Tietoinen tie toinen

Ideat tai ajatukset eivät ole minun tai kenenkään muunkaan. Koskaan. Ajatukset ilmenevät tietoisuudessa, ajatus "minuudesta" ja "minun ajatuksesta" mukaanlukien. Sen sijaan, että jokin ajatus tai idea olisi sinun tai minun, se on tietoisuuden avaralla, rajattomalla ja loputtomalla kentällä ilmenevä käsitteellinen epäjatkuva ilmiö. Tämä ilmiö tulee tai on tulematta "julkiseksi". Se tulee tai ei tule lihaksi. Manifestaatio tapahtuu jos on tapahtuakseen jonkun persoonan kautta.

testing 360 panorama ipad

1st test @work http://360.io/9hD9LQ

Herääminen

Tietoisuuden varjot ovat pelottavia niin kauan kuin niitä pakenee. Varjojen kohtaaminen (tai dramaattisemmin ilmaistuna demonien katsominen silmästä silmään) johtaa katharsikseen, puhdistumiseen. Se on pelottavaa. Mutta se on vapauttavaa. Siihen voi tarvita kanssakulkijan apua tai sen voi tehdä yksin. Se on heräämistä. Se on valaistumista, sillä valo tuodaan pimeyteen.

Stand up and sit down. Olet perillä.

Tietoisuuden luotaamista; tuntemukset, ajatukset, identiteetti. Eheytyminen. Vapaus.

iMovie, iPad ja leikkisä mä

Mitä filosofia on? Mitä se ei ole?

Sit-down filosofiaa.

Viha ja anteeksianto

Avainkysymys: mitä on "rakentava" vihan purkaminen? Viha ei kohdistu Toiseen. Rakentava vihan purkaminen on ennen kaikkea sisäinen prosessi. Se on anteeksiantamista. Anteeksiantamisen voima on mykistävä. Vihan ja katkeruuden hautominen sairastuttaa mielen ja lopulta myös kehon. Anteeksiantaminen ei tarkoita välinpitämättömyyttä, kaiken "nielemistä". Se on irti päästämistä: En vaadi henkilöä x tilille näistä minuun kohdistuneista iskuista, vaikka ne satuttivat minua joskus. Ne eivät satuta minua enää tässä hetkessä, minä jatkan matkaani rauhassa. Toivon kaikesta sydämestäni, että myös Toinen löytää rauhan, sillä rauhattomuudesta ja tietämättömyydestä käsin hän minua kohtaan toimi niin kuin toimi.

Mitä enemmän valo saa meissä sijaa, sitä vähemmän kenenkään tekemiset tai sanomiset voivat meitä satuttaa.

Rakkaus ja onni

Mietin rakkautta nyt laajimmassa mahdollisessa merkityksessä... Minun on todettava, että mikään oleva ei ole olemassa ilman rakkautta. Todellisuus on itseään olevassa ja olevan kautta tiedostava Rakkaus. Ihminen voi tiedostaa kaikkiallisen rakkauden tai hän voi olla tiedostamatta sitä. Molemmissa tapauksissa oleminen on silti rakkaudesta riippuvainen.

Mitä on onni? Näen että kestävä onni on tiedostettu yhteys rakkauteen. Epäonnen, onnettomuuden kokemus on puolestaan tietoisuuden tila, jossa yhteyttä rakkauteen ei tunnisteta eikä tiedosteta.

Sinulla on siivet

Mitä on unelmointi? Mitä on haaveilu? Joskus se on eskapismia, pakoa todellisuudesta, harmaasta arjesta. Joskus se on vain sitkuttelua, "sitten kun joskus tulevaisuudessa... niin sitten olen vihdoinkin onnellinen."

Unelmat ja haaveet todistavat meidän hienosta kyvystä nähdä jotakin, jota muut eivät vielä näe. Parhaimmillaan ne inspiroivat ja kirjaimellisesti siivittävät meidät tilaan, jossa unohdamme erillisyyden idean ja lennämme hengen siivin unelmiamme kohti. Se ei ole pakenemista nyt-hetkestä, sillä lentämään me olemme tarkoitetut. Silloin elämästämme tulee lentämistä unelmassa kohti unelmaa. Unelmasta tulee totta tässä hetkessä. Siinä on onni.

Freudin kompastuskivi

Freud teki ihan hyviäkin juttuja, mutta minusta hänen ajattelunsa rajoittuneisuus kiteytyy neuroottisessa (pakkomielteen omaisessa) suhtautumisessa seksuaalisuuteen. Freud oli aikansa vanki siinä mielessä, että puritaanisen (tai "viktoriaanisen") ajan maailmassa 1800-luvun lopulla seksuaalisuudesta vaiettiin ja tämä tietysti johti erilaisiin patoutumiin ja pahoinvointiin.

Freud teki näistä havaintoja ja päätteli (mielestäni virheellisesti), että kaikki inhimillinen toiminta on seksuaalivietin sublimaatiota, siis verhottua tai peiteltyä seksuaalisuutta. Kaikki inhimillinen kulttuuri, tiede ja taide on seksuaalisuuden sublimaatiota. Kaikki. Minusta tämä on järjetön olettamus. Tämä Freudin dogmatisoima ajatus johti Freudin ja Jungin välirikkoon.

