Elämää vuodenvaihteessakin

Vuosi 2012 alkaa olla lopuillaan. Elän nyt tämän vuoden viimeistä iltapäivää. Me ihmiset tykkäämme mitata aikaa. Jotkut ajattelevat, että "aika on rahaa". Ymmärrän tämän niin, että aika on arvokasta - ei ole samantekevää, kuinka elämme rajallista elämäämme.

Vuosi on tietysti sikäli luonnollinen mittayksikkö, että sen verran kestää kotiplaneettamme kierros Auringon ympäri. Mutta missä kohtaa kierros täyttyy? Pohjoisella pallonpuoliskolla elämme parastaikaa päiviä, jolloin aurinko on matalimmillaan. Napapiirin pohjoispuolella vallitsee kaamos. Valon määrä lisääntyy vähitellen. On luontevaa sijoittaa vuodenvaihde juuri tähän.

Taaskaan en tee minkäänlaista uudenvuodenlupausta, sillä näen moisen "sitkutteluna"; sitten kun huomenna/ensi viikonloppuna/ seuraavalla lomalla/ eläkkeellä/ kuoltuani... Sitten kun... Miksi vasta "sitten kun" jossakin epämääräisessä tulevaisuudessa teen mahdollisesti jotakin niin mahdollisesti se Oikea Elämä ja Onni koittaa? Huominen, seuraava hetki, seuraava minuutti... Kukaan ei siitä pysty varmuudella sanomaan yhtään mitään. Ei yhtään mitään. Miksipä en siis keskittyisin läsnäoloon siinä ainoassa mikä minulla varmuudella on? Mitä mahdollisuuksia minulla on tässä ainutlaatuisessa ja ikuisessa nyt-hetkessä? Haluanko elää tässä ja nyt vai "sitkutella"?

En aio sitkutella, sen sijaan "nytkuttelen". Nyt kun... Aina on Nyt Kun. Nyt istun mukavasti tässä sohvalla, ihailen talvista kuusamolaista maisemaa... mikä on ajatukseni elämästä tässä hetkessä? Mikä on oleellista? Juuri nyt tuntuu tärkeältä tämä ajatus: mitä vähemmän rakennan suojamuureja itseni ja maailman väliin, sitä enemmän olen elossa. Tunnen, näen, koen ja rakastan. Mitä enemmän olen auki ja avoin, sitä vapaammin elämä virtaa minussa ja kauttani. Mitä vähemmän käytän energiaa erilaisten defenssimekanismien ylläpitoon, sitä enemmän todellinen itseni voi hengittää, olla vapaa ja luova. Mitä vähemmän käytän aikaa kulissiminän ja roolien rakentamiseen ja ylläpitoon, sitä tukevammin olen elämän itsensä kannettavana. Elämä. Elämä ei ole viholliseni. Kuinka ihmeessä se voisi sitä olla? Elämä on minua ja minä olen elämää. Me olemme parhaat kaverit, eläMä ja Mä. Mä Elän. Elät Sä?

Addiktioista, osa 1

"Surkea kesä ja syksy imivät lasten akut tyhjiin. (...) Viime kesä oli valoton ja sateinen. Sateet jatkuivat koko pitkän syksyn eikä energiaa saatu syksyn kohtaamiseen" (http://yle.fi/uutiset/surkea_kesa_ja_syksy_imivat_lasten_akut_tyhjiin/6429739)

Tämä on jotenkin outo uutinen, toisaalta onhan siinä sentään lopussa pari helmeäkin ulkoilusta ja rauhallisuudesta. Lasten väsymystä/ylivilkkautta on ihan turha yrittää laittaa säätilan tai vuodenaikojen vaihtelun piikkiin. Minulle asia näyttäytyy ennen kaikkea liiallisena ruutuaikana. Ei ole tervettä viettää useita tunteja päivässä television, netin ja/tai nettipelien pauloissa. Lapsen aivot ja mieli ylikuormittuvat helposti informaatiotykityksessä - oleellista on auttaa lasta näkemään upeudet ja rikkaudet näennäisesti virikeköyhässä tilanteessa, kuten vaikkapa talvisessa luonnossa, huurteen kuorruttamissa puissa, pihjalan oksalla kyyhöttävässä talitintissä...

Lapsi (ja aikuinenkin) on vaarassa turtua ylivirikkeellisessä modernissa maailmassa. Tämä johtaa ihmisen vieraantumiseen omasta sisimmästään. Vähitellen mikään ei oikein tunnu miltään, tarvitaan yhä voimakkaampia ärsykkeitä ja äärikokemuksia jotta edes joku tuntuisi joltakin. Televisio/netti/peliaddiktiot ovat yhä yleisempi vitsaus - ennustan että niistä on tulossa "kansantauti".

