassaolon upeutta ihmetellen.

Meri. Rakastan merta.

Meri on aina kiehtonut ihmistä. Romanttista tajua omaava on ihaillut sen kauneutta ja kunnioittanut sen voimaa. Ahneuteen ja lyhytnäköisyyteen taipuva on suhtautunut mereen epäkunnioittavasti ryöstökalastamalla ja saastuttamalla sitä.

Merta voisi verrata todellisuuteen. Samalla tavalla kuin pohtiva ihminen ihmetellyt meren laajuutta, syvyyttä ja sisältöä, hän on myös miettinyt todellisuuden olemusta; miten todellisuudesta saa tietoa, mitä on todellisuuden ytimessä, mikä on olemassaolon tarkoitus, mikä on totuus, mitä on tieto. Tiede tarjoaa eräitä vastauksia, hyviäkin. Joidenkin mielestä tieteen tarjoamat vastaukset ovat ainoita oikeita.

Merivertauskuvaa käyttäen voidaan sanoa, että tiede ja tieteellinen metodi tarjoaa, valmistaa ja testaa erilaisia pyyntiverkkoja. Verkoilla voidaan vaihtelevalla menestyksellä saada saalista (tietoa, totuuksia). Tieteellinen metodi pyrkii tekemään yhä parempia verkkoja ja kehittämään yhä parempia pyyntitekniikoita. Verkot ja tekniikat ovat kehittyneet. Olisi kuitenkin naivia väittää meren monimuotoisen todellisuuden redusoituvan verkon saaliiseen. Tämä kuitenkin tieteellä ja siihen ripustautuvalla mielellä on taipumus tehdä. Tieteisuskova myöntää vain sellaisen todellisuuden (tiedon) olemassaolon, joka verkkoon tarttuu.

Tieteellisen metodin mukaiseen pyyntiverkkoon sitoutuva järjellisyys tunnustaa vain verkkoon tarttuvan saaliin ja naureskelee järjellisyydelle, joka kertoo verkon ulkopuolisesta elämästä. On huomattava, etten pidä tieteellistä metodia tai rationaliteettia mörkönä, joka väistämättä tuhoaa mahdollisuutemme käsittää todellisuutta. On kuitenkin hyvä tietää tieteellisen otteen mahdollisuudet ja rajoitukset. Ja on hyvä ymmärtää tieteellisyyden ehdoilla määrittyvän rationaliteetin olevan vain eräs kapea alue mielen orientoitumismahdollisuuksista.

Sanotaan, että tiede kehittyy. Se on totta. Mutta mikäli tiede pitäytyy lähtökohdissaan, se tulee tehneeksi (metodologisen ja rationaliteetin tasolla tapahtuvan) paradigmaattinen virityksen ja samalla se leikkaa a priori todellisuudesta jotakin pois. Silloin tieteen kehittyminen käytössä olevaan paradigmaan nojaten ei auta, vaan on vaihdettava paradigmaa. Vertauskuvallisesti: taideteosta yritetään ymmärtää mittaamalla se yhä uudestaan ja tarkemmin ja tarkemmin (kvantitatiivinen ote). Mittaamisen tie ei johda todelliseen tietoon taideteoksesta, vaan sen todellinen olemus avautuu vasta täysin toisenlaisen lähestymistavan (esimerkiksi esteettinen ote) kautta.

Kun todellisuutta, maailmaa ja ihmisyyttä haluaa käsittää jotenkin syvemmällä tavalla, kohdataan dilemma, joka zeniläisittäin ilmaistaan toteamalla että ”ne jotka tietävät, eivät puhu ja ne jotka puhuvat eivät tiedä”. Voidaan siis kysyä, onko kirjoitukseni käsitteellisestä pyristelystä mitään hyötyä. Onko siitä vain haittaa? ”Nimetön on taivaan ja maan alkuperä. Nimeäminen on kymmenentuhannen olion äiti.” Toisaalta ihminen on kyselevä ja vastauksia etsivä ja määrittävä olento enkä usko kyselemisen kieltämisen positiiviseen vaikutukseen. Kenties on kuitenkin niin, että aikamme kyseltyämme, pyristeltyämme ja älyllistä akrobatiaa harrastettuamme huomaamme väkinäisen yrittämisen tarpeettomuuden ja oivallamme (mm. zeniläisessä perinteessä korostetun) luonnollisuuden tai ”sellaisuuden” kautta avautuvan vapauden ja luovuuden. Tietyn käsitteellisen ”kiipeämisen” jälkeen voimme hylätä tikapuut (kuten Wittgenstein esitti) tarpeettomina, sillä huomaamme pystyvämme hyppäämään ja lentämään. Vaivattomasti. Luonnollisesti. Tavallaan meidän on ensin tultava aikuisiksi, jotta voimme tulla jälleen meren rannalla leikkiviksi lapsiksi, lapsiksi jotka käsittävät meren upeuden suoraan.