Tieteellinen ote ideologiana

Tieteellinen metodi on kovin monelle ideologinen valinta. Se ei siinä tapauksessa oikeastaan eroa mitenkään mistään muusta ideologiasta. Ideologialla tarkoitan tässä kohtaa dogmaattista ajattelua. Dogmaattisuus on kivettymistä vastakohtana avoimelle ja dynaamiselle otteelle.

Tieteen rajat asettuvat heti lähtökohdissaan. En tietenkään kiistä tieteen upeita saavutuksia, se olisi järjetöntä. Kritiikkin ydini kohdistuu tieteelliseen metodiin ja tieteelliseen tapaan määrittää rationaliteetti (järki) - tiede on ikään kuin monopolisoinut rationaliteetti-käsityksen. Toiminta ja ajattelu on rationaalista, jos vain jos se on harmonista tieteellisen otteen kanssa. On syytä käsittää, että tieteellinen ote pohjautuu dualistiseen tapaan käsittää todellisuus. Dualismi on hyödyllinen ajatusmalli monessa kohtaa, mutta jos takertuu dualismiin, menettää todellisuudesta ja ihmisyydestä olennaisia ulottuvuuksia. Dualismilla tarkoitan tässä kohtaa olevan jakamista minään ja ei-minään.

Suosittelen lämpimästi kvanttifysiikan perusteisiin tutustumista. Siinä maastossa yhä useampi tutkija on oivaltanut todellisuuden nondualistisen luonteen. Dualistinen ajatteluharha subjekti vs. objekti (tutkija vs. tutkittava) osoittautuu vain kivettyneeksi ajattelutavaksi.

Ensin on tietoisuus

Silmiin osui Ylen uutissivujen otsikko "Tähtitietelijät löysivät maailmankaikkeuden suurimman asian" (http://yle.fi/uutiset/tahtitieteilijat_loysivat_maailmankaikkeuden_suurimman_asian/6448376) "Avaruudesta on löydetty kvasaariryhmä, jota pidetään maailmankaikkeuden suurimpana rakenteena. Sen koko voi rikkoa jopa Einsteinin kosmologista periaatetta."

Niin. "Maailmankaikkeuden suurin asia" on olemassa vain sikäli kun joku tulee siitä tietoiseksi. Sinulle tämä tuli olevaksi, todeksi nyt ellet sitten aiemmin tästä ollut kuullut. Korostan, että kantani ei ole solipsistinen siinä mielessä että uskoisin asioiden lakkaavan olemasta jos en niitä ajattele. Tämä on muuten professori Esko Valtaojan naiivi käsitys solipsismista, jonka hän täräyttää lukijan silmille "Kaiken käsikirjan" alussa. Valtaoja väärinkäsittää solipsismin ajattelumallina, jossa kaikki on "vain mielikuvituksen" tuotetta. Tämä on klassinen olkinukkestrategia, jossa ajattelumallista kyhätään (tahallaan) väärinkäsitetty irvikuva ja osoitetaan sen onttous.

Miten ilmaisisin ajatukseni niin että Valtaojakaan ei väärin ymmärtäisi... Ilman havaintoa meillä ei ole mitään. Ilman havaintoa yllämainitusta kvasaariryhmästä meillä ei olisi siitä mitään tietoa. Tämän empiristinen tiedekin myöntää. So far so good. Sitten. Mitä on havainto, havaitseminen? Nyt ihan hitaasti. H-i-t-a-a-s-t-i. Havainto edellyttää tietoisuuden olemassaoloa. Professori Valtaojan tietoisuus on edellytys sille että professori Valtaoja pystyy sanomaan yhtään mistään yhtään mitään. Tämä on kirkasta logiikkaa eikä "mielikuvituksen tuotetta". Tietoisuus on edellytys sille että "todellisuus" on. Tietoisuus on edellytys sille, että "oleminen" on. Primääri puhdas tietoisuus on jakamaton yksi. Mysteeri. Sekundäärisenä tulee sitten käsitteellinen analysoiva lokeroiva mieli joka keksii subjektit, objektit, minän, ei-minän...

Puhua ja vaieta

Att tala är silver men att tiga är guld. Tuli mieleen lukion ruotsin tunnit ja opettaja K. Hämäläinen. Joissakin tilanteissa kultaa on avata suunsa eikä vaieta ja hiljaisesti hyväksyä vääryys ja toisinaan taas viisautta on vaieta. Zen-filosofian viisaat sanovat että ne jotka puhuvat, eivät tiedä ja ne jotka tietävät, eivät puhu. Kyse on mystisestä kokemuksesta jumaluudesta ja oivalluksesta, joka ei käsitteelliselle lokerointia rakastavalle mielelle avaudu, mystinen kokemus on käsitteellisen otteen tuolla puolella. Tällä puolella? Sillä puolella? Millä puolella? Joka puolella. Käsitteellinen ote ja käsitteelliseen otteeseen samastuva mieli (persoona, ego) on Tietoisuuden osajoukko. Käsitteellinen ote sisältyy tietoisuuteen, mutta tietoisuus ei ole yhtä kuin käsitteellinen ote.