Viisi legendaa - näyttävä satu lapsille ja lapsenmielisille

Katsoin eilen 3D-version Kino Kuusamotalolla. 520-paikkainen sali miellyttävine penkkeineen, Dolby 7.1.1. Digital Surround -äänineen ja 10x6m valkokankaineen tarjosi hyvät puitteet mukavalle elämykselle. Alibina mukana 8-, 9- ja 18-vuotiaat. Ruusut ja risut?

Dreamworks on tehnyt visuaalisesti näyttävää jälkeä - 3D tuo lumihiutaleet käden ulottuville, satumaailman taika elää ja on kiehtova. Juoni on klassinen kehityskertomus identiteettiään etsivästä ihmisestä ja hänen asemastaan hyvän ja pahan välisessä taistelussa. Osoittautuu, että tuossa taistossa ei voi jäädä neutraaliksi tarkkailijaksi, vaan puoli on valittava.

Pitch, pahaa edustava hahmo on, kuten tavallista, vähintään yhtä kiinnostava, jopa kiinnostavampi kuin valitettavan usein yksiulotteisiksi jäävät hyvän lähettiläät. Pitchin hahmo olisi antanut mahdollisuuden kehitellä loppuratkaisua toiseen suuntaan. Sen sijaan että paha tuhotaan, tämä pelkojensa vankina oleva hahmo oltaisiin voitu vapauttaa tietämättömyydestään. Pitch on pohjimmiltaan pelokas, väärinymmärretty ja harhautunut, hänessä selvästikin on rahtunen valoa, joka pilkahtaa elokuvan lopussa. Pitch olisi voitu auttaa transformaation tielle, valon ja viisauden polulle. Nyt ratkaisussa on harrypotterimaista makua, joten jatko-osa on varmasti luvassa.

Pakkasukko (suomenkielisessä dubbauksessa puhutaan pakkasukosta, käsite istuu hyvin huonosti 15-vuotiaan oloiseen hahmoon, Pakkaspoika vastaisi paremmin alkuperäistä Jack Frost -nimeä ja olisi muutenkin hahmonsa näköinen) tarinan keskiössä on hyvin mielenkiintoinen hahmo, poika vailla menneisyyttä. Hän tuo mieleen Peter Panin, ikuisen lapsen arkkityypin. Itsetuntemuksen tiellä Pakkaspoika löytää "keskiönsä" (keskiön idea on elokuvan ehkä loistavin helmi). Hänen sisäisellä matkalla on selvästi havaittavissa jungilaista typologiaa, ihmiskuvaa ja individuaatiota.

Pakkaspojan ja Pitchin ohella Nukku-Matti osoittautuu kiinnostavaksi hahmoksi. Paikoitellen tämä Marxin veljesten Harpo-sovellutus varastaa koko shown.

Silmääni sattui kaksi isoa tyylillistä virhearviota, toinen jopa potentiaalisesti vaarallinen kun lapset alkavat apinoida.

1. Joulupukin (alkup. North, hahmo on selvästi joulupukki lahjapajoineen, rekineen ja poroineen) tatuointeja tikatut käsivarret.

Tätä alleviivattiin huomiotaherättävästi, villapuseron hihat on ensiesiintymisessä valkokankaalla kääritty ylös niin että tekstit (toisessa käsivarressa "naughty", toisessa "nice") varmasti näkyvät. Tästä on varmasti keskusteltu rahoittajien kesken - arvaan että päättävissä ja/tai taiteellisessa tiimissä on väkeä, joille tatuointi on arkipäivää ja kukaties jonkun tatuoidut käsivarret ovat alkaneet harmittaakin - mikäpä mukavampi tilaisuus kompensaatiolle kuin laittaa maailmanluokan tuotannossa tatuoinnit joulupukin käsivarsiin?

Hahmo ei ollut perinteinen hyväntuulinen möhömaha, vaan erittäin atleettinen, maskuliininen. Puhevika (R- ja L-vika) oli läpinäkyvästi liimattu hahmoon, jotta rankkaa hahmoa saadaan pehmeämmäksi. Tatuointien positiivinen mainostaminen johtaa suurella todennäköisuudessä tähän: nyt kun lapsille, niin pojille kuin tytöille laitetaan korvakorut esikouluiässä niin seuraavaksi aletaan suunnittelemaan tatuointeja. Jos ei tatuointia saa, niin ainakin lävistykset silmäkulmiin, nenään, leukaan, kieleen, napaan ja tiesminne on ainakin saatava. Miten minä olisin toiminut elokuvan tuottajana? Ok, olisin sallinut tatuoinnit, jos kovin moni tiimissä olisi niitä halunnut. Mutta elokuvan lopussa olisin osoittanut ne hennavirityksiksi tmv. Pääsiäispupu olisi voinut kysäistä: "Hei joulu-ukko, millon sä oot noi tatskat laittanu?" "Viime viikolla, mitäs tykkäät? Tänään onkin saunapäivä, pesen ne pois." Kokonaisuudessaan pidän hahmoa epäonnistuneena; kyseessä on jonkinlainen joulupukin, Kippari-Kallen ja moottoripyöräjengiläisen ristisiitos.