Niin, siitä kävelyretkestä vielä – löysin pullopostia. Ilahduin ja ajattelin lähettää viestin itsekin. Sinä blogimeren rannoilla vaeltava satunnainen kulkija löysit viestini. Toivottavasti ilahduit.



(Séte -04)

Uskomatonta?

Kun eräässä yhteydessä puhuin ainoasta ikuisesta ihmisyydestä, joka on rakkaudessa toteutuvaa tai kritisoin tieteen ehdoilla määritettävän rationaliteetin ahtaudesta tai esitin ajatuksia rakkausviisaudesta, joka toteutuu sydämen ja pään, tunteen ja älyn liiton myötä – sain osakseni ymmärrystä, mutta sain myös kuulla, että ajatukseni ovat mahdottomia, huuhaata ja irrationaalisia.

Mitä on ”mahdoton”, ”huuhaa”, ”irrationaalinen”? Mitä se on tässä kontekstissa?

Näin asian näen: ”mahdoton” tai ”irrationaalinen” väite on näkemys, jota pidetään ”uskomattomana”, ”järjettömänä”, ”huuhaana” jne. erään rationaliteetin näkökulmasta. Tämä rationaliteetin muoto ankkuroi ihmis- ja todellisuuskäsityksensä yksinomaan tieteellisen metodin ja tieteellisen maailmankuvan puitteissa hahmottuvaan olemisen tapaan ja malliin.

Niinpä esimerkiksi näkemys ihmisestä ikuisuusolentona on ”huikea”, koska sitä ei ole tieteellisesti ei ole todistettu ja koska mielen ajatellaan redusoituvan eläviin aivoihin ja näinollen katoavan kun keho lakkaa elämästä.

Olisi kuitenkin syytä nähdä että aivan vastaavasti materialistinen näkemys ihmisestä on jollekin”huuhaata” tai ”uskomaton” tai ”järjetön”.

On myös ihmisiä, jotka ymmärtävät että asioihin on monta näkökulmaa ja etteivät nämä näkökulmat välttämättä ole toisiaan poissulkevia. Analogia: kumpi on totta, englannin vai espanjan kieli?

On erittäin tärkeä oivaltaa, että jos lähtökohtaisesti rajoittaa pätevän tiedonhankinnan muodot (luonnon)tieteelliseen lähestymistapaan, samalla tulee harrastaneeksi ontologisen leikkurin käyttöä, ts. tieteellisten silmälasien läpi voidaan havaita tiettyjä ilmiöitä tietyllä tasolla (ja tämä onnistuu hienosti, ei siinä mitään, kannatan lämpimästi etc.) ja samalla kuitenkin jää paljon sellaista, jota ei havaita. On hyvin ongelmallista leimata kaikki tieteellisen todellisuus- ja rationaliteettipiirin ulkopuolella oleva ”huuhaaksi”, ”uskomattomaksi” ja ”järjettömäksi”.

Ripaus tervettä nöyryyttä monimuotoisen todellisuuden ja elämän ääressä tekisi terää skientismiin taipuvaisille mielille.

Nykyinen rationaliteettikäsitys kaipaa korjaamista, laajentamista. Länsimaissa on perinteisesti arvostettu loogiseen rationaalisuuteen perustuvaa älykkyyttä. Minusta (ja monesta muusta) vaikuttaa siltä, että tämä on johtanut ihmisen kykyjen yksipuoliseen, rationaalisuuteen liittyvien ominaisuuksien korostamiseen. Yhä useammat ajattelevatkin, että on olemassa muitakin älykkyyden muotoja.

Esimerkkinä mainittakoon aiemmin ”itämainen älykkyys”. Siinä korostetaan asioiden välistä yhteyttä sekä tunteiden merkitystä. Tähän liittyen on länsimaissakin alettu puhua ”tunneälystä”. Tunneälylle tunnusomaista on mm. myötätunto, kyky motivoitua, sisukkuus, itsekontrolli, kuuntelemisen taito sekä ristiriitojen ratkaisutaito (viimeksi mainittu ei tarkoita abstrakteissa loogismatemaattisissa järjestelmissä olevia ristiriitoja, vaan henkilöiden ajatusmaailmojen välisiä ristiriitoja sosiaalisessa kanssakäymisessä).

Uskomatonta?
- Ehkä, riippuu kontekstista.

Järjetöntä?
- Varmasti, ainakin joillekin.

"Kun viisas kuulee Taosta, seuraa hän sitä.
Kun tavallisella älyllä varustettu kuulee siitä, pysyy hän siinä aikansa ja kadottaa sen pian.
Kun hullu mies kuulee siitä, niin hän vain nauraa sille.
Jolleivät sellaiset ihmiset pitäisi sitä pilkkanaan, ei sitä kunnolla voisi sanoa Taoksi."

Palaan langoille Wapun jälkeen – töttöröö!

-gs

Kuu on juustoa?

Käsitteet, kieli on ihmeellinen asia. Kielen välityksellä ymmärrän asioita. Kielen avulla voin ilmaista asioita. Ilman kieltä ei ole systemaattista ajattelua. Hyvin käytetty kieli ja käsitteet vapauttavat. Viisaasti asetetut sanat voivat tuoda lohdun. Rakastavat sanat voivat kantaa väsynyttä.

Sanat voivat myös satuttaa. Sanat voivat johtaa harhaan. Käsitteet saattavat kantaa tarpeetonta painolastia, joka vääristää totuuden. Käsitteet saatetaan ottaa ”annettuina”, ”valmiina”, ”itsestäänselvänä totuutena”.

Eräs arvostamani viisas on todennut, että suurinta ajattelun vapautta on käsitteenmuodostus. Tämä idea avautui minulle vuonna 1991. Ymmärsin, että minunkin on mahdollisuus pohtia rakentavan kriittisesti kielen ja käsitteiden olemusta. Ymmärsin, että mikäli tahdon oppia ja viisastua, on välttämätöntä osata nähdä käsitteiden läpi ja ohi. Sillä hyvätkin käsitteet ovat ”vain” kuuta osoittava sormi. ”Jumala”. ”Rakkaus”. ”Totuus”. Vain sanoja. Niin kuin A. Lennox jumalaisella äänellään lausuu, ”peace is just a word”.

Viisas ei jää katsomaan sormea, joka osoittaa kuuta.

Ihminen on kutsuttu (itse asiassa hän on kutsunut itsensä) toteuttamaan sisäinen vallankumous; egosentrisyydestä teosentrisyyteen, itsekkyydestä rakkauteen. Näetkö, mitä osoitan?

-gs

Miksi?

Monet ajattelevat että miksi-kysymykset ovat turhia, tarpeettomia; on mieletöntä kysyä elämän mieltä ja tarkoitusta, on mieletöntä kysyä miksi olen olemassa jne.

Ahtaasti käsitetyn järkikäsityksen puitteissa on mahdotonta ymmärtää ihmisen käyttäytymisen miksi-aspektia.

Voimme esimerkiksi tarkkailla miestä, joka juoksee kadulla kovaa vauhtia. Voimme mitata hänen nopeuttaan, voimme mitata hänen lihaksistonsa toimintaa, voimme mitata hänen aivojensa toimintaa - tuloksena on täsmällinen kuvaus juoksemisesta fyysisenä tapahtumana. Se ei kuitenkaan auta meitä ymmärtämään, miksi mies juoksee. Meidän on kysyttävä tätä mieheltä ja kenties hän vastaa juoksevansa ehtiäkseen junaan.

Ihmiselon keskeinen voimavara perustuu olemisen projektin mielekkyyden löytämiseen. Esimerkiksi Franklin mielestä ihminen kestää melkein mitä tahansa jos hän voi määrittää syyn ja mielekkyyden kärsimykselleen, jos hän löytää mielen olemiselleen.

Jokaisen olemisella on jokin mielekkyys. Voidaanhan sitä kutsua vaikka vastaukseksi kysymykseen "Miksi (olen)?". Tähän kysymykseen ei voi vastata positivistis-empiristisessä mielessä tieteellisesti. Tämän "miksi olen?" - kysymyksen esittää meille Elämä ja sen esitämme myös itse itsellemme. Tavalla tai toisella, tietoisena ja tiedostamatta, me vastaamme omalla elämällämme, omilla ajatuksilla, sanoilla ja teoilla tähän kysymykseen.

Mikäli ei pysty näkemään elämässään mieltä, on ikään kuin kuollut. Jotkut voivat löytää tämän mielen vaikkapa F1-kisoista - tällaiset ihmiset kiinnittävät sydämensä moottoriurheilun seuraamiseen. Toiset kiinnittävät sydämensä rahaan, heille elämän miksi ratkeaa rahalla. On myös ihmisiä, joiden sydän on kiinni vallan ja maineen ja kunnian tavoittelussa.

Sitten on myös niitä, jotka liittävät mielensä ja sydämensä Totuuteen.

Miksi Sinä elät?

-gs

Aikuisuus - ikuisuutta?

Ihmiskuvan perusteella ihminen voidaan nähdä esimerkiksi rationaalisena eläimenä tai psykofyysisenä, fyysisen ja psyykkisen ulottuvuuden omaavana olentona tai vaikkapa olemukseltaan henkisenä, kolmessa ulottuvuudessa (henki, sielu eli persoona ja ruumis) ilmenevänä olentona. Ihmiskuvat kytkeytyvät erilaisiin ontologisiin (todellisuuden olemusta ja luonnetta koskeviin) ratkaisuihin ja edelleen maailmankuvaan.

Oma ihmiskäsitykseni on moniulotteinen. Reduktionistinen lähestymistapa, jossa ihmi-syys ja minuus palautetaan fysiikkaan ja aivojen sähkökemiallisiin prosesseihin tuntuu itselleni vieraalta. Olen jossakin määrin essentialistisen ihmiskäsityksen kannalla; katson että ihmisellä on tietty olemus, ihmisideaali, jonka toteuttamiseen meidän jokaisen olisi pyrittävä. Ihmisessä on useita kerroksia tai tasoja. Eräällä tasolla pidän ihmistä ikuisuus-olentona. Toisaalta ajattelussani on myös sartrelaiseen eksistentialistiseen ajatteluun liittyviä piirteitä; ihminen määrittää itseään ja ihmisyyttään valintoja tekemällä. Ihminen on pakotettu valitsemaan. Sartrelaisen eksistentialismin ytimessä oleva ateismi ei kuitenkaan tunnu itselleni todelta.

Olen joskus pohtinut ihmisyyttä myös aikuinen-lapsi -käsiteparin avulla. Mitä on hyvä ihmisyys? Olen ajatellut, että sekä aikuisuutta että lapsenmielisyyttä voidaan tarkastella yhtäältä positiivisesta, tavoiteltavasta näkökulmasta ja toisaalta negatiivisesta, ei-tavoiteltavasta näkökulmasta. Terve positiivinen ihmisyys sisältää positiivisen lapsenmielisyyden ulottuvuuden. Positiivinen ihminen on positiivisessa mielessä lapsenkaltainen. Positiivinen lapsenmielisyys merkitsee mm. luontevaa myötäelämisen kykyä, mielikuvituksen voimaa sekä kykyä ihmetellä monimuotoista todellisuutta - jokaiseen hetkeen voi sisältyä ainutlaatuisuuden kosketus; tämä... perhonen - tämä... kukka - tämä... ihminen. Lapsi pystyy näkemään asiat suoraan, tuoreesti. Negatiivisen aikuisuuden kyllästämä mieli on käsitteelliseen kategorisointiin ehdollistunut, todellisuuden yksinkertaistava ja ei-ihmettelevä. Negatiivinen lapsenmielisyys on mm. kiukuttelua, itsekkyyttä ja vastuun-välttelyä. Positiviinen aikuisuus merkitsee mm. vastuunottamista, totuudellisuutta sekä kykyä loogisanalyyttiseen ajatteluun. Näiden näkökohtien valossa määritän tavoiteltavan aikuisuuden positiivisen aikuisuuden ja positiivisen lapsellisuuden synteesiksi. Tässä syntetisoituu pää ja sydän, järki ja tunne.

Tasapainoinen ihmisyys liittyy aikuisuuteen. En pidä aikuisuutta fyysiseen ikään liittyvänä määreenä, vaan laadullisena ominaisuutena. Aikuinen ihminen on tietoisesti valinnut kasvun ja jatkuvan oppimisen tien. Aikuisuus on mielenkiintoinen käsite. Aikuinen. Tarkastellessani käsitettä uteliaasti, odottaen, se ikään kuin jakaantuu kahteen osaan: ensimmäinen osa on a ja toinen osa ikuinen, siis a-ikuinen, aikuinen ihminen on a-ikuinen ihminen. Mitä tämä merkitsee? A on aakkosten ensimmäinen kirjain, viittaa alkuun ja ensimmäiseen - perustaan. Ikuinen puolestaan on iäinen, katoamaton. Aikuisuus, a-ikuisuus, on siis ensimmäistä, perustavaa katoamattomuutta; aikuinen, a-ikuinen, on ensimmäinen ikuinen; nämä määritelmät avaavat eteeni hyvin jännittävän, monenlaisia ajatuksia ja mielleyhtymiä sisältävän näköalan. Aikuisuus ensimmäisenä, perustavaa laatua olevana ikuisuutena, a-ikuisuutena, kytkeytyy mielessäni ihmis- ja todellisuuskäsitykseen, jonka valossa ensimmäinen ikuinen on elämänkoulussa hyvään alkuun päässyt, syntyperästään ja olemuksestaan tietoinen oppilas.

Rakkaudessa aikuistuva,
-gs

Ajatuksia ilosta

”Kehittyminen luo iloa, joka on siirtymistä pois epätäydellisyydestä kohti täydellisyyttä.” -Baruch Spinoza

Mitä ajattelet ilosta? Mikä on ilon olemus? Onko ilo ensisijaisesti riippuvainen ulkoisista tekijöistä? Tarjoaako sisäinen avaruutemme ilon aineksia?

Minulle ilo on ensisijaisesti, subjektiivisesti koettuna tietysti tunne. Ilon kokemus yleensä näkyy ulospäin. Ilo ilmenee ulkoisesti hymynä, nauruna, positiivisina sanoina. On melkoisen vaikea pukea sisäistä ilon kokemusta käsitteelliseen asuun. Sen ydin on mielestäni ei-käsitteellinen, sisäisesti koettu voimakkaan positiivinen tunne. Spinozan mukaan (ks. esim. Saarinen 1989, 150-154) tunteet voidaan jakaa sen mukaan, mikä on suhteemme tunnetilaan. Passiiviset tunteet pitävät meitä hallinnassaan; esimerkiksi vihan tunne on passiivinen ja epäjärjellinen, kun emme voi sille mitään emmekä tarkkaan ymmärrä syytä tuntemukselle. Passiivisesta tunteesta tulee aktiivinen, kun muodostamme tunteesta selvän ja tarkan idean - tällöin mielemme ei enää ole tunteen vallassa, vaan kykenemme ikään kuin ulkoapäin tarkastelemaan tunnetilaa, analysoimaan sen syytä ja mielekkyyttä. Spinozan mukaan viisas ihminen hallitsee tunteita järkensä avulla. Tämä on varmasti ymmärrettävää esimerkiksi vihan tunteen suhteen, mutta onko järjen kontrolli ulotettava myös ilon kokemukseen? Kenties asia riippuu ilon kokemuksen laadusta. Mikäli olemme vahingoniloisia jonkun epäonnistumisesta, on mielestäni syytä kasvaa pois tämän tyyppisestä ilon kokemuksesta. Sen sijaan ilon kokemus talitinttien säestämällä kevättalvisella hiihtoretkellä auringonpaisteen hohtaessa valkoisella hangella ei mielestäni kaipaa mitään älyllistämistä.

Ilon tunnetila syntyy jostakin syystä. Tämä syy voi olla sisäinen tai ulkoinen. Ulkoinen ilon aihe voi olla vaikkapa se, kun saan tekemisistäni joltakin positiivista palautetta tai jos saan joltakin vastauksen minua askarruttaneeseen kysymykseen;

”mikä ilo, kun löytyy sattuva vastaus, oikea sana oikeaan aikaan!” (Snl. 15:23).

Sisältä kupliva ilo voi syntyä vaikkapa unen, vision tai ajatuksen yhteydessä. Esimerkkinä ajatuksen, tai pikemminkin oivalluksen ja ilon yhteydestä käy hyvin Eino Kailan (1992, 366-367) kuvaus siitä, kun hän oivalsi elämänsä tarkoituksen;

”(...) elämän tarkoitus on mietiskely. Voisin ilmoittaa melkein kellonlyönnin tarkkuudella sen ajankohdan, jona sain tämän oivalluksen - se tuli ilmestyksen voimalla. Olin silloin kuusitoistavuotias, oli kaunis tyyni kesäilta, loikoilin hiljaa soutuveneessä järvellä ja luin (...) Paulsenin teosta Einleitung in die Philosophie (...). Vielä tänä päivänä luulen tuntevani hiljaisen jälkimainingin siitä puhtaasta ilosta, jolla tuo oivallus minut silloin täytti. (...) Ja jos olen täysin vilpitön, minun on tunnustettava, että en vielä tänä päivänäkään tunne mitään parempaa elämänfilosofiaa kuin nämä kuusitoistavuotiaan lapsellisuudet.”

Voidaan kenties sanoa, että iloon liittyy jonkinasteinen yllätyksellisyys. Tottumus ja rutiinit tuntuvat antavan kovin vähän tilaa ilolle. En kuitenkaan väitä, että ilon kokeminen välttämättä edellyttää yllätystä omassa kokemuksessa. Olen nimittäin kokenut, että ihmisen kokema positiivinen yllätys ja ilo voi välittyä toiselle ihmiselle. Sama pätee myös toisenlaisten tunteiden osalta. Tarkastellessamme lapsia, voidaan nähdä miten yhden lapsen itku voi ”tarttua” myös toisiin. Tai jos ajatellaan vaikkapa hautajaistilannetta, niin joissakin tapauksissa surun ilmapiiri kietoo vaippaansa myös sellaiset henkilöt, jota eivät välttämättä erityisen läheisiä vainajalle olleetkaan. Ilon ja onnen säteily ja tarttuminen toisiin on tietysti mukava asia. Kun kohtaan kadulla tuntemattoman ihmisen, joka hymyilee minulle, on mielestäni luonnollista hymyillä takaisin, sillä ”ystävällinen katse ilahduttaa mielen” (Snl. 15:30). Toisinaan voi kyllä käydä niinkin, että ryhdyn vaivihkaa tarkistamaan, onko vaatetuksessani jotakin hassua tai onko poskessani kastiketta.

Dreher (1993, 153-162) viittaa Laotsen klassiseen teokseen Tao-te-ching ja esittää, että voimme saada ilon elämäämme monella tavalla. Dreher luokittelee ilon lähteitä. Näitä ovat tarkoituksen tuottama ilo, puolueettomuuden ilo, järjestyksen ilo, seikkailun ilo sekä huumorintajun ilo. Itse näen tärkeäksi ilon lähteeksi ihmisten välillä tapahtuvan positiivisen vuorovaikutuksen. Auttaminen, neuvominen ja tiedonjakaminen ovat minusta keskeisiä elämisen arvoista todellisuutta rakentavia tekijöitä. Saatamme valitettavan usein kohdata ihmisiä, jotka haluavat päteä tiedoillaan ja taidoillaan. Jos tällaiselta ihmiseltä kysyy neuvoa, niin vastaus voi olla ylimielinen tai siinä määrin ylimalkainen että ongelma jää ratkaisematta. Vastaus saatetaan myös verhota niin vaikeaan terminologiseen muotoon (esimerkiksi atk-ala on täynnä mitä merkillisimpiä lyhenteitä), että ongelmaa on mahdotonta ratkaista sen avulla. Tällaisen ”konsultaation” jälkeen olo tuntuu vihaiselta, kurjalta ja tyhmältä.

