torstaina, huhtikuuta 17, 2008

Paris 4.-9.4. (Race Day - nautiskelua, piinaa, eläimellistä raivoa...)

Heräsin 5.30.

Tänään on se päivä.

Hikipisaroita oli vuodatettu.

Loskassa oli kynnetty.

Maratonvauhtisia tempoja oli vedetty rekkoja peläten.

Nastalenkkareilla oli jääpolanteisia teitä rouskittu.

Pitkiksiä oli juostu.

Välillä oli juostu hyvissäkin keleissä.

Ja ennen kaikkea tammikuun loppuun asti oli tehty korvaavia. Lokakuun lopun Ahvenanmaan maratonin jälkeen oli tarkoituksenikin ollut pitää juoksuvapaata aikaa joitakin viikkoja, jotta kaikki olisi niin henkisesti kuin fyyisesti valmista uuteen peruskuntokauteen. Joulukuussa juoksua aloitellessa jalkojen kanssa oli kuitenkin ollut pientä oireilua enkä halunnut riskeerata, joten päätin pitää juoksuvapaata kunnes paikat varmasti kestäisivät. Niinpä kuntopyörän mäkiohjelman, hiihdon ja kuntosalin parissa oli menty paljon suunniteltua pidemmälle. Tammikuun puolivälissä olin laskeskellut, että aika alkaa käymään vähiin Pariisin suhteen ja ehdin jo eittää hyvästit rekordille. Kunhan kruisaillaan läpi, olin kertonut kavereille.

Sain kuitenkin juoksut käyntiin tammikuun lopussa ja treeni alkoi puremaan varsin hyvin. Kunto tuntui nousevan nopeaan tahtiin. Tempot otin ohjelmaan maaliskuussa ja tärkeimmät maratonvauhtiset harjoitukset kahta viikkoa ja viikkoa ennen olivat antaneet viitteitä, että ennätys olisi sittenkin mahdollinen. Olin määrittänyt tavoitteet kolmitasoisesti:

Unelma: alle 3.20
Hyvä tulos: 3.20-3.25
Perusjuoksu: 3.25-3.30

Ja tänään. Today's the day - showtime!

Aamupala, aamutoimet, juoksukamat ylle; pitkät juoksutrikoot, hihaton paita, modattu pitkähihainen, juomavyö, lippis... Kymmenen vuotta vanhat teipin ja liiman avulla kasassapysyvät 200-grammaiset Adidas EQT Teftengat alle. Tästä tulisi niiden viimeinen kisa. Chippi oikeaan ja pod vasempaan kenkään. Pikkureppuun pusero ja takki, muovipussi päälle ja menoksi (kuva).

Ulospäästyäni hengitys höyrysi aamun viileydessä. Lämpötila oli seitsemän jälkeen vain muutaman asteen plussan puolella. Merkit viittasivat vahvasti siihen, että minulle mieluisa maratonkeli oli kehittymässä.

Metroasemalle hölkätessäni joku pysäytti minut ja kysyi englantia ranskaksi fraseeraten lähimmän metroaseman sijaintia. Yritin ensin selittää mutta kehotin sitten liittymään seuraan, kun sinne olin itsekin menossa. Jutellessamme kävi ilmi, että Riemukaarelle ja maratonille hänenkin matka veisi. Tavoitteista udellessani sain kuulla, että treenit on jääneet niin vähiin että riittävä haaste on selvitä reitistä läpi. Junaa odotellessamme seuraamme liittyi vielä kolmaskin maratoonari. Hän oli kaukaa etelästä. Etelä-Afrikan mies oli paria viikkoa aikaisemmin juossut Two Oceans Marathonin, 56 km. Tästä huolimatta hän aikoi tänään tavoitella kolmen tunnin alitusta. Käsittämätöntä!

Perillä suuntasimme maalialuetta kohti. Tavaroiden säilytyspaikat määräytyivät kilpailunumeron perusteella, joten teidemme erkaantuessa toivotimme toisillemme onnea kisaan. Vein pikkurepun säilytykseen ja palasin Champs-Elyseelle etsimään lähtöpaikkaani. Eliitti starttasi edestä, tietysti. Eliitin takana oli "preferentials" -ryhmä ja sen takana tavallisten kuolevaisten karsinat. Ne määräytyivät ilmoittautumisen yhteydessä annetun tavoiteajan mukaan; 3.00, 3.15, 3.30, 3.45, 4.00, 4.30. Itse olin arponut 3.15- ja 3.30-ryhmien välillä. Ensimmäinen tuntui liian kovalta ja toinen liian hitaalta. Lopulta olin kuitenkin valinnut kovemman vaihtoehdon. Ålandin rekordijuoksun jälkihuuman piikkiin sen kai voi laittaa.

Karsinat oli erotettu toisistaan metalliaidoin. En nähnyt selvää merkintää karsinan aikatavoitteesta, joten yritin ensin väärään karsinaan. Liian hitaaseen. Numerolappua näyttäessäni minua viittoiltiin eteenpäin. Oma pilttuu, keltainen ryhmä, löytyi lähempänä starttiviivaa. Katselin muita juoksijoita. Kovan näköisiä menijöitä. Hivuttauduin karsinan etuosaan kurkkimaan punaisen ryhmän juoksijoita. He näyttivät vielä kovemmilta. Vinttikoiramaiset kolmen tunnin murskaajat kiersivät hermostuneesti kehässään. Tila kävi ahtaaksi, joten palasin taaemmas. Tutun näköinen kuvaaja kipusi aidan päälle filmaamaan takanamme ollutta sinistä 3.30-ryhmää. Hän huudatti juoksijoita toisen pidellessä häntä paikoillaan. Sama heppu oli edellisaamun juoksua dokumentoimassa. Silloin hän istui johtoauton takakontissa kameran kanssa. Varmasti
olin osunut kuviin eturivistä siniristilipun kanssa. Juoksijoille on luvassa DVD-kooste tapahtumista, joten saas nähdä...

Ennen kisaa olin ystävältäni kuullut, että tuore ministerimmekin olisi mukana. Tarkistin asian ja kyllä, hän oli vieläpä samassa lähtöryhmässä kanssani. Arvelin yllätysministeriyden tuomien kiireiden estävän startin, enkä häntä karsinasta
bongannutkaan. Harmi, sillä olisihan ollut hauska vaihtaa pari sanaa vaikkapa Suomen NATO-kannasta. Myöhemmin tarkistin tuloslistan, eikä häntä siitäkään löytynyt. Olisihan asia käynyt ilmi jo aiemmin - Stubbin blogimerkinnästä 23.3. paljastuu selkävaiva, joka estää startin. Tullessa olin lentokoneessa lukenut tuoretta Blue Wings -lehteä (April 2008) ja siinä oli kirjoitushetken mepin kirjoittama juttu sporttisen kuvan (yhden käden punnerrus) kera 40-kymppisen haasteista. Eipä Stubb tainnut juttua kirjoittaessaan arvata, millaisia haasteita aivan kohta on edessä!

Karsinan takaosassa oli väljempää ja hölkkäilin pientä ympyrää ja tein hiukan drillejä kunnes huomasin että rakko on syytä tyhjentää. Karsinaan oli varattu kaksi urinointipistettä, kummassakin neljä asiakaspaikkaa ja jono molempiin kymmenkunta metriä. Asetuin jonon jatkoksi - sen madellessa eteenpäin tuskastuttavan hitaasti vilkuilin kelloani ja laskin montako juoksijaa edessäni vielä on. Vähän ennen starttia jänikset saapuivat karsinaan. Jäntevät vauhdittajat oli varustettu pitkin värikoodatuin viirein, joista aikatavoite näkyi myös numeroina. "Jänikset saavat mennä menojaan", ajattelin. Ehkä seuraavassa kisassa sitten 3.15-kyytiä voisi kokeilla... Vuoroni koitti kuin koittikin paria minuuttia ennen starttia.

Hetkeä ennen lähtölaukasta ilmassa lensi lämmittelyasuina käytettyjä puseroita ja muovipusseja. Oman pussini revin yltäni aivan viime hetkellä. Pamauksen jälkeen 29 706 juoksijaa lähti hitaasti vyörymään kohti lähtöviivaa. Olin suhteellisen edessä, joten kesti vain pari minuuttia päästä lähtöviivalle. Pääsin juoksemaan, käynnistin kellon ja pääsin tavoitevauhtiin samantien. Taktiikkani oli lähteä 4.40-4.50-vauhdilla liikkeelle niin että puolimatka tulisi vastaan noin 1.40 ajassa. Elyseesin pari kilometriä mentiin myötämäkeen, joten suurin haaste oli pitää vauhti kurissa. Juoksijoita oli paljon, mutta katu veti hyvin. Pariisin levein katu. Mielikuvani on, että osallistujamäärältään puolet pienemmässä Tukholmassa oli ahtaampaa. Juoksijamassa venyi nopeasti kilometrien mittaiseksi värikkääksi madoksi, ja madon hännän luikerrellessa laiskasti lähtöviivan yli kärki viiletti 3 minuutin kilometrivauhdissa jo Place de la Nation -aukiolla lähes 8 km päässä.