Ruusut kuuluvat pukin poroille - ne ilmentävät animaalista alkuvoimaa. Jos reki ei liikahda riittävän ripeästi niin vikaa on turha etsiä näistä hurjista sarvipäistä.

2. Useaan otteeseen toistuva lumisota.

Elokuvassa lumisota, lumipallojen heittäminen toisen kasvoihin nostetaan lapsenmielisyyden keskeiseksi tunnusmerkiksi. Jos et pidä lumipallon mätkähdyksestä naamaasi, et ole "oikea" lapsi ja kun nautit siitä ja koetat osua lumipalloilla toisiin, olet "oikea" lapsi.

Tässä on kaksi ongelmaa. Ensinnäkin, jokainen lumipalloja pyöritellyt ymmärtää, että ne ovat hyvin vaarallisia. Nuoskalumesta tehty painava pallo kasvoihin heitettynä voi aiheuttaa jopa näönmenetyksen. Kipeää se joka tapauksessa tekee. Vanhemmilla ja kasvattajilla onkin haastetta selittää elokuvan nähneille, miksi lumipalloja ei saa heittää päin pahaa-aavistamattomia kanssaihmisiä.

Toinen ongelma liittyy ylipäätään lumiSodan ideaan. On upeaa kun on lunta, kun on talvi. Mitä lapset tekevät lumella? Elokuvassa siitä tehdään sodankäynnin väline. Lumi ja lumileikit; lumiveistokset, lumilinnat, hiihtäminen, mäenlasku... Miksi nämä sivuutettiin ja keskiöön nostettiin lumiSota ja kiusanteko?

Pisteet: 3.5/5 (tatskat -0.5p, lumisotailun glorifiointi -0.5p, metafysiikan ontuminen (alleviivataan satuolentoihin uskomisen tärkeyttä & Pitch-hahmon kesken jättäminen) -0.5p)

Uusi Jouluevankeliumi

Kristikunnan hiljentyessä joulun viettoon on luonnollista tarkastella Jeesus Nasaretilaisen merkitystä. Mikä tai kuka hän oli (tai on)? Ennen kaikkea; mikä oli hänen tärkein viestinsä?

Raamatun tekstien perusteella Jeesus nosti rakkauden ykkössijalle. Hän kehotti meitä rakastamaan Jumalaa kaikesta sydämestä, mielestä ja voimasta sekä lähimmäistä niin kuin itseämme (Matt. 22:37). Kuka on lähimmäinen? Jokainen (Matt. 5:43-48). Ydinkohtana pidän Jeesuksen ja Tuomaksen keskustelua niin kuin se Johanneksen evankeliumin 14. luvun alussa kuvataan. Siinä Jeesus kertoo menevänsä Isänsä kotiin valmistamaan sijaa opetuslapsille. Hän myös toteaa, että opetuslapset osaavat kyllä tien sinne. Tuomasta vastaus ei kuitenkaan tyydytä, vaan hän kysyy tarkempia ohjeita kuinka löytää perille. Jeesuksen vastaus on yksi raamatun eniten siteerattuja kohtia. "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani." (Joh. 14:6)

Vastaus on miljoonien mielestä skandaali. Kuinka ihmeessä joku ihminen voi sanoa olevansa ainoa mahdollinen tie Jumalan luokse? Tämä on toki tuttu, moneen kertaan kuultu opetus kristitylle. Se on kuitenkin perin hämmentävää ateistille, agnostikolle, muslimille, hindulle, buddhalaiselle ja monelle muulle. Kaksituhatta vuotta sitten elänyt mies tarjoaa itseään vastauksena, ratkaisuna, tienä, elämänä. Ainoana vastauksena, ratkaisuna, tienä, elämänä. Ainoana totuutena. Tämä on klassisen kristinuskon ydinkohta. Tietyn historiassa eläneen henkilön kautta kulkee ainoa tie pelastukseen, taivaaseen, ikuiseen elämään, onneen. Klassinen kristinusko vastaa hämmentyneelle toteamalla, että Jeesus oli Jumalan Poika ja tämän ainutlaatuisen statuksen myötä on mielekästä pitää häntä (ainoana) tienä Jumalan luo.

