Missä Onni luuraa?

Kovin moni ulkoistaa onnen: uskotaan, että onni odottaa jossakin tuolla, joskus. Onni on seurausta tai riippuvainen jostakin ulkoisesta asiasta. Uusi puoliso, auto, työpaikka, palkankorotus, asunto, lomamatka, vaate, tietokone, kolpakollinen olutta... Nämä ja lukemattoman monet muut asiat voivat toki tuottaa iloa ja niistä on luonnollista olla kiitollinen. Tavara- ja mielihyvätaivaan asiat kuitenkin tulevat ja menevät, rapistuvat ja ruostuvat, ilmestyvät ja katoavat. Kiitollisuuden tunne haihtuu ja ego kyllästyy. Kohta se keksii jonkin uuden tavoitteen. Onnen etsintä jatkuu. "Sitten kun saan, löydän, ostan..., sitten kun ensi viikonloppuna, joululomalla, eläkkeellä... sitten, vihdoinkin olen onnellinen..."

Onko kestävää onnea olemassakaan? Onko vain hyväksyttävä että "onni täällä vaihtelee"? Entäpä jos onnen perässä juoksun sijaan maltamme pysähtyä ja katsoa tätä hetkeä? Mitä tämä hetki pitää sisällään?

Onni avautuu kun on kosketuksessa tähän hetkeen suoraan, ennakkoluulotta, hyväksyen. Hyväksyminen on totaalinen - se kattaa myös mielen vastarinnan ja ennakkoluulon tätä hetkeä kohtaan. Onni on harmoniaa, sallimista tämän hetken kokemuksen kanssa. Mieli sanoo: "Tämä on tylsää, tämä on niin nähty ja kuultu..." Niin, mieli se vasta vallaton veijari on. Se sanoo milloin mitäkin. Mieli sanoo monenmonta asiaa päivässä. Mielen masiina tuottaa laadukasta materiaalia ja toisinaan tulee maanantaikappaleita ja suoranaista kuraakin. Hyväksyminen kattaa mielen työn.

Hyväksymisen ja hyväntahtoisuuden myötä en enää pakota tätä hetkeä enkä tässä hetkessä värähtelevää kokemusta johonkin muottiin. Tämän myötä en enää etsi onnea maailmalta, jostakin tuolta, tulevaisuudesta. En enää haikaile mennyttä onnea, en kaipaa paluuta eiliseen. Sen sijaan alan kiinnostua tästä hetkestä. Opin lepäämään, olemaan ja toimimaan tässä hetkessä. Nyt-hetki osoittautuu aarrearkuksi, jonka päällä onnen kerjäläinen on istunut ja tähynnyt horisonttiin. Kukaties rakastun. Tähän ainutlaatuiseen hetkeen.