Palaan vielä jumalalliseen yhtälöön, jonka ydinkohtana pidän Jeesuksen ja Tuomaksen keskustelua niin kuin se Johanneksen evankeliumin 14. luvun alussa kuvataan.
Jeesus kertoo menevänsä Isänsä kotiin valmistamaan sijaa opetuslapsille. Hän myös toteaa, että opetuslapset osaavat tien sinne. Tuomasta vastaus ei tyydytä, vaan hän kysyy tarkempia ohjeita kuinka löytää perille.
Jeesuksen vastaus on yksi raamatun eniten siteerattuja kohtia
"Minä olen tie ja totuus ja elämä;
ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani."
Jumalallisessa yhtälössä esitin (ja yhä esitän) että tämä voidaan raamatun muissa kohdissa esitettyjen seikkojen perusteella muotoilla myös:
"Rakkaus on tie ja totuus ja elämä;
ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin rakkauden kautta."
Mietin tätä kohtaa taas eilen ja puntaroin, että jos olen oikeassa, miksi Jeesus ei sitten sanonut, että "rakkaus on tie ja totuus ja elämä" jne. vaan hän nimenomaan sanoi "minä olen tie ja totuus ja elämä"?
Päättelin jotenkin tähän tapaan, että koska Jeesus oli yhtä Jumalan (ja siis rakkauden) kanssa, hänen ei tarvinnut ilmaista dualistisesti "rakkaus on...". Dualistinen ilmaisu olisi viitannut siihen, että toisaalta on Jeesuksen minuus, joka ilmaisee ja toisaalta on jotakin (rakkaus), johon ilmaisu viittaa (eivätkä nämä välttämättä ole yhtä ilmaisijan tietoisuudessa, olemuksesta puhumattakaan - tosin tämä ilmaisutapa ei myöskään ekplisiittisesti olisi sulkenut sitä pois). Nyt kuitenkin Jeesuksen ja Jumalan (ja siis rakkauden) olemusten välillä vallitsi (ja vallitsee) niin vahva samuus, että Jeesus puhui Jumalana (ja rakkautena) minä-muodossa.
-gs
6 kommenttia:
(Edelliseen kommenttiini oli jäänyt sen verran virheitä, että päätin vielä vähän editoida sitä:)
Oman tulkintani mukaan kohta "Minä olen tie ja totuus ja elämä; ei kukaan tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani" on yhteydessä Toiseen Mooseksen kirjaan, jossa Jumala ilmaisee itsensä sanoin: "Minä olen se, joka minä olen." (2 Moos. 3:14)
Näen näiden kohtien osoittavan siihen suuntaan, että mielen takana oleva olemassaolotietoisuus on aivan perustavanlaatuinen. Emme voi saada Jumalaan yhteyttä ajattelun kautta, vaan ainoastaan pysäyttämällä ajatusten virran ja keskittymällä minuutemme ytimessä sijaitsevaan olemassaolotietoisuuteen, joka on kaikkien ajatusten, käsitteiden, kehollisten aistimusten ja vaihtuvien tunteiden tuolla puolen.
Jeesus ei ollut enää identifioitunut persoonalliseen minään eikä kehollisuuteensa, vaan hän näki täysin yhteytensä Jumalaan. Jumalyhteytensä hän koki olemassaolotietoisuuteena, jonka keskeinen määre on rakkaus, koska siinä ei ole mitään erillisyyttä ja hän koki sen autuutena.
Hienosti sanottu!
-gs
On merkittävä ero sillä tarkoittaako Jeesus itseään rajallisena, historiallisena henkilönä sanoessaan, Minä olen tie ja totuus ja elämä, jolloin hän oikeastaan sanoo, että Jeesus on tie ja totuus ja elämä, vai sanooko hän tämän tarkoittaen subjektiivisuuttaan jolloin minä ei viittaa tiettyyn historialliseen henkilöön vaan meidän kaikkien historiallisten takana seisovaan ajattomaan minuuteen.
Näin on - kantani on luonnollisesti että Nasaretin mestari ylitti persoonallisuuden ja yliyksilöllinen minuus (tai rakkaus tai mestarius, you name it) siinä on suorassa yhteydessä ikiaikaiseen Sofiaan (viisauteen).
-gs
Kiehtovaa, että rupesin juuri tänään lukemaan blogisi Jumala-kirjoituksia ja törmäsin tähän. Juuri tänään kävin erään mukavan ihmisen kanssa keskustelua siitä, miten minun kaaliini ei mene, että Jumalan pelastava rakkaus ulottuisi vain yhden uskonnon kannattajiin ja keskustelukumppanini vastasi, että Raamatun mukaan Jumala on nipo ja tie Isän luo vie vain Jeesuksen kautta, vaikka emme tästä ajatuksesta pitäisikään. Ehkäpä pitäisi postittaa tämä kirjoituksesi keskutelun jatkeeksi :-)
Lähetä kommentti