Olen kuullut sanottavan, että kaikki ihmissuhteet päättyvät aina lopulta onnettomasti; ero tai kuolema on väistämätön.
Todellakin, materialistisen ihmiskäsityksen kannalta näin on. Mikäli ihmissuhde ei pääty eroon, niin se päättyy kuolemassa, sillä se on tiedostavan minän päätepiste. Materialisti redusoi minuuden eläviin aivoihin ja kun aivot kuolevat, minuuden oleminen lakkaa.
Idealistisen ihmiskäsityksen valossa kuolema on portti johonkin toiseen tilaan jossa ihminen jatkaa olemassaoloaan jossakin toisessa muodossa, sillä minuus on jotakin muuta(kin) kuin elävien aivojen tila.
(idealismi tarkoittaa tässä tietysti filosofista idealismia joka on täysin toinen asia kuin arkikielen idealismi)
Ihmiskäsitykseni perusteella pätee
- kuolema on minän päätepiste
- kuolema ei ole minän päätepiste
Ristiriitaista?
Siinä määrin kuin olemme tietoisesti integroituneet ikuiseen meissä, siinä määrin me selviämme kuoleman koetuksesta. Se meissä mikä on vielä epäpuhdasta, itsekästä, egominäkeskeistä – se on katoavaista.
Käytännössä tämä tarkoittaa:
a) kuolema on subjektiivisen minän päätepiste – kyllä, sikäli kun minä on vielä egominäkeskeinen
b) kuolema on vain siirtymä toiseen tilaan – kyllä, sikäli kun minä on rakkausminä/kristustietoisuus -keskeinen
Henkisen ihmiskäsityksen valossa ihminen on ytimeltään ikuisuusolento jonka olemus on rakkaus.
Ihmisen haaste on kasvaa persoonaminän ylitse rakkausminuudeksi.
Olemuksensa kautta rakkausminuusihminen on ikuisessa suhteessa toisiin rakkausminuuksiin.
-gs
6 kommenttia:
Hyvä! Mutta kiinnostava kysymys on, onko tuo transsendetti "rakkausminuus" tietoinen? Ja jos on, millä tavalla? Onko se tietoinen itsestään, vai onko sen olemus "tietoisuus"?
Gs, sinulle on tunnustus blogissani. :)
Kiitos kommenteista ja vielä kerran kiitos Heidille tunnustuksesta!
m:r;
Käsitän niin, että rakkausminuus on normaalilla maailmassa elävässä ihmisellä ikään kuin uinuvassa tilassa, siis tiedoton. Joissakin tilanteissa ihminen saattaa saada siihen väliaikaisen kosketuksen ja tämä voi olla kimmoke, lähtölaukaus syvälliseen itsen ja elämän pohdiskeluun.
Rakkausminuus on siis tässä valossa ikään kuin potentiaali, mahdollisuus, joka voi realisoitua, tulla tietoiseksi tai ei.
Tai asian voi ilmaista tietoisuuden näkökulmasta myös niin, että tietoisuus voi integroitua rakkausminuuteen ja tuossa integroitumisessa egominä vähitellen liudentuu pois ("en enää minä").
Vielä yksi näkökulma;
rakkaustietoisuus on ikuisuuden kipinä sisällämme, yhteytemme todelliseen alkuperäämme.
-gs
Näköjään olen samalla asialla Heidin kanssa (huomasin sen jo hänen blogistaankin), mutta kiitoksia ei saa koskaan liikaa. Siksi minunkin blogissani on sinulle pieni tunnustus: http://kimmonkamera.blogspot.com/2008/01/sain-kukkia-ja-kunniamaininnan.html
tämä käsitepyörittely on uskomatonta. En ole laskenut, kuinka monta dead-endiä tässä jutustelussa on tullut. Olisiko kannattavaa hetki ihmetellä tieteenfilosofiaa yms. argumentointijuttua? Huhhuh.
herra47kö se sieltä puskista tähtäilee :)
Tieteenfilosofiaa ja logiikkaa on kyllä opiskeltu... Ehkä ne dead-endit ovat vain subjektiivisia?
-gs
Lähetä kommentti