Tarkastellaan asetelmaa hiukan tarkemmin. Mikä tarkkaan ottaen on Jeesuksen, Jumalan ja Rakkauden suhde? Johanneksen evankeliumin (Joh. 10:30) mukaan Jeesus sanoi olevansa yhtä Jumalan kanssa. Vuonna 325 laaditussa Nikaian uskontunnustuksessa Jeesuksesta todetaan, ”Deum de Deo, lumen de lumine, Deum verum de Deo vero” – Jumala Jumalasta, valo valosta, tosi Jumala tosi Jumalasta. Jumalan ja Jeesuksen olemuksellista ykseyttä siis korostetaan. Mikä sitten on Jumalan ja rakkauden välinen yhteys? Mikäli otamme vakavasti esimerkiksi Johanneksen ensimmäisessä kirjeessä (1. Joh 4:8) esitetyn määrityksen ”Jumala on rakkaus”, päädymme yhtälöihin:

Jeesus = Jumala

Jumala = Rakkaus.

Arkista logiikkaa soveltamalla näistä seuraa että

Jeesus = Rakkaus.

Palataan tämän pohjalta uudestaan Jeesuksen kenties radikaaleimpaan lausuntoon; ”minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani” (Joh. 14:6). Jos vielä maltetaan tiputtaa vanhatestamentillinen patriarkaalinen painolasti pois kyydistä muuttamalla Isä Valoksi (tai Äidiksi, Jumalaksi, Totuudeksi, tai mikä nyt kullekin rakkaalta ja sopivalta käsitteeltä olemassaolon Mysteeriä kuvaamaan sopii, muistathan että nämä kaikki ovat vain käsitteitä, kuuta osoittavia sormia...), päästään kristinuskon ydin muotoilemaan tuoreemmin:

”Rakkaus on tie, totuus, ja elämä. Ei kukaan pääse Valoon muuten kuin Rakkauden kautta.”

Olisi mielenkiintoista kuulla, miltä näin muotoiltu kristinuskon ydinteesi kuulostaisi ateistin, agnostikon, muslimin, hindun tai buddhalaisen korvissa. Entä miltä se kuulostaisi kristityn korvissa? Miltä se kuulostaa sinun korvissa? Mitä järkesi sanoo? Minun sydämessäni rakkaus tienä, totuutena ja elämänä tuntuu todelta ja oikealta. Järkeni pitää tätä loogisena. Rakkaus on avain, rakkaus on vastaus. ”All you need is love”, kuten Liverpoolin nelikko 50 vuotta sitten julisti.

Totuuden etsijän seuraava askel on pohtia rakkautta. Mistä rakkauden löytää? Edellisten yhtälöiden perusteella on yhtä relevanttia kysyä, mistä Jeesuksen löytää tai mistä Valon löytää. Matteuksen evankeliumin mukaan Jeesus on paikalla, kun kaksi tai useampi kohtaa hänen nimessään (Matt. 18:20). Luukkaan evankeliumin mukaan Jumalan valtakunta (ja samalla siis rakkauden valtakunta) on sisäisesti ihmisissä (Luuk. 17:21). Näiden perusteella kauas ei siis tarvitse matkata rakkauden löytääkseen. Tie, totuus ja elämä ovat jokaista lähellä.

Miksi sitten Jeesus ei puhunut rakkaudesta, vaan itsestään tienä, totuutena ja elämänä? Miksi ”minä olen tie…”, eikä ”rakkaus on tie…”? Selitys piilee nähdäkseni tässä: mikäli Jeesus oli yhtä Jumalan (ja siis rakkauden) kanssa, hänen ei tarvinnut ilmaista dualistisesti "rakkaus on tie...". Dualistinen ilmaisuhan olisi viitannut siihen, että toisaalta on Jeesuksen minuus, joka ilmaisee ja toisaalta on jotakin (rakkaus), johon ilmaisu viittaa (eivätkä nämä välttämättä ole yhtä ilmaisijan tietoisuudessa, saati olemuksessa). Nyt kuitenkin Jeesuksen ja Jumalan (ja siis rakkauden) olemusten välillä vallitsee niin vahva yhtäläisyys, että Jeesus puhuu Jumalana (ja rakkautena) minä-muodossa. Jeesuksen puhe on siis ihmisenä ilmentyvän rakkauden (ja Jumalan) puhetta.

(kuva http://www.egythai.com/Images/Insides/tbl_Package_Gerard_van_Honthorst.jpg)