Käsitteellistä otetta ja kieltä voi käyttää viisaasti ja hauskasti ja rakkaudella tai sitä voi käyttää repimiseen, raastamiseen, rikkomiseen ja nokkelaan tyhjäkäyntiin. Egon elinehto on jälkimmäinen, ensimmäinen taas happea sielulle.

- - -

Mistä nousee pelko? Pelko on nyt-hetken kieltämistä niin kuin se on. Pelko perustuu ajatukseen / kokemukseen siitä, että nyt-hetkessä on jotakin liikaa / liian vähän. Pelko (ja kärsimys) vahvistuu ja elää kun alamme sitkuttelemaan; sitten kun huomenna / ensi kesänä / eläkkeellä saan / pääsen / ostan sitä / tätä / tuota, sitten olen ehjä, olen onnellinen, mitään ei puutu. Tätä sitkuttelun tietä saa juosta maailman tappiin asti eikä kärsimys eikä pelko eikä viha lopu sen tien juoksijalla. Kääntäen, läsnäolo nykyisyydessä, nyt-hetken hyväksyminen valoineen ja varjoineen niin kuin se on nyt, on ikuinen tie rauhaan ja rakkauteen ja eheyteen. Nyt.

Lokeroiva mieli kompastelee

Rasismikeskusteluun löyhästi liittyen tuli mieleen eräs hupaisa kokemus 25 vuoden takaa, 80-luvun lopulta. Tämä ei ole rasismin kokemus, vaan liittyy stereotypioihin. Oltiin tyttöystävän kanssa reilattu reilut kaksi viikkoa Saksassa ja Kreikassa eikä oltu muihin suomalaisiin törmätty. Matkustimme laivalla Italian Brindisiin ja sieltä Roomaan. Hieno kaupunki, Roman Forum, Colosseum, Vatikaani... Eräänä iltana kävelimme rautatieasemalle selvittämään aikatauluja Pariisin suuntaan. Huomioni kiinnittyi pitkään tummaihoiseen mieheen, joka käveli meitä vastaan ja tuntui jotenkin tuijottavan. Olin hieman varuillani, kun hän pysähtyi kohdallamme, avasi suunsa ja sanoi...

"Moi, ootteko te Suomesta?". Siinä sitten kuulumisia vaihdettiin. Ilmeni, että mies oli kotoisin Tampereelta ja oli juuri tullut Senegalista sukuloimasta. Oli kuulemma ihanaa kuulla pitkästä aikaa suomen kieltä. Mansen murre soljui mieheltä sujuvasti samalla kun lokerointia rakastavasta kulmikkaasta älystäni lohkesi taas yksi kulma.

Being conscious - here and now

This is a test. I want to check if I'm able to think and express my thoughts in English. I'll also try to describe my thinking process. What is happening in my mind right now?

First some background. I've been using this iPad for a month. It seems that this provides me the sufficient computational needs so that I don't need any other computers at home. User experience is very satisfactory indeed and writing even longer texts is nice and easy as I have a separate keyboard (Logitech Ultrathin). My previous computer was a Windows laptop and as it broke I decided to try something completely different. At first I was about to buy a Win8 hybrid laptop (tablet+keyboard) but as they were sold out I chose iPad.

I've been using Facebook for 5 years and naturally I downloaded FB application for my iPad. A couple of days ago I noticed that Facebook asked me "What is on your mind?" Well, that is a serious question and as I love philosophy I started thinking seriously. What is on my mind?

At the present moment there are some perceptions of colours and shapes and with my conceptual mind I can refer to them as a "keyboard", "iPad", "cup of tea", "fingers dancing on the keyboard", "feeling the chair my body is sitting on", "feeling the table" etc. All these among many other things can be grasped within the conceptual mind.

But there is more in "me" or in "consciousness". I feel that my mind or my consciousness is not identical with its the contents. I can feel the "background" or the "space" within which the thoughts created by my conceptual mind arise. This means that the consciousness or "me" is more than the thoughts or feelings or sensations that arise. Actually the whole idea of individual or separate "me" or "self" or "I" is just a pattern of thought the conceptual mind loves to maintain. The ego identifies with the conceptual mind. It clings to it. The consciousness that is the "vessel" or "background" for all this is the real "me". This is a paradox because there is no "me" in the core of this being. "Me" or "I" is a concept that operates within the idea of duality; me - not me, I - not I etc. The pure consciousness beyond the conceptual mind is the true core of this being that you, dear reader, refer to as "gnothi seauton" and who sits here and writes these letters and words and sentences at this very moment.

So these thoughts were on my (conceptual) mind. These thoughts arised and were identified as I reflected the contents of this consciousness at this very moment. Now I sip some tea... wait a moment... Warm tea feels pleasant in my mouth. By the way, I wonder if it is really "my" mouth or is it more proper to say that it's a mouth that is an essential part of this body that this consciousness occupies? Anyway, it is very nice indeed to just sit here and enjoy the peace within. I hear some sounds, I hear the clock ticking. Actually I can hear two clocks. Second by second they both make a sound. These sounds don't mean anything. They're just sounds. Within the conceptual mind I can refer to them as "seconds" and "time is passing". But when I'm fully present here and now, time becomes irrelevant. Time is merely a convenient concept for reorganizing or memorizing things that someday were reality in the now or for planning things and ideas that are yet to come true in the now.