Tilanne on kokonaan toisenlainen kohdatessamme ihmisen, jolla tuntuu aina olevan aikaa ja halua paneutua esittämäämme ongelmaan. Tällainen ihminen ei halua millään tavalla päteä - näyttää sen sijaan siltä, että hän kokee auttamisen iloa. Ja tässä ilossa kylpee myös autettava. Toisaalta autettava kokee iloa saadessaan ongelman ratkaistua ja tämän autettavan kokeman ilon jakaa myös auttaja. Kysymyksessä näyttää olevan itseään ruokkiva kaksisuuntainen ilon vuorovaikutus. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, näinhän sanotaan. Kenties onkin niin, ettei ilon kokemukseen välttämättä liity mitään mekaanista syyn ja seurauksen suhdetta. Ehkä voimme sanoa, että vuorovaikutteisessa ilon kokemuksessa syy ja seuraus vaikuttavat kahteen suuntaan kaikissa osapuolissa; toinen ihminen voi vaikuttaa ilon kokemukseeni, mutta samalla minä vaikutan toisen ihmisen ilon kokemukseen.

Iloa Sinulle!

-gs

Kirjallisuutta

Dreher Diane. 1993. Henkiseen eheyteen. Tao-te-chingin opetuksia nykyajan ihmiselle. Karisto Oy Hämeenlinna.
Kaila Eino. 1992. Syvähenkinen elämä, teoksessa Valitut teokset 2, 1936-58. Otava Keuruu.
Saarinen Esa. 1989. Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin. WSOY Juva.

Nälkä lähtee syömällä

Suuri osa kommunikointiongelmista johtuu siitä, että käsitteitä käytetään eri merkityksissä. Yksi puhuu aidasta ja toinen aidanseipäästä. Yksi tarkoittaa rakkaudella sitä ja toinen tätä. Loogisanalyyttisen filosofian perinteessä korostetaankin käsiteanalyysin merkitystä; lähtökohdassa käsitteet tulisi määrittää yksikäsitteisesti ja vasta tämän jälkeen voidaan käydä keskustelua. Hyvä periaate. Tosin hasteena on löytää yhteisymmärrys; miten määrittää vaikkapa rakkauden käsite niin että määritys on kaikkien hyväksyttävissä? 1.Kor.13 ei loistavuudestaan huolimatta ehkä kaikille kelpaa. Loogisanalyyttisen perinteen näkökulmasta se on (vain) runoutta eikä siis täytä täsmällisen (tieteellisen) kielenkäytön vaatimuksia.

Käsitteet ovat tärkeitä, mutta tärkeää on myös käyttää käsitteitä mielekkäästi. Loogisanalyyttisen herätyksen saanut ihminen saattaa ihastua käsiteanalyysiin siinä määrin että unohtuu katsomaan ja ihmettelemään käsitteitä eikä muista että ne ovat kuin kuuta osoittava sormi. Kun tällaisella ihmisellä on nälkä, hän kiertää ravintoloissa analysoimassa ruokalistoja ja syö sellaiset jotka vaikuttavat kiintoisilta. Tämän jälkeen hän toteaa että pahalta maistui eikä nälkäkään lähtenyt. Hän kertoo myös toisille että siinä ja siinä paikassa ei kannata käydä, koska hän on asian tutkinut ja tietää mistä puhuu. Tällainen ihminen lukee 1.Kor.13, pohtii ja puntaroi käsitteet ja lausuu sen perusteella arvionsa. Hän saattaa tyrmätä 1.Kor.13 määrityksen (runomuotoisuuden vuoksi) tai sitten hän saattaa hyväksyä määrityksen ja todeta että maailmassa ei moista ilmiötä esiinny; (pyyteetöntä) rakkautta ei ole olemassa.

Henkisiä kysymyksiä puntaroidessa kohtaa tällaisia ihmisiä.

Miten siis menetellä?

On ihminen, jolle tulee totuuden nälkä. Maailmaa hän on maistellut ja sen maku on suussa karvaaksi käynyt. Nälkä yhä on. Henkisyys alkaa kiinnostaa. Ravintoloita ja ruokalistoja on maailma täynnä. Fastfoodia, kiinalaista, gourmetia, ranskalaista… Lista on loputon. Mennäkö ravintolaan vai jäädäkö kotiin? Tehdäkö itse vai istuako valmiiksi katettuun pöytään? Reseptin mukaan, soveltaako vai täysin omasta päästä?

Miten toimia? Mikä on viisasta?

Sanoja ja ohjeita maailmaan mahtuu – paljon. Jos saisin vain yhden sanan mittaisen ohjeen antaa totuuden nälkäiselle, se olisi epäilemättä

Rakasta.

-gs