Tie, totuus ja elämä – sisäisesti meissä? Jumalallinen rakkaus – sinussa ja minussa? Jouluevankeliumi kertoo Jeesus-lapsen syntymästä ankeaan ympäristöön, talliin, eläinten keskelle. Kuvauksen myötä ajatukset yleensä rientävät parin tuhannen vuoden taakse, kauas Betlehemiin. Kuvittelemme öisen lammaskedon paimenineen, tähtitaivaan enkeleineen sekä tallin, jossa joulun ihme on juuri tapahtunut. Ehkäpä meidän ei sittenkään tarvitse matkata ajallisesti ja paikallisesti niin kauas. Entä jos jouluevankeliumin todellinen tarkoitus onkin esittää kuva rakkauden syntymisestä tässä ja nyt? Jospa evankeliumin talli on vertauskuva keskeneräisestä ihmisestä? Talli ja seimi sijaitsevatkin sisällämme, sydämessämme. Marian, Joosefin ja eläinten voidaan ajatella kuvaavan ihmisen eri ulottuvuuksia; Joosef edustaa henkistynyttä älyä, Maria henkistynyttä tunnetta ja tallin eläimet ihmisen viettejä, jotka tässä asetelmassa ovat rauhoittuneet. Joosefia voi myös pitää ihmisen animuksen (sielun miesprinsiippi) ja Mariaa animan (sielun naisprinsiippi) universaalina kuvana. Henkisen tien kulkijan sisäinen eheytyminen merkitsee älyn ja tunteen harmonista liittoa, jonka tuloksena joulun ihme tulee todeksi - syntyy jotakin uutta, kaunista, herkkää, viatonta. Sisäisen seimen äärellä kulkija saa todistaa rakkauden syntyneen. Rakkauden, joka on tie, totuus ja elämä.

Rauhallista Sydämen Joulua!

Sitkuttelusta ja mutkuttelusta nytkutteluun

Menneisyyden "mutkuttelijat" menevät ikään kuin piiloon eilisen taakse. "Kyllähän minä, mutku mun mies/vaimo/työkaveri/naapuri/anoppi/sisko/veli/kaima/isä/äiti... sanoi/teki/jätti tekemättä/jätti sanomatta sitä tätä tuota eilen/viime viikolla/viime lomalla/lapsuudessa...".

Sitten on myös näitä "sitkuttelijoita"; "älä sure/iloitse, sillä sitten kun huomenna/ensi viikolla/ensi vuonna/maailmanlopunpäivänä kaikki muuttuu paremmaksi (ainakin jos noudatat jotakin uskonoppia)/pahemmaksi (jos et noudata)..." Älkää käsittäkö väärin, minulla ei ole mitään sitkuttelijoita ja mutkuttelijoita vastaan, ihania ihmisiä kaikki tyynni. Ajattelumalli vaan ihmetyttää.

Mutkuttelun ja sitkuttelun välissä sijaitsee ihana Nyt. Itse asiassa se on tässä. Koko ajan. Tässä on kaikki - myös mutkuttelu ja sitkuttelu tapahtuu ikuisessa preesenssissä. Imperfekti ja futuuri on ihan kivoja ja hyödyllisiä aikamuotoja. Mutta ne ovat vain aikaMuotoja. Ne on tyhjiä muotoja ilman nyt-hetkeä. Verbejä taivutellaan tässä ja nyt, preesenssissä. Preesens on täysi ja tosi aikamuoto.

Kotona maailmankaikkeudessa

Ulkoilutin hetki sitten Jertta-koiraamme ja kuten tavallista - ihmettelin, ihailin ja mietiskelin. Tähtitaivas Kannuksen yllä, Otava oikealla, puolikuu vasemmalla. Orion vöineen takanani. Cassiopeiaakin tähyilin mutten bongannut. Oikealla, vasemmalla, takana... Mitä sillä on väliä suuressa mittakaavassa? Väittävät maailmankaikkeuden olevan kaareva. Jos jatkan riittävän kauan oikealle niin lopulta putkahdan jostakin tuolta vasemmalta takaisin tähän lähtöpisteeseen? Ennen kaikkea koin suurta yhteenkuuluvuuden tunnetta. Muistin hyvin kuinka monesti olenkaan tuntenut suurta kosmista yksinäisyyttä maailmankaikkeuden käsittämättömien mittasuhteiden äärellä. Kosmisen yksinäisyyden sijaan kosminen yhteenkuuluvuus. Tähtiä, maailmoja... Samoista aineista tämäkin tietoisuustihentymä, tähtitaivaan alla ja juuri nyt iPadin äärellä koostuu.

Elää ajan harhassa

Tehdään tämä ensin selväksi. Suomen "virallinen" tähtitieteilijä Esko Valtaoja on tehnyt arvokasta työtä popularisoidessaan tähtitieteen piirtämää kuvaa merkillisestä maailmankaikkeudesta. Tämä on hieno asia. Eilen Turun Sanomissa julkaistussa "maailmanlopun kolumnissaan" Valtaoja tuo kuitenkin esiin ylimielisyytensä ja väärän varmuutensa tieteellisen tiedon valekaavussa. Samalla hän vahvistaa asemaansa muiden suomalaisten tieteisuskovien joukossa. Valtakuntamme "virallinen" fyysikko Kari Enqvist ja Valtaoja kisaavat tieteellisen maailmankatsomuksen ylipapin tittelistä ja tieteen voittokulun sokaisema, kaikesta henkisestä vieraantunut kansa hurraa. Kovin tasaväkiseltä vääntö näyttää.

Valtaoja kritisoi kolumnissaan tuomiopäivän profeettoja. Tätä agendaa en sinällään näe ongelmallisena. Sen sijaan Valtaojan itsevarmat lausunnot tulevaisuudesta ovat älyllisesti kestämättömällä pohjalla. Ne pohjautuvat ajatteluvirheeseen. Jos jokin niin tämä on noloa tieteisuskovalle! Älyllinen virhe = skandaali. Valtaoja toteaa esimerkiksi että "lauantaina moni ihminen tulee olemaan hämmästynyt." Oikeasti, ihan "aikuisten oikeasti" - arvostettu professori Valtaoja tai professori Enqvist, tai sinä, hyvä lukija tai minä, poloinen bloggari tässä ja nyt - meistä kukaan ei 100% varmuudella tiedä yhtään mitään perjantaista, huomisesta tai edes minuutin päästä koittavasta hetkestä. Minä en varmuudella tiedä yhtään mitään siitä mitä tulen lopulta sanoneeksi tässä bloggauksessa. Itse asiassa en tiedä edes sitä miten tämä lause tulee päättymään… tuohon se ei päättynyt. Jaaha, se päättyi tuohon. Kuinka Outoa!

Ymmärrän, että kaikki tämä saattaa sittenkin kuulostaa sinusta itsestäänselvyydeltä, mutta malta hetki. Tässä itsestäänselvyydessä, ihan siinä sen keskellä, piilee nimittäin suuri totuus. Useimmiten me harhaudumme elämään lineaarisen aikakäsityksen kuvitelmassa. Sitä voisi sanoa myös nukkumiseksi. Me kuvittelemme, me uskomme (!), että meistä riippumatta on olemassa ”jossakin tuolla” sellaiset asiat kuin ”eilinen” ja ”huominen” ja että niille pitäisi tehdä jotakin. Näemme ajan ulkopuolellamme olevana jatkumona, janana. Katsomme vakavina kalentereitamme, jotka ovat täynnä merkintöjä ja uskomme että ne ovat jotenkin totta - huominen, ensi viikko, tulevaisuus on totta. Ennenkaikkea se on lukkoonlyöty, sovittu ja ennaltamääritetty. Mikä onkaan Tärkeän Ihmisen tunnusmerkki? Kalenteri täynnä sitoumuksia.

Ensisijaisen tärkeää modernin ihmisen vinoutuneeseen aikakäsitykseen liittyen on käsittää, että sen myötä ihminen on suuressa vaarassa menettää otteensa, vieraantua siitä ainoasta mitä hänellä oikeasti 100% varmuudella on. Siitä ainoasta, mikä oikeasti on tärkeää. Siitä ainoasta, jossa kaikki oleva on. Siitä ainoasta mahdollisuudesta, jossa voi tuntea, tahtoa, ajatella, puhua, toimia, vihata, rakastaa, surra. Se on se ainoa paikka, jossa voimme hengittää, katsoa, koskettaa, elää, ilmaista itseämme. Se on se ainoa paikka, jossa voimme olla oma itsemme. Viittaan siihen ainoaan, itsestään selvään, ilmaiseen, kaikille ja kaikkialla tarjolla olevaan. Se ainoa on kuin sokea täplä käsitteellisesti ehdollistuneessa lineaarisen aikakäsityksen pauloissa rimpuilevassa mielessä. Mikä Se on? Se on Tämä, se on Tässä. Se on Nyt. Ainutlaatuinen nyt. Kirjoitan näitä sanoja juuri ja vain tässä hetkessä. Sinä luet näitä sanoja ainutlaatuisessa nyt-hetkessä. Tässä ja nyt. Nyt-hetkessä on kaikki ja mitään muuta ei ole. Kaikki reflektointi tapahtuu ajattomassa nyt-hetkessä.

Missä nyt sijaitsee? Missä tämä maaginen paikka on? Tässä huipentuu elämän ihanan näytelmän juoni: nyt sijaitsee tietoisuudessasi. Ei missään muualla. Toistan. Nyt on tietoisuudessasi, ei missään muualla. Pimpeli pom. Se oli sinun herätyskello. Aika herätä. Sinulla on "vain" nyt ja se "sijaitsee" tietoisuudessasi. Tämä on suuri mahdollisuus.