The only real reality (sic!) is the mysterious and miraculous now. Being present in the now somehow makes it possible to open a door that was and is always here within. Actually the door was always open, all I have to do is enter. I find myself in space within that is not comprehensible for the conceptual mind. Only some indirect sign posts or pointers can be said or written or thought about this core of my being. It appers to be nondual, timeless and eternal dimension of this being and the reality.

Läsnäolon taikuus

Huomaan merkillisen voiman läsnäolossa. Jos olen aidosti läsnä Toiselle, vuorovaikutuksella on taipumus nousta korkeammalle tasolle. Valitettavan usein kohtaamiset ovat kuitenkin kulissien ja roolien tyhjää kolinaa. Jos sen sijaan uskallan olla "auki", saattaa se rohkaista Toistakin avautumaan. En tarkoita, että tämän myötä kertoisimme aina jokaiselle kaikki salaisuutemme, vaan että herkistymme havaitsemaan Nyt-hetken ja Toisen ainutlaatuisuuden, taikuuden ja ihanuuden. Se jos mikä on maagista, se on arjen lattean harmauden osoittautumista värikylläiseksi kolmiulotteiseksi seikkailuksi.

Kärsimys, viha ja tietoisuus

Iltapalan yhteydessä tuli puheeksi jaksaminen. Jemina totesi: "Muista mun ohje, ota rennosti vaikka ärsyttää." Siinäpä se. Ota rennosti, vaikka vihastuttaa. Ota iisisti, vaikka kärsii.

Mitä on kärsimys? Mitä on viha? Ne ovat käsitteitä, joita olemme ehdollistuneet käyttämään tiettyjen tietoisuudessa ilmenevien tunnetilojen yhteydessä. Tämä ei vielä ole mikään ongelma. Ongelmat syntyvät siinä kohtaa, kun samaistamme itsemme näihin tunnetiloihin; "minä olen surullinen", "minä olen iloinen", "minä olen vihainen" tai "minä olen kärsivä". Näkökulma avartuu oleellisesti ymmärrettäessä, että "paikka" tai "ulottuvuus", jossa jokin tunne (tai ajatus) "sijaitsee" tai ilmenee, on enemmän kuin persoonallinen samaistuminen kyseiseen tunteeseen tai ajatukseen. Tietoisuus on avarampi kuin mikään sen käsitteellisesti hahmotettava sisältö tai osajoukko. Avartuminen ja laajentuminen identifikaatiosta käsitteelliseen mieleen ei johda tunnekuolemaan. Se ei johda välinpitämättömyyteen. Tunteet ja ajatukset tulevat ja menevät niin kuin ennenkin, mutta niillä ei ole enää valtaa meihin. Ne eivät takerru meihin kuten aiemmin emmekä me anna itsemme takertua niihin. Tunteet ja ajatukset havaitaan, tunnistetaan, kohdataan... mikä lähestymistapa nyt sitten kulloinkin on tarkoituksenmukainen. Sitten niiden annetaan kadota tietoisuuden kentältä. Tässä realisoituu vapaus.

Mistä kärsimys tulee? Mistä viha tulee? Kuten edellä totesin, ne ovat "vain" käsitteellinen tulkinta tietyille tunnereaktioille. Nämä reaktiot aiheutuvat tämän hetken kieltämisestä niin kuin se todentuu tietoisuudessa nyt-hetkellä. Sen sijaan että hyväksyttäisiin tämä hetki niin kuin se on, ajatellaankin että "vasta sitten kun jonakin epämääräisessä tulevaisuudessa toteutuvana ajanhetkenä on tätä/tuota/sitä materiaalista/henkistä enemmän/vähemmän... sitten, vihdoinkin minun on hyvä olla, sitten olen ehjä". Kuten arvata saattaa, tämä sitkuttelijan kaipaama hetki toteutuu vain harvoin ja se kestää vain hetken. Pääosin elämämme sujuu enemmän tai vähemmän kärsivissä sitkuttelu-tunnelmissa. Kärsimyksen olemassaolo on riippuvainen tästä sitkuttelu-tyyppisestä ei-läsnäolosta ja ajattelusta. Kärsimys lakkaa kun sitkuttelu lakkaa, tietoisuus ei identifioi itseään tajunnan sisältöön ja ihminen alkaa olla läsnä tässä hetkessä ja hyväksyy sen niin kuin se on, valoineen ja varjoineen.