Mailin juostuamme kiersimme komean Concorde-aukion (Place de la Concorde) ja käännyimme Tuileriesin puiston (Jardin des Tuileries) pohjoispuolta reunustavalle Rue de Rivolille. Juoksin mahdollisimman rennosti, hienosta tunnelmasta ja näkymistä nautiskellen. Ensimmäinen 5 kilometriä täyttyi Saint-Paulin metroaseman kohdalla. Tuntui kuin kotikulmilla olisi juossut. Tähyilin samalla kadun varsia siltä varalta, että kulta ja Jempsu olisivat paikalla. Tosin olimme sopineet treffit vasta paluumatkalle, 25 km kohdalle. Kello näytti 23.55, mikä tarkoittaa noin 4.47 min/km -vauhtia - hyvin aikataulussa siis! Juoksu tuntui helpolta ja matka taittui hienojen aukioiden Bastillen ja Nationin kautta itään. Cours de Vincennesiltä käännyttiin jyrkästi etelään ja 10 km täyttyi ajassa 47.34 (5 km 23.39, 4.44 min/km), edelleen aikatalussa.

10 kilometrin kohdan jälkeen tippui muutama vesipisara. Vedin lippalakin syvemmälle päähän niin että kasvot pysyisivät kuivana. Join noin 5 kilometrin välein, välillä nappasin magnesiumilla höystetyn vesipullon juomavyöstäni ja välillä otin mukaani 0.33 L vesipullon järjestäjien huoltopisteestä. Ennakkoarviointini varmistui nähtyäni huoltopisteet; en 25 km kohdalla ottaisi enää uutta juomavyötä, sillä pärjäisin hyvin vesipullojen varassa (kuva).

Porte Doréen metroaseman kohdalla reitti kääntyi jälleen itään, alitimme kehätien (Boulevard Périphérique) ja saavuimme Vincennesin puistoon (Bois de Vincennes). Puistossa juoksin osan matkaa reitin vieressä olevaa hiekkapolkua, koska arvelin sen kimmoisana säästävän vähän jalkoja loppukilometrejä ajatellen. Otin lippalakin pois päästäni ja tungin sen juomavyön alle. 15 km täyttyi puisto-osuuden aikana ajassa 1.11.02 (5 km 23.28, 4.42 min/km), kaikki ok yhä vaan. Myös puisto-osuuden varrella oli katsojia, joskin selvästi vähemmän kuin kaupungissa. Pari orkesteria osui tällekin osuudelle - mieleen jäi ainakin ratsastusasuinen ryhmä.

Käännyimme paluumatkalle länteen, alitimme jälleen kehätien ja saavuimme huutomyrskyn saattelemina cityyn. Paikoitellen reitti kapeni muutaman metrin levyiseksi sankan yleisömeren kansoittaessa kadunvarret. Puolimatka täyttyi ajassa 1.39.41. Kulki aavistuksen suunniteltua kovempaa, mutta juoksu tuntui edelleen niin tuoreelta kuin tässä vaiheessa pitääkin.

25 kilometriä saavutettiin reitin kaarrettua Seinen pohjoista rantaa seuraavalle Georges Pompidou -kadulle. Kello näytti 1.58.13 (15 - 25 km väli 47.11, 4.43 min/km), kaikki ok. Bongasin kullan ja Jempsun sovitusta paikasta. Vaihdoin pari sanaa, pusut ja jätin juomavyön ja lippiksen (kuva).



Georges Pompidou -katu sukeltaa muutamaan otteeseen tunneliin. Jostakin syystä tunneleiden hämärässä vauhti tuntui väkisin hidastuvan 5.00 min/km -tasolle. Yritin kuitenkin pitää juoksun rentona ja rytmin kohdallaan. Samoihin aikoihin kisan voittaja 20-vuotias etiopialainen Tsegaye Kebede purjehti maaliviivalle. 20-vuotias nuorukainen paransi ennätystään puolitoista minuuttia - kello näytti 2.06.40. Mihin mies vielä ehtiikään?