Todettakoon etten missään tapauksessa väheksy suunnitelmallisuuden merkitystä – se olisi järjetöntä. Totta kai me tarvitsemme uskoa huomiseen, jotta saamme jotakin aikaan. Esimerkiksi minulla on kalenterin mukaan tiettyjä suunnitelmia tälle iltapäivälle ja huomisellekin, kuten meillä kaikilla. Vaikka en todellisuudessa pysty lausumaan perjantaista mitään varmaa, teen kuitenkin tiettyjä valmisteluja niin että pystyn tarvittaessa lunastamaan lupaukset. Toimin nykyhetkessä, tässä ja nyt, tarkoituksenmukaisella tavalla niin että jos kuvitteelllinen tulevaisuus todella realisoituu nykyhetkeksi, pystyn edelleenkin toimimaan tarkoituksenmukaisella tavalla.

Niin hassulta kuin se ehkä kuulostaakin, Valtaojan kolumnissa ilmenevällä ajattelulla ja maailmanlopun maakareilla on paljon yhteistä. Molempia yhdistää aikakäsityksen harha. Molemmat elävät "sitku"-todellisuudessa. Sitku, eli "sitten kun tiede kehittyy riittävän pitkälle niin kaikki ihmiskunnan ongelmat ratkeavat". Tämä on Valtaojan, Kari Enqvistin ja muiden tieteisuskovien mantra. "Sitten kun tulee maailmanloppu, kaikki muuttuu paremmaksi", on puolestaan metafyysistä eskapismia harrastavien uskovaisten mantra. Huomaatko harhan? Kyllä, huominen on hypoteesi. Se on ihan hyödyllinen hypoteesi, mutta se asetetaan tässä ja nyt ja sitä eletään todeksi koko ajan tässä ja nyt. Ei missään muualla. Pimpeli pom.

Minättömyys ja kaikkeus

"We are truly free when we can look into a mirror and not see ourselves, but the entire Universe, minus ourselves. (...) There is no such thing as a miracle from God when you realise that everything is a miracle from God; and thus the word 'miracle' and the word 'God' are unnecessary, and it is enough to simply be alive, God or no God, miracle or no miracle, prayer or no prayer." - Jeff Foster

Tiedostamaton, unet, take 1.

Freud/Jung

Kokemukseni on opettanut että suhde sisäiseen ja etenkin tiedostamattomaan on tärkeä. Tiedostamaton / alitajunta. Tässä kohtaa kaksi suurta nimeä nousee esiin. Freud vs. Jung. Katson että kaikki moderni psykologia on alaviitteitä kyseisiin nimiin.

Käsitykseni, ensin Freud: alitajunta on jonkinlainen torjuttujen/tukahdutettujen/kipeiden tunteiden/ajatusten "kaatopaikka" jonka tietoisuus pyrkii pitämään "kaapissa", piilossa. Alitajunta on "vihollinen". Tietoinen ihminen on sodassa itsensä kanssa.

Jung: tiedostamaton - valoineen ja varjoineen on mahdollisuus, voimavara, rikkaus, ei uhka. Eheytyminen on tiedostamattoman integroitumista itseen, individuaatio on omaksi itsekseen tulemista. Kyllä, tässä kohtaa olen kirkkaasti jungilainen. :-) Tässä kulkee merkittävä rajalinja. Tähän kannattaa kiinnittää huomiota.

Aika - ainutlaatuinen nyt

Carpe diem

Olen tässä leikkinyt iPadilla muutaman päivän - videotoimintoakin innostuin kokeilemaan. Tanskalais-ruotsalainen pihakoira menossa mukana ;-)

Aito persoona

Olen tässä pohtinut... persoonaa, persoonallisuutta. Käsitteitä käytetään yleensä positiivisessa merkityksessä. Persoonallisuus on tavoiteltavaa. Esimerkiksi tänään eräs henkilö kirjoitti persoonasta juuri tähän sävyyn.

Persoona on kuitenkin hieman hankala käsite sikäli että se alkujaan viittasi näyttelijöiden naamioihin (lat. persona). Onko tavoiteltavaa olla henkilö joka "naamioituu", piiloutuu erilaisiin rooleihin elämän näyttämöllä? Onko hohdokasta olla "feikki", väärennös?

Toki persoonan voi käsittää myös toisin. Persoona voi merkitä arvokkaan ainutlaatuista, yksilöllistä. Ihminen on tätä kun hänellä on sisäinen rauha. Silloin hän on aito, rooliton, naamioton. Paljas. Läsnä. Ihmisellä on silloin elävä yhteys sisimpäänsä, sydämeensä. Siellä, sydämessään ihminen voi kohdata ehdottoman rakkauden. Hyväksymisen. Armon. Valon. Jumalan. Mitä käsitettä nyt sitten kukin tykkää käyttää. Tällainen ihminen kohtaa aidosti Toisen; Toinen on pyhä ja ainutlaatuinen tietoisuus. Tällaiselle ihmiselle jokainen on lähimmäinen.

Ihmeellinen nyt

Olen elänyt viime aikoina kuin seikkailussa. Asiat loksahtavat paikoilleen, järjestyvät, sujuvat. Synkronisiteettisiä päivittäin. Flow. Ilo, läsnäolo. Ihanien ihmisten kohtaaminen. Tunnen suurta kiitollisuutta että olen saanut kokea kaikkea tätä. Myrskyisiä päiviä tulee vielä, varmasti. Mutta nyt nautin auringonpaisteesta. Luulen käsittäväni myös myrskyn salatun siunauksen. "I have lived on the lip of insanity, wanting to know reasons, knocking on a door. It opens. I've been knocking from the inside." - Rumi

Läpimurto?

Olen useassa aiemmassa postauksessa viitannut vanhaan ajatukseen joka esiintyy monessa esoteerisissa opissa - egoon ja sen kieltämiseen. Olen viime aikoihin asti allekirjoittanut ajatuksen egosta kantona kaskessa, koettelemuksena joka on "voitettava" jotta vapautuisi totuuteen ja valoon. Olen ajatellut että perille pääseminen, lopullinen oivallus, valaistuminen edellyttää itsettömyyttä, persoonasta luopumista.

Marraskuu 2012 aikana ajattelussani on tapahtunut muutos. Olen kokenut päihdyttäviä onnenhetkiä ihmetellessäni tähtitaivasta, olemassaoloa ja omaa elämääni. Esimerkiksi eilen.

Tallustelin rapsakassa pakkasillassa, koiran kanssa, pikkuhiljaa metsittyvällä hylätyllä kylätiellä. Kirkas tähtitaivas. Vau! Mietin pientä ihmistä tomuhiukkasella nimeltä Tellus. Kosmoksen mittasuhteiden äärellä alkoi päätä huimata; 100 miljardia auringonkaltaista tähteä kotigalaksissamme, 100 miljardia galaksia maailmankaikkeudessa. Huh, niin suuri ajatus niin pienen ihmisen tajunnassa!

Lumi narskui kenkien alla. Koira puikkelehti vasemmalle ja oikealle. Taisi sitä palellakin, takista huolimatta. Käsittämätön mittakaava teki nöyräksi. Ego mureni, kunnioitus ja ihmetys valtasi mielen... ja kiitollisuuden tunne... on etuoikeus todistaa tätä kaikkea. Koin että on hienoa olla yksilöllisesti, persoonana olemassa tässä ihmeellisessä seikkailussa jota elämäksi kutsumme. Elämä... Mistä tässä kaikessa on oikein kysymys? Koin syvän ei-tietämisen tilan... Hämmästyttävää. Nimittäin. Ei-tietämisessä, ihan siellä keskellä, majaa piti ymmärryksen ylittävä rauha. Ja rauhan kämppäkaverina oli rakkaus. Koputin oveen, se oli auki. Astuin sisään ja... huomasin olevani perillä, lähtöpisteessä. Minuudessa. Egottomassa itseydessä. Keskellä kosmosta. Ei-missään. Koira nosteli kylmissään tassujaan. Pakkasillassa. Tähdet, koira ja minä.

Olen aiemminkin kokenut saman. Kyse on jonkinlaisesta haltioitumisesta. Onnesta. Harmoniasta. Tasapainosta. Aika ikään kuin pysähtyy. On vain nyt. Olen monesti miettinyt kuinka säilyttää "se", kuinka pitää kiinni "siitä". Olen yrittänyt takertua "siihen". Olen ajatellut että nyt en päästä "tästä" irti. Pidän "tästä" kiinni. Ja eihän se onnistu. Jossakin vaiheessa olen taas huomannut olevani ei-autenttisessa, epäaidossa olemisen tilassa, olen huomannut olevani eilisen muistojen ja huomisen haaveiden ja pelkojen upottavalla suolla. Haltioitumisen hetki muistona vain mielessä. Miten taas eksyinkään "siitä"? Nyttemmin on alkanut vaikuttaa siltä että "siihen" ei tarvitse takertua, tarttua tai kiivetä. Sillä "se" on - aina - tässä. Nyt-hetken ikuinen mysteeri. Ihana salaisuus. "Siihen" pudotaan, "siinä" ollaan, "siinä" levätään. Aina.

Persoonattomuus, minättömyys on mahdoton asia ihmiselämässä. Itseilmaisu, toiminta, eläminen ihmisenä tässä maailmassa "erillisyytenä" ilmenemistä. Oleellista on oivaltaa että valaistuminen ja persoonallinen elämä eivät ole toisensa poissulkevia vaihtoehtoja. "Eläminen maailmassa mutta ei maailmasta" on sekä/että-asetelma, jossa ihminen toisaalta tiedostaa oman elämänsä ja persoonansa ainutlaatuisuuden ja arvostaa sitä ja toisaalta tuntee olevansa olemuksessaan yhtä Kaiken kanssa.