Jos Jumala on kaikkivaltias ja hyvä niin miksi Hän sallii kärsimyksen? Tämä kristinuskon klassinen teodikea -ongelma perustuu dualistiseen tapaan nähdä oleva. Oleva jaetaan Jumalaan ja maailmankaikkeuteen. Jumala mielletään maailmankaikkeuden ulkopuoliseksi toimijaksi, joka on enemmän tai vähemmän irrallaan maailman tapahtumista. Toisinaan Jumala puuttuu tapahtumien kulkuun ja toisinaan Hän kääntää selkänsä. Merkillinen Jumala, eikö totta! Teodikean ongelma katoaa, kun päästämme irti tällaisesta jumalakuvasta. Ateisti (kreik. a-theotes, ei jumalia) kieltää minkäänlaisen jumalan olemassaolon. Agnostikko toteaa että Jumalasta ei ole tietoa (a-gnosis, ei-tietoa). Millainen on jumalakuvani? En ole ateisti. En ole agnostikko. En osaa itseäni mihinkään lokeroon laittaa. Kokeilen mitä tapahtuu: jumalakuva on sana, joka mielessäni viittaa ajatukseen alkuräjähdyksen singulariteetissa "syntyneestä" kiihtyvästi laajenevasta maailmankaikkeudesta. "Alussa", ennen aikaa ollut puhdas tietoisuuspotentiaali realisoituu käsittämättömän monimuotoisena ja laajana olevana ja olevassa ja olevan kautta. Tämä tietoisuus katsoo ja tutkailee itseään kaikessa olevassa, myös sinussa ja minussa. Miksi sinä ja minä sallimme kärsimyksen? Jokainen meistä "synnyttää" kärsimyksen yhä uudestaan sinä hetkenä kun emme suostu hyväksymään tätä hetkeä ja tämän hetken täyteyttä niin kuin se on. Kärsimys syntyy, kun kaipaamme pois nykyhetkestä. Kärsimys syntyy pakomme yhteydessä. Kärsimys katoaa kun emme enää pakene. Kärsimys katoaa kun emme enää kaipaa pois nykyhetkestä. Nykyhetki on avoin ja ikuinen kutsu rauhaan.

Tienviittoja tietoisuuden avaralle kentälle

Aito "gnosis" tai tieto Jumalasta on tietämisen ja ei-tietämisen vastakkainasettelun tuolla puolen. Se on kaiken tiedon ylittämistä. Automaattisesti miellämme (olemme ehdollistuneet, oppineet ajattelemaan) tiedon ja tietämisen dualistisesti subjektin (tiedostava minuus) ja objektin (tiedostettava asia, ilmiö, kohde) välisenä suhteena. Tietäminen on subjektin ajattelun ja objektin vastaavuutta, ei-tietäminen on ei-vastaavuutta. Pidän tätä ajatteluvirheenä. Tähtään dualistisen harhan tuolle puolen - tietämisen ja ei-tietämisen ylittävään näköalaan. Siinä ei-dualistisessa maisemassa subjekti, objekti ja tietämisen prosessi on tietoisuuden ikuinen nyt.

Nämä ovat vain käsitteitä, jotka viittaavat johonkin suuntaan. Voin näyttää tällaisenkin tienviitan: tietoisuus tulee itsestään tietoiseksi sinun ja minun persoonassa. Persoona on Tietoisuuden ilmenemistä ja reflektiota ja se "sijaitsee" Tietoisuuden kentässä. Kartta tai maisema, jossa tienviitat, ihan jokainen niistä "sijaitsee", on Tietoisuus tai Jumala tai Kaikki tai Yksi. Muista taas: nämä kaikki vain käsitteitä, jotka osoittavat suurimpaan mahdolliseen Ideaan joka realisoituu koko ajan nyt-hetkessä. Suurinta mahdollista Ideaa ei voi redusoida käsitteiksi, sitä ei voi ottaa käsitteellisesti haltuun. Idea on siis... käsittämätön. Käsitätkö?

Alussa, ennen alkuräjähdystä, singulariteettia, oli Tietoisuus, tai ehkäpä olisi parempi puhua potentiaalisesta Tietoisuudesta, joka "päätti" realisoitua, toteuttaa itsensä, siis tulla tietoiseksi itsestään. Pam. Big bang. Nämäkin ovat vain käsitteitä, jotka viittaavat mysteeriin joka on luonteeltaan lausumaton. Ytimessä on siis ajatus tietoisuudesta, jonka sisältöä kaikki on viimeistä piirtoa myöten.

Dualismin ylittäminen

Olenko gnostikko? Riippuu ihan siitä, mikä sisältö käsitteelle annetaan. Kyllä, minua voi pitää gnostikkona sikäli, että koen jumalakuvat harhana niin kauan kuin ihminen on subjekti-objekti -dualismin pauloissa. Syvällinen tietäminen on nondualistista, se on klassisen tietoteoreettisen dualismin ylittämistä. Tässä murtuu perinteinen tapa (keinotekoisesti) jakaa oleva minään ja ei-minään, tietoteoreettiseen subjektiin, objektiin ja tietämisen prosessiin. Tämä pätee niin kvanttimekaniikassa kuin vaikkapa ihmisen olemuksessa ja tietoisuudessa. Nondualistinen "tietäminen" on tietäjän, tiedettävän ja tietämisen ykseyttä tietoisuudessa. Tietoisuus on primääri jakamaton tosiasia. Kaikki, korostan kaikki nimeäminen, luokittelu, jakaminen on sekundääristä meille avautuvaan tietoisuuteen nähden.

On yhdentekevää, käytetäänkö tästä näköalasta nimitystä "gnostinen", "nondualistinen", "panteistinen", "monistinen" tai "x". Sekin on vain yksi yritys luokitella jokin luokittelematon. Totta kai käsitteet ovat viisaasti käytettynä hyödyllisiä, mutta niillä voidaan myös virittää lukemattomia ansoja.

Ad fontes - takaisin juurille

Jos et ole kiinnostunut jumalakuvasta, alkukristillisyydestä tai gnostismista, niin säästät aikaasi skippaamalla ao. pitkähkön pohdintani. Jos olet syvästi kristitty arvostan vakaumustasi ja varoitan, että valitettavasti pohdintani saattaa loukata sinua. Tähdennän kuitenkin, että vilpitön tarkoitukseni on ollut pohtia kristinuskon ydintä mahdollisimman avoimesti niin kuin se minulle näyttäytyy. Pohdinta on väistämättä subjektiivista. Se on eräänlainen kuvaus ainutlaatuisesta matkasta, jota olen tehnyt lähes 23 vuotta. Se on minun matkakertomukseni. Rohkenen ajatella, että kertomus saattaa tarjota vahvistusta toisille totuuden etsijöille. Matka jatkuu.
- - -
Facebookissa on "Kirkko Suomessa" -niminen ryhmä. Siitä tykkää yli 15000 ihmistä. Ryhmässä kysyttiin hiljattain, että "mitä tekisit, jos sinulla olisi avaimet kirkkoon?" Mitä minä tekisin?

2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenmäärä on kääntynyt selvään laskuun. Kirkkoon kuuluvien osuus on laskenut 85%:sta 77,2%:iin, mikä toki edelleen on suuri osuus. Ruotsissa vastaava luku on 68,8%, mikä on pohjoismaiden alhaisin. Kirkossa on varmasti paljon pohdittu, mitä tehdä. Kuinka profiloitua modernissa maailmassa? Kuinka puhutella nykyihmistä? Ennen omaa vastaustani haluan heti alkuun korostaa, että kirkko tekee paljon erittäin arvokasta työtä. Esimerkiksi erilaiset lapsille ja varttuneemmillekin suunnatut kerhot ovat hieno mahdollisuus. Myös vähäosaisten auttaminen ja sielunhoidollinen tuki on Jeesuksen opetuksen mukaista toimintaa.

Kirkko nojaa opillisesti kristinuskoon. Suurin osa meistä rippikoulun käyneistä osaa uskontunnustuksen "Minä uskon Isään, Jumalaan... sekä Hänen ainoaan Poikaansa... joka ristiinnaulittiin, kuoli ja haudattiin, nousi kolmantena päivänä kuolleista... ja on tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita..." Tyypillisesti ajattelemme, että meille opetettu kristinusko on suoraa ja väärentämätöntä Jeesuksen opetuksiin pohjautuvaa oppia. Voidaan sanoa, että meille tutussa kristillisessä opissa korostetaan "Christo pro nobis" (Kristus puolestamme). Kirkko nimittäin opettaa, että meidän ei tarvitse tehdä mitään pelastuksen eteen, sillä kaikki on valmista. Meidän tarvitsee vain vastaanottaa pelastuksen lahja, joka pohjautuu ristinkuoleman kautta tehtyyn sovintoon Jumalan ja ihmisen välillä.

Kirkon ja nykykristinopin suurimpana tragediana pidän ajanlaskumme ensimmäisinä vuosisatoina tehtyä gnostisten juurien katkaisua. Tämän myötä käsityksemme alkukristillisyydestä on lähes poikkeuksetta vääristynyttä. Olemme lukeneet ja kuulleet valtataistelun voittajien kitkeriä todistuksia gnostisesta "harhaopista", joka tuli puhdasoppisuuden nimissä kitkeä pois alkukirkon piiristä.

Minusta kirkon tulisi palauttaa opilliseen ytimeen ajatus "Christo in nobis", Kristus meissä. Tällä en tietenkään tarkoita farisealaista pöyhkeilyä omalla vanhurskaudella, vaan tervettä nöyryyttä, jotta Jumalan voi kohdata sisäisesti, sielun temppelissä, sydämessä. Hylätyn alkuperäisen kristinuskon gnostisessa muodossa on kyse nimenomaan Kristuksesta ihmisessä. "Gnosis" viittaa sisäiseen tuntemukseen totuudesta, sisäiseen tietoon Kristuksesta. Mullistavaa gnosiksessa on se, ettei ihminen kaipaa eikä tarvitse mitään tai ketään ulkoista auktoriteettia, oppia tai organisaatiota kertomaan tai osoittamaan oikea ja väärä. Sen sijaan ihminen voi sisäisesti, sielunsa kautta oppia tuntemaan totuuden. Alkukirkolliselle valtaeliitille tämä oli suuren luokan skandaali. Tiukkaan hierarkiaan, käskytykseen ja kontrolliin viehättyneille alkukirkon piispoille, papeille ja rivijäsenille tämä oli mahdotonta hyväksyä. Gnostikko ei nimittäin missään olosuhteissa suostunut manipuloitavaksi. Gnostikot välttivät viimeiseen asti jäykkää organisoitumista. Tämä ilmeni mm. niin, että jokaisen kokoontumisen aluksi arvottiin, kuka puhuisi ja kuka toimittaisi ehtoollisen. Arpa saattoi luonnollisesti osua myös naiseen. Tämä ei todellakaan miellyttänyt patriarkaaliseen jumalakuvaan takertuneita valtapolittisia pelureita! Gnostikoista oli päästävä eroon, hinnalla millä hyvänsä.

Gnostisen kristinuskon sijaan kehiteltiin ja dogmatisoitiin veriteologinen sovitusoppi. Se on minusta käsittämätön ja jumalakuvan osalta yhteensovittamaton ajatusmalli. Esimerkiksi 1. Johanneksen kirjeessä (4:8, 16) sanotaan, että Jumala on rakkaus. Jos näin on, niin miksi ihmeessä maailmankaikkeuden Luoja olisi syvästi vihainen Linnunradan laidalla, tomuhiukkasella nimeltä Maa asuvalle pikkuruiselle ihmispololle? Kosmoksen arkkitehtiko olisi niin raivoissaan, että vaatii ehdottomasti sovituksen, veriuhrin? Taivaan ja maan luojako ei voi antaa anteeksi millään muulla ehdolla kuin vaatimalla viattoman sijaiskärsijän? Jos uskot ristinkuolemaan, niin pelastut ikuiseen autuuteen ja jos et usko, niin kärsit ikuisesti?

Mikä olikaan rikos, joka johti suureen pelastusoperaatioon ja Golgatalle? Tunnemme tarinan alkuperäisestä onnelasta, jossa vallitsi tasapaino ihmisen ja Jumalan välillä. Paratiisissa kaikki oli täydellistä kunhan ihminen vain ymmärsi noudattaa erästä ehdotonta kieltoa. Ihminen ei missään tapauksessa saanut olla utelias. Hän ei saanut oppia, hän ei saanut yrittää ottaa asioista selvää. Jumala nimittäin sijoitti Paratiisiin Hyvän ja Pahan tiedon puun, jonka hedelmiin ei saanut koskea. Jumala tahtoi ihmisen pysyvän lapsenomaisessa tietämättömyyden tilassa. Kaikki toimikin hienosti kunnes eräänä päivänä Eeva-parka hairahtui kuuntelemaan petollisen käärmeen kuiskuttelua. "Onko Jumala todellakin sanonut..." (1. Moos.3:1). Eeva maistoi kuin maistoikin tiedon hedelmää. Kun hän näki, "että puun hedelmät olivat hyviä syödä ja että se oli kaunis katsella ja houkutteleva, koska se antoi ymmärrystä" (1.Moos 3:6), tahtoi hän luonnollisesti tarjota tiedon hedelmää Aatamillekin. Jumalan mielestä tämä rikkoi idyllin peruuttamattomasti ja sanktiot olivat kovat: Jumala kirosi käärmeen, aiheutti Eevalle kovat synnytystuskat, antoi Aatamille kovan työn raatamisen (1.Moos 3:14-19) ja lisäksi ajoi ihmisen pois Paratiisista. Käärme, nainen ja tiedonjano demonisoitiin. Seuraukset olivat kauaskantoiset. Vielä tänäänkin valitettavan moni tieteellisissä piireissä suhtautuu torjuvasti ja jopa vihamielisesti kaikkeen mikä hiukankin haiskahtaa uskolta ja uskomiselta. Tiede ja usko nähdään toistensa vastakohtina.

Uskotko sinä edelläkuvatun kaltaiseen Jumalaan? Uskoit tai et, se on jumalakuva, jota kirkko meille opettaa. Se on virallinen kristinusko pähkinänkuoressa. Gnostisten ainesten "puhdistamisen" ja Raamatun kaanonin muodostamisen jälkeen kristinusko käsitetään edelläkuvattuna "ainoana totuutena" Jumalan ja ihmisen välisestä suhteesta, välirikosta ja sovituksesta. Uskonko minä siihen? Kuulun kirkkoon, mutta minun on tunnustettava: minä en tunne tällaista Jumalaa. Sydämessäni en tunnusta tällaista tyrannia. Ehkä sinulle on uutta tämä: alkuperäinen kristinuskokaan ei tuntenut tällaista julmurijumalaa.

Raamattu on kirkolliskokousvääntöjen ja muokkaamisen ja suoranaisen väärentämisen (esimerkiksi Paavalin nimiin laitetut naisvastaiset tekstit) tuloksena sovittu kirjoitusten kokoelma. Se ei ole taivaasta tupsahtanut. Jos avoimin mielin haluaa laajentaa ja syventää käsitystään kristinuskon juurista, niin ehdottomasti kannattaa tutustua myös muihin lähteisiin kuin kirkollispoliittisen valtapelin voittajien kirjoittamaan tarinaan.

Millainen on Jumala? Viisainta olisi vaieta, sillä jokainen käsite rajaa, vähentää, sulkee pois Jumalaa, joka on kaikki. Muista, että seuraava on vain käsitteitä, vain likimääräisiä kuvia äärettömästä, vain tienviittoja. Älä jää katsomaan sormea, joka osoittaa kuuta. Tässä tienviittoja: Jumala on rakkaus. Jumala on kaikki. Ei ole paikkaa, missä Jumala ei olisi. Etsit siis Jumalaa? Hyvä. Älä säntäile tuonne tai tänne, käänny tietoisuuteesi, hiljennä mielesi. Odota, kuuntele. Jumala puhuu hiljaisuudessa.

facebook.com/OnKaikki

Sosiaalinen media - mahdollisesti sosiaalinen

Olen facebookannut tammikuusta 2008 alkaen. Bloggaamisen aloitin hieman aiemmin, maaliskuussa 2006. Irc ja keskustelupalstat ilmestyivät tietoisuuteeni jo 1980-luvun lopulla. Tiesittekö muuten, että ircin (ja irkkaamisen) keksi kuusamolainen Jarkko Oikarinen? Muistan hyvin Jarkon, hänen koiransa ja etenkin hänen tietokoneensa. Commodore VIC-20 oli kova ja edistyksellinen juttu Kuusamossa 1970-luvun lopussa.

Olin pitkään penseä facebookin suhteen - mitä ihmettä minä, keski-ikäinen ihminen siellä nuorten hiekkalaatikossa tekisin? Miksi minä huutelisin muulle maailmalle, että katsokaa, tässä minä olen, tätä minä teen, tällaiselta minä näytän? Käsitykseni muuttui joulukuussa 2007. Tapasin vanhan koulukaverini Kuusamon liikuntahallin kuntosalilla. Treenin lomassa vaihdoimme kuulumisia, juttelimme juoksuharrastuksesta ja maratonharjoittelusta. Lopuksi Tapsa kysyi, olenko facebookissa. Kyseenalaistettuani fb:n, Tapsa selitti kärsivällisesti, että on siellä myös aikuisia ja että itsestähän se on kiinni minkä verran siellä itsestään kertoo ja että seinän näkyvyyden voi määrittää. Lopun arvaatkin - uteliaisuus vei voiton ja parin viikon kuluttua otin naamakirjan käyttöön. Luonnollisesti Tapsasta tuli ensimmäinen kaverini.

Näen fb:n ambivalenttina ilmiönä. Se on yhtäältä suuri mahdollisuus itsetuntemuksen tietä kuljettaessa ja toisaalta mahdollinen sudenkuoppa, jonka myötä toteutamme ja ylläpidämme kulissiminää, valhetta. Koen, että mitä enemmän uskallan olla oma itseni, sitä enemmän voin oikeasti kohdata Toisen - tämä pätee niin fb:ssä ja kuin elävässä elämässäkin. Mitä rohkeammin luovun defensseistä, sitä rikkaammin koen elämän. Mitä vähemmän rakennan suojamuureja itseni ympärille, sitä vapaammin voin hengittää, luoda, kohdata, kokea, ylipäätään elää.

Toinen sosiaalisen median mahdollinen sudenkuoppa piilee siinä, että alamme priorisoida sitä elävän elämän sijaan, tähän tapaan: istun kahvilassa jonkun kanssa ja sen sijaan että olen 100% läsnä tälle ihmiselle, vilkuilen ja hieron tämän tästä älykännykkää/tablettia. Paitsi että moinen on epäkohteliasta, on se myös epäaitoa olemista ja silmien sulkemista välittömästi tarjolla olevalle mahdollisuudelle. Näen että face-to-face -tilanne pitäisi aina priorisoida facebook- tai muiden välineellisten kontaktien edelle.

Miettiessäni fb:n ja bloggaamisen hyviä mahdollisuuksia ja mahdollisia haittoja, vaakakuppi kallistuu selvästi plussan puolelle. Kiitos tästä kuuluu sinulle, tuntematon lukijani. Kiitos, että olet. Saatan tuntea sinut myös elävässä elämässä, saatan tuntea sinut vain internetin välityksellä - niin tai näin, sinä olet ainutlaatuinen tietoisuus maailmassa, jonka jaamme sikäli kuin tietoisuutemme kohtaavat. Tässä ja nyt on yksi mahdollisuus. Kohdataanko?

- - -

lisäys klo 20.00
Jäin vielä pohtimaan tuota kulissiminä-ideaa... Toisinaan onkin ehkä niin päin, että elävässä elämässä on ihminen saanut kuraa silmille ja puukkoa selkään siinä määrin ettei hän enää uskalla olla avoin face-to-face. Sama ihminen uskaltaa olla avoin vain sosiaalisessa mediassa, ehkä anonyymina (esimerkiksi blogit, keskustelupalstat), ehkä nimellään ja kasvoillaan (facebook). Kaverit ovat sitten kummissaan kun facebook-persoona ei istukaan tuttuun ja turvalliseen lokeroon, lujasti lukittuun mielikuvaan ihmisestä. Emmekö voisi toimia niin että jokainen ihminen, jokainen lähimmäinen voi luottavaisesti olla oