1. Pidän jokaista ihmistä filosofina. Ihmiset eroavat toisistaan siinä, että osa jo toteuttaa filosofiuttaan ja osalla filosofius on vielä potentiaalisena mahdollisuutena, uinuvana kykynä. Filosofi on totuuden etsijä. Filosofi kokee olemassaolon ydinkysymyksiksi klassiset kuka olen, mistä tulen, minne menen ja miksi. Jokainen ihminen vastaa näihin kysymyksiin elämäntavallaan, arvoillaan, ajattelullaan, sanoillaan ja teoillaan. Monet vastaavat tiedostamattaan, mutta filosofi haluaa vastata kysymyksiin tietoisesti. Johdonmukaisesti. Sitoutuen. Sillä filosofi rakastaa viisautta.
2. Seksismin läpäisemässä ajassa moni sekoittaa toisiinsa rakkauden ja himon. Erotisoituneella ja esineellistävällä medialla ruokittu mieli turtuu. Kaikki maistuu samalle eikä mikään tunnu miltään. Tarvitaan yhä kovempia ja isompia annoksia. Todellinen rakastaminen on sitoutumista ja vastuuta. Se on toimintaa. Se on kanssaihmisen huomioimista. Todellinen rakastaminen on herkäksi tulemista. Herkältä ei jää mitään havaitsematta. Herkkä kuulee viisauden kuiskauksen. Herkkä näkee arkeen kätkeytyneen kauneuden. Todellinen rakastaminen on myös vahvaksi tulemista. Vahva kestää koettelemukset ja kiusaukset. Vahva on juurtunut klassisiin totuuden, hyvyyden ja kauneuden perusarvoihin ja ilmentää niitä. Todellisen rakastamisen paradoksi on siis olla vahva ja herkkä samanaikaisesti. Filosofi kykenee rakkaudessaan ratkaisemaan tämän paradoksin. Sillä filosofi rakastaa viisautta.(kuva Interfaith peace mandala - http://love-wisdom.zaadz.com/photos/view/15442)
3a. Dualismin ansakuopassa tunteet ja järki käyvät ikuista painia keskenään. Tunteet vievät ihmistä tuonne ja järki tänne. Älykkäänä itseään pitävä dualisti pyrkii ratkaisemaan dilemman turvautumalla järkeen ja alentamalla tunteet ”vain tunteiksi”. Älykäs dualisti toteaa vakavina pitämiensä asioiden äärellä mielellään, että ”tässä ei ole tunteilulle sijaa”. Älykäs dualisti tulee kovaksi tukahduttamalla tunteet. Viisauden löytänyt sen sijaan ylittää tunteen ja järjen välisen ristiriidan. Viisaus on tunteen ja järjen harmoniaa. Viisaudessa tunne ja järki eivät sekoitu, vaan ne yhdistyvät ja syntyy jotakin uutta. Synergiaeduista puhutaan paljon esimerkiksi tiimityöskentelyn ja yritysfuusioiden yhteydessä. Yksi plus yksi on enemmän kuin kaksi. Moni dualisti sanoo ymmärtävänsä tämän matemaattisen mahdottomuuden. Tunteen ja järjen välisen ristiriidan ylittämiseen sisältyy sama ylimatemaattinen yhtälö; viisaus on enemmän kuin tunne plus järki. Filosofi kykenee viisaudessaan ratkaisemaan tämän yhtälön. Sillä filosofi rakastaa viisautta.
3b. Viisaus ei ole abstraktia käsiterunoutta, vaan se on konkretiaa. Viisaina hallitsijoina pidettyjen Salomonin ja Hesekiaan kokoamissa Sananlaskuissa puhutaan paljon viisaudesta. Viisaus esitellään useassa yhteydessä persoonana, joka tahtoo olla yhteydessä ihmiseen; ”Minä, viisaus, viihdyn älyn seurassa, harkinta ja tieto ovat kumppanini (Snl. 8: 12). Vanhan testamentin yleensä kovin patriarkkinen ajattelu maskuliinisine jumalakuvineen yllättää tässä kohtaa. Viisauteen nimittäin viitataan feminiinipronominilla. Kreikankielisessä vanhassa testamentissa, Septuagintassa, tämä älyn seurassa viihtyvä viisaus on nimeltään Sofia. Kyllä, se sama Sofia, josta filoSofiassa alkujaan oli kysymys. Niinpä on ymmärrettävää, että filosofi rakastaa viisautta.(kuva Hagia Sofia / Holy Wisdom, http://www.wheeloftheyear.com/2006photos.htm)
Viisauden polkua asteleva alkaa elää todeksi olemisen tapaa, jossa minuus, rakkaus ja todellisuus yhtyvät. Hän saattaa todeta että minää ei enää ole ja samalla hän kuitenkin kokee että vasta nyt hän on todella löytänyt todellisen itsensä. Dualismin tasolla tämä on mahdotonta, mutta rakkaussuhteessa Sofiaan tämä saavutetaan. Amor vincit omnia.
-gs
20 kommenttia:
Tuli mieleeni Raamatun kirjoitukset ja uskoon tuleminen. Ja siitä taas tuli mieleeni, että jos luen Aristoteleen (tai Platonin) kirjoituksia ja oivallan niistä jotain ihmeellistä, jonka voin pitää totena niin olenko uskossa.
Minulle on muuten sanottu, että filosofian lukeminen ja filosofointi on saatanan palvontaa.
Kaikkea sitä tosiaankin maailmalta kuulee.
Harmi, kun et varannut osaa 5/5.
Kaikkea tosiaan kuulee.
Kuten kirjoituksessani yritän osoittaa, filosofia on kirjaimellisesti viisauden rakastamista enkä ymmärrä miten joku voi tässä kohtaa nähdä yhteyden saatanan palvontaan.
Epilogi saattaa olla luvassa ;)
-gs
En muista enää tarkkaan selitystä s.. palvonta väitteelle. Tueksi lausuttiin kyllä ihan Raamatun lauseitakin.
Se syy liittyi jotenkin siihen, että filosofia yrittää löytää selityksiä asioille, joihin ei ole muuta selitystä kuin Jumalan sana. Raamatun tulisi olla ainoa teos, josta elämän tarkoitusta ja muita "syntyjä ja syviä" tutkitaan.
No, sanoja kuului samaan uskontokuntaan, jossa aikuinen nainen ei saa palmikoida hiuksiaan. Nuttura sopii ja hiuksen avoinna tai melkein vaikka miten, mutta ei palmikolla.
Totuuksia on niin moneen lähtöön kuin on etsijöitäkin.
Tuollaisia esittävälle olisi helppo viitata pariin raamatun kohtaan;
"koetelkaa kaikki ja pitäkää se mikä hyvää on" (1 tess 5:21)
"Olkaa siis viisaita kuin käärmeet ja viattomia kuin kyyhkyset" (matt 10:16)
Lisäksi löytyy suuri määrä viisauteen kehottavia ajatelmia mm. sananlaskuista.
Totuuksista vielä - mikä on totuus esimerkiksi ihmisestä? Toki on monta näkökulmaa, mutta olisiko jotakin yleispätevää totuutta?
-gs
Hei! Oli kiva lukea pohdintojasi filosofiasta. Osassa 4/4 esität toisen määritelmän filosofille: filosofi on totuuden etsijä. Aikaisempi määritelmä piti filosofia viisauden rakastajana. Tietysti voi sanoa, että samasta asiasta on kysymys, mutta eikö sinustakin ole mahdollista nähdä ne myös luonteeltaan erilaisina määritelminä. Mielestäni tämä jälkimmäinen määritelmä on paljon nöyrempi suhtautumisessaan kaiken maailman totuuksiin.
Kiitos kun jaksoit lukea ja kommentoida, Tuomo!
Viisauden rakastaminen & totuuden etsiminen ovat toisiaan täydentäviä ilmaisuja.
Tarkoitukseni ei ollut mikään hybrispullistelu, kun puhuin viisauden rakastamisesta. Rakastaminen on huomion suuntaamista rakastettuun - tässä kohtaa se on Sofia. Sofiaan suuntautuva rakastaminen on prosessi, jossa minä tulee pienemmäksi ja Christo in nobis suuremmaksi.
Totuuden etsiminen on toki siinä mielessä nöyrempi ilmaisu, että siinä myönnetään ekplisiittisesti, että vielä on matkaa jäljellä.
Mutta oppimis- ja kehittymisprosessi se on rakkaudenkin tietä taivallus.
-gs
Anteeksi. Ilmaisin itseäni kehnosti. Jälkimmäisellä määritelmällä tarkoitin sitä, jonka kommentissani ilmaisin jälkimmäisnä.
Tarkoitin siis, että viisauden rakastaminen on nöyrempi ja realistisempi kuin totuuden etsiminen. Viisaus on joustavampi käsite kuin totuus. On nöyrempää puhua viisaudesta kuin totuudesta.
anteeksi vielä sekaiset ilmaukseni.
No problem, Tuomo.
Lopulta molemmat ilmaisut tähtäävät samaan -
saman vuoren huipulle, kumpikin oman polkunsa suunnasta.
-gs
Mutta olen kuitenkin näkevinäni eron. "Rakastan viisautta" on pragmaattisempi elämänasenne kuin "etsin totuutta".
Totuuden etsijän reppu on tyhjä, kunnes hän sen totuutensa löytää. Viisauden rakastaja löytää matkan varrelta yhtä ja toista mielenkiintoista ja käyttökelpoista. Totuuden etsijältä puuttuvat mielestäni ne persoonalliset ja mystissävytteiset piirteet, joita kirjoituksissasi kuvasit.
Viisauden rakastajalla on armollisempi suhde myös muihin matkailijoihin. Hän saattaa jopa repustaan jotakin toisille kulkijoille jakaa. Mutta jos reppu on toisella tyhjä, hän on vain nälkäinen ja kiukkuinen.
Jos joudut valitsemaan, kumpi filosofi olisit: totuuden etsijä vai viisauden rakastaja?
Tämä oli tällaista saivartelua - filosofointiako?
Vastaan näin, että totuuden etsijä kohtaa viisauden (sillä "etsivä löytää") joka on totuus, saa syventyä siihen (sillä "kolkuttavalle avataan"), rakastaa ja vaalii sitä (sillä se on kalleinta mitä ihminen voi löytää) ja näinollen hänestä on tullut viisauden rakastaja (=filosofi).
-gs
Minustakin jokainen ihminen on filosofi, ja huomaan sen aina opiskelijoissani. Joillakin on liikkuvampi mieli kuin toisilla.
Todellinen rakastaminen ja todellinen rakkaus on varmasti kaikkea tuota mitä sanot. Voiko olla niin paljon rakkautta että rakastaa saatanaakin? Onko se paradoksi?
Olen ajatellut arkielämän tilanteissa tunteista ja järjestä että elämänviisaus kehittyy juuri siinä kun etsii tasapainoa niiden välille ja itselleen niiden avulla. Jos tunteet vellovat liikaa, järki astuu esiin. Jos järkeilee jonkin asia kanssa liikaa, pitää muistuttaa siitä että tunteet on otettava huomioon. Hyvässä elämässä on mukana molempia ja paljon muuta.
"Rakastan viisautta" ja "etsin totuutta". En osaa ajatella noita kahtena erillisenä elämänasenteena. Minusta toista ei ole ilman toista. Totuus löytyy viisaudesta, viisaudella. Viisaudessa on totuus.
Tuomon mainitsema nöyryys on minua kiinnostava asia. Hyviin elämäntaitoihin kuuluu sopivassa suhteessa oikeanlaista ylpeyttä ja oikeanlaista nöyryyttä. Yritän viisaasti tavoitella oikeaa annostusta tiellä totuuteen.
Gnothin flilofia-trilogian viidettä osaa odotellessa...
Tämä on oikeastaan kommentti gs:n 1. kommenttiin 28.9.
Cogito ergo sum. Ajattelen olen siis olemassa. Vivere est cogitare. Eläminen on ajattelemista. Siinä pari osuvaa sanontaa ihmisenä olemisesta.
Onko ne sitten ehdottomia totuuksia, mielestäni ei. Minulle ainakin riittää ihmisen määritelmäksi se, että joku toinen ajattelee toisen olevan ihminen. Tai että on ainakin joskus ajatellut tai voisi ajatella jos olisi tiennyt toisen olleen olemassa.
Onko ihmisten välinen viestintä mahdollisuus ihmisyyden mitta. Yhteysmahdollisuus siinäkin tapauksessa että se ei ole käytännössä mahdollista.
Rita ja pikkuliina - kiitos kommenteista!
Rita;
Esität haastavan kysymyksen - "voiko olla niin paljon rakkautta että rakastaa saatanaakin?"
Vastakysymys voisi olla "mikä/kuka on saatana?"
Minä en usko persoonalliseen pahuuteen.
Nasaretin miehen oma ohje ns. pahaa kohtaan oli kehotus kääntää toinenkin poski... Pointti on, ettei pahaan tule vastata pahalla, eikä väkivaltaan väkivallalla - se on kuin tulen sammuttamista bensalla.
Jungilaisessa psykologiassa puhutaan persoonan varjosta - minuuden piirteistä, jotka koetaan epämiellyttäviksi. Mikäli kokee inhoavansa jotakin toista ihmistä, kyse on jungilaisittain oman persoonan varjon tunnistamisesta toisessa. Tämä varjon ulkoistaminen on saattanut johtaa saatanan keksimiseen, kuka ties.
Jos ajatellaan, että paha on tietämättömyyttä ja valon puutetta, niin tiedon ja valon lisääminen poistaisi pahan. Ehkäpä jokainen viisauden rakastaja voi tällaisena tuikkuna toimia?
Tunteista ja järjestä - kyllä, tasapainoahan siinä etsitään ja kun sitä elämänviisautta riittävästi karttuu, tasapaino löytyy.
Ja vielä nöyryydestä - se on välttämätöntä, kyllä. Ylpeys liittyy egoon ja viisauden tiellä ego pienenee. Samalla se todellinen minuus (joka on nöyrä ja hiljainen ja kuitenkin vahva) pääsee esiin.
-gs
pikkuliina; yleispätevän totuuden määrittäminen / löytäminen ihmisestä ei ole helppoa, kuten varmasti huomaat.
Ajatteluun kiinnitetään tyypillisesti huomiota. Siihenhän termi "homo sapiens", viisas ihminenkin viittaa.
Eräässä toisessa kohtaa nostin esiin kyvyn rakastaa. Minusta ihmisyys on rakastamista ja rakastettuna olemista. Jos näitä ei ole, kovin on tyhjää elämä ja mieletöntä ihmisyys.
-gs
Paha ja pahuus ei ole tiedon puutetta vaan välittämisen puutetta. Kyseessä on tunne, joka vallitsee jossakin eikä mikään joku. Pahuudessa tieto lisää pahuutta koska hyvän tunne puuttuu.
Onko paha ihminen sitten ihminen, jos hän ei tunne rakkautta eikä kukaan rakasta häntä. Mielestäni rakkaus ei ole ihmisen mitta.
Maailmassa on paljon hyviä ihmisiä, jotka eivät saa rakkautta eivätkä jaksa itse rakastaa. Siksi käyttäisin mieluummin keskinäiseen yhteyteen lievempää ilmaisua kuin rakkaus.
Mielestäni ihmisyyteen kuuluu empatiakyky ja mielikuvitus. Ja rakkaus taitaa sisältää kumpaakin.
Joten mitä minä sitten oikein ajattelen. Ilmeisesti haluan vain sanoa toisin sanoin.
Raamatun mukaan Saatana on Jumalan poika, joka kierteli maailmaa tarkastelemassa ihmisten edesottamuksia. En ota kantaa onko hän todella olemassa vai ei.
Rakastan viisautta etsiessäni ja kulkiessani kohti totuutta, sillä matkalla olo on elämä itse parhaimmillaan.
pikkuliina;
en väittänyt enkä väitä ihmistä pahaksi jos hän ei ole yhteydessä rakkauteen.
Käsitykseni on, että ihminen tulee Ihmiseksi vasta yhteydessä rakkauteen. Ilman tuota yhteyttä ihminen on enemmän tai vähemmän eksyksissä. Rakkaudella tarkoitan tässä kohtaa samaa kuin Filosofia-postauksissani. Sofiaa, viisautta.
Ihminen tulee todelliseksi itsekseen sikäli kun hän kasvaa pois egoistisesta minästään ja integroituu rakkauteen.
Toinen tapa ilmaista sama on todeta Johannes Kastajaa mukaillen; ”minun tulee vähetä ja Hänen, tuon toisen kasvaa”. Hän, tuo toinen, on Christo in nobis, jumalallinen rakkaus, jonka voimme kohdata sisäisesti.
-gs
Tämä keskustelu menee minulta nyt ohi ohimoiden. Me emme ilmeisestikään puhu samaa kieltä.
Jos tarkoitat rakkaudella intohimoa ja halua tuntea viisaus ja tuo viisaus on jokin elämää kantava oivallus tai tunnetila. Jotain joka on luo harmonian järjen ja tunteen käytön välille. Jokin joka luo ystävyyttä ja ymmärrystä ihmisten kesken niin mitä tarkoitat "rakastettuna olemista". Miten viisaus rakastaa? Vai meinaatko, että se tuo mielenrauhan, josta voi sanoa, että se antaa vastarakkautta.
Minusta vähän tuntuu, että ajattelen hieman laajemmin. Ei tietäminen tai tiedostaminen aina aikaansaa nimenomaan jotain hyvää. Eikä eikä edes viisauskaan.
Luulenpa, että hyppään tämän yli ja siirryn syrjään odottelemaan seuraavaa filosofia kirjoitustasi.
Todella mielenkiintoista!
Rakastaminen ja rakastettuna oleminen muuttuvat samoiksi, sillä subjektin ja objektin vastakkainasettelu haihtuu viisauden tietä edettäessä.
Ihminen tulee rakkaudeksi.
-gs
Rakastaminen ja rakastettuna oleminen muuttuvat samoiksi, sillä subjektin ja objektin vastakkainasettelu haihtuu viisauden tietä edettäessä.
Touché!
Väljästi tähän liittyen tulee mieleeni kun ihmiset usein kysyvät käydessäni syöttämässä dementoitunutta isoisääni vanhainkodissa, tunteeko hän minut. Olen aina vastannut, ettei sillä ole väliä kun minä tunnen hänet.
(En tarkoita tällä sanoa, että olisin viisauden tiellä tai jos olen, niin kompuroin :) mutta tällainen esimerkki vain nousi mieleeni.)
Mahtava kirjoitus, GS!
Tämä jotenkin nivoutuu myös siihen minun luovuuskirjoitukseeni (Luovan ihmisen läheisen tuskat).
Tuolta Teletopeliukessa luki näin lyriikan osioissa:
"Luova ihminen kykenee tunnistamaan omat tunteensa ja käsittelemään niitä kirjoittamalla."
Sinähän kirjoitit:
"Todellinen rakastaminen on herkäksi tulemista. Herkältä ei jää mitään havaitsematta. Herkkä kuulee viisauden kuiskauksen. Herkkä näkee arkeen kätkeytyneen kauneuden. Todellinen rakastaminen on myös vahvaksi tulemista. Vahva kestää koettelemukset ja kiusaukset."
Jotenkin luovuus, viisaus, herkkyys, rakkaus ja vahvuus nivoutuvat tässä nyt yhteen. Onnellisuuden resepti?
Lähetä kommentti