Itse punnersin kohti 30 kilometrin maagista rajapyykkiä ja tunsin, että juoksun eteen pitää jo tehdä työtä. Eiffelin tuttu maamerkki näkyi jo kaukaa Seinen toisella rannalla, mutta en jaksanut siitä innostua. Ajattelin, että "siinä se nyt on, ihaile sitä". Kääntäessäni päätäni vasemmalle, en kuitenkaan tuntenut suurta ihastusta, vaan aistin niskani kivistyksen. 30 km tuli vastaan ajassa 2.22.35 (5 km 24.22, 4.52 min/km) ja nyt aloin ensi kertaa laskeskella mihin loppuaikaan yltäisin. "12 km maaliin... 12 x 5 minuuttia tekee tunnin, siis 3.22 ja jotakin on haarukassa", ajattelin. Rekordi on mahdollinen!

Samaan aikaan naisten nopein, Kenian Martha Komu lipui maaliin. Hän paransi ennätystään upeat 7 minuuttia, mikä tuolla tasolla on todella paljon. 2.25.33 merkitsee sitä, että kilometrit taotaan noin 3.27 -tahtiin! Sopii koettaa miltä yksikin annos maistuu. Hiukan Komun jälkeen oman sarjani nopein, Patrick Brevilet rynnisti perille ajassa 2.27.40 (3.30 min/km!).

32 km kohdalla kello näytti 2.32.29 (2 km 9.54, 4.57 min/km). Tulin hitaammaksi. Laskelmat tarkentuivat; "Jos juoksen viimeisen 10.195 km 50 minuuttiin, loppuaika olisi noin 3.22 - ennätysvauhdissa siis edelleen, mutta helppoa se ei tulisi olemaan...", tuumailin. Aloin psyykkaamaan itseäni. Yritin huijata itseni uskomaan, että nyt kyse on oikeastaan enää vain kympin kisasta. Alle on tosin juostu 30 km, mutta mitäs siitä! Nyt juostaan kymppi. Vain kymppi. Mietin millä tuntumalla se kymppi kisassa juostaan. Kovaahan se mennään, mutta ensi kilometrit pitäisi kuitenkin malttaa. Niinpä en alkanut raastamaan, vaikka psyykkauksen myötä vauhti nousikin. 35 km väliajasta 2.47.02 voi laskea, että vastamäestä huolimatta vauhti petraantui. Kolme kilometriin kului 14.33 (4.51 min/km) ja edellinen 5 km 24.27 (4.54 min/km) eli olin "back in business". Näin syvälliseen laskentoon en tosin juoksun tässä vaiheessa enää kyennyt.

35 km kohdalla vastamäki jyrkkeni ja niinpä huoltopisteen kohdalla lähes kaikki ympärilläni olevat juoksijat tuntuivat pysähtyvän kävelemään. Voitin kiusauksen, nappasin vesipullon ja jatkoin sinnikkäästi juoksua. Tiukalta tuntuvassa vastamäessä tihensin rytmiä ja pumppasin käsillä. 180 askelta minuutissa askeltaen ohitin kymmeniä juoksijoita. Noin 37 kilometrin kohdalla näin pienen lammikon takana vastaantulevia juoksijoita. Onnekkaat olivat menossa ihan oikeaan suuntaan, kohti maalia. Minun ja kanssakärsijöiden taas piti jatkaa väärään suuntaan, etelään ja tehdä parin kilometrin mittainen lenkki Boulognen puistossa (Bois de Boulognes). Puiston näkymistä en jaksanut nauttia vaan pumppasin ankarasti eteenpäin. Kovasta yrityksestä huolimatta 38 kilometrin kohdalla kello näytti jo 3.02.35 eli edelliseen 3 kilometriin oli tuhrautunut 15.33. 5.11 min/km -vauhtisena tämä olikin juoksuni hitain pätkä. Tästä huolimatta sijoitukseni koheni kovaa vauhtia (30 kilometrin kohdalla noin 4900, maalissa noin 4150!). Nyt ei anneta periksi! 39 km kohdalla kello näytti 3.07.30 (edellinen kilometri 4.55) eli pääsin takaisin alle 5 min/km -tahtiin. Laskeskelin, että 15 minuuttia maaliin, loppuaika siis suunnilleen 3.22. Nyt on taisteltava! Pariisiin asti on tultu ja rekordi tehdään vaikka väkisin. Heitin modatun puseron pois ja panin kaikki peliin. Kolme kilometriä. Kolme kilometriä!

Puhkuin ja puhisin, läähätin ja lähes läkähdyin. Karjahtelinkin. Toivottavasti en kenenkään juoksijan sieluun aiheuttanut vammaa eläimellisellä raivollani. 41 km tuli vastaan ajassa 3.17.13 (2 km 9.43, 4.52 min/km) eli onnistuin hieman kiihdyttämään vauhtiani. Tähyilin toiveikkaana maalin suuntaan - mieltäni olisi kovasti lämmittänyt näky Riemukaaresta. Se olisi merkki piinan pikaisesta päätöksestä. Kovin kauaa en tätä kidutusta enää jaksaisi. Ja maratonko hieno laji? Miksi ihmeessä ihmislapsi kiusaa itseään tällä tavalla? Ajatukset risteilivät mielessäni ja taistelin. Taistelin!

Iäisyydeltä tuntuneen ajan kuluttua kaarsin aukion kautta maalisuoralle. Ihmiset huusivat ja laitoin peliin viimeiset voimanrippeet. Vauhti kiihtyi kuin kiihtyikin 3.58 min/km-tasolle. Taivas, paratiisi, maaliviiva. Kello seis. Tarkistin voipuneena ajan, 3.22.44 (1.195 km 5.31), siis rekordi. En kuitenkaan jaksanut iloita, vaan nojasin aitaa vasten henkisesti ja fyysisesti loppuunajettuna. Tunnemyrskyä kesti noin minuutin verran. Kuulin jonkun kysyvän "Savá monsieur?" Nyökkäsin. Vähitellen pintaan hiipi onnen tunne. Tein sen. Tein sen. Tein sen! Talven vaikeuksista huolimatta tein sen. Pariisissa! Yes! On tämä hieno laji. On se!

-gs

(jatkuu...)

3 kommenttia:

sahrami kirjoitti...

Tämä oli paras juoksuaiheisista kirjoituksistasi ainakin tällaisen ei-juoksijan näkökulmasta. :) Varsinkin tuo loppu, missä kuvailit tunteitasi. Olenkin miettinyt, mitä maratoonarien päässä liikkuu. Se olisi merkki piinan pikaisesta päätöksestä. Kovin kauaa en tätä kidutusta enää jaksaisi. Ja maratonko hieno laji? Miksi ihmeessä ihmislapsi kiusaa itseään tällä tavalla?

Isäni on juossut Helsinki City Maratonin useampaan kertaan ja olin lapsena maalissa katsomassa hikisiä äijiä. :) Itsestäni tuskin moiseen olisi, mutta joskus olen miettinyt, että voisin tulla harjoittelulla kohtalaisen hyväksikin kun olen aina pärjännyt hyvin pitkän matkan juoksussa. Siis kun saa vauhdin päälle, niin tuntuu, että on helpompi jatkaa matkaa kuin pysähtyä. :)

On varmaan tosi palkitseva laji! Voin kuvitella, kuinka ylpeä olet kun minäkin jopa sanoin ylpeänä miehelle, että eräs blogikaverini juoksi ajan 3.22. :)

Jorma "Jomppe" Ronkainen kirjoitti...

Kiitos positiivisesta palautteesta, sahrami!

Paradoksaalistahan se on kun ihminen vapaaehtoisesti itseään ikään kuin kiusaa. Usein tällaisessa yhteydessä puhutaan "itsensä voittamisesta", mutta kuka siinä sitten voittaa ja kuka häviää? Mielummin puhun vaikka itsensä toteuttamisesta. Minulle juokseminen on itseni toteuttamista, itsetuntemuksen parantumista ("gnothi seauton"), onnellisuutta, läsnäoloa, fyysisen ja henkisen tasapainoa, arkisen ja pyhän yhdistymistä...

Suosittelen kokeilemaan; naisten kymppi, puolimaraton... Kyllä sen tietää jos juoksu ns. oma juttu on.

Terkkuja sekä isällesi että miehellesi!

-gs

Anonyymi kirjoitti...

Hei,
todella upea suoritus kaiken kaikkiaan! Ja mahtavaa tekstiäkin! Toivottavasti olet jaksanut ja ehtinyt antaa kehollesi aikaa palautua tuosta Pariisin huippusuorituksesta. Onneksi olkoon!
lkj