"Melkoista munkkilatinaa",

sanoo kuulija, kun pitää puhetta tyhjänä sanahelinää ja/tai ei ymmärrä sitä.

Latinankielisistä ilmauksista löytyy kuitenkin paljon tiivistettyä kokemusta ja näkemystä - viisautta. Mietin itselleni tärkeimpiä ja ensimmäisenä mieleeni tuli "semper ore psalmus, semper corde Christus". En enää muista missä yhteydessä lause alkujaan vastaan tuli kymmenisen vuotta sitten, mutta siinä on mielestäni upeasti kiteytetty tietty asenne ja ihmiskäsitys. Käytännössä kyse on sisäisen ja ulkoisen harmoniasta - sydämessä on rauha, Kristus (Christo in nobis -hengessä) ja kun "sydämen kyllyydestä suu puhuu", on se tässä kontekstissa viisauden (jumalallinen Sofia tai Logos) ilmenemistä, puhetta (itse asiassa "ore" viittaa rukoukseen). Siinä ei enää ole sijaa egoistiselle minälle, sillä se on väistynyt. Paavali viittasi jopa egominän kuolemaan - "enää en elä minä, vaan Kristus minussa".

Munkkilatinaa? Ehkä. Minusta se on mitä käytännöllisintä elämiseen ja olemiseen liittyvää luonnehdintaa. Sikäli kun ihminen kokee että ns. materialistisen tai maallisen tason tarjoama kaikessa kauneudessaankin on vain heijastus valon valtakunnasta.

-gs, matkalla

(kuva Louvre, Paris lokakuu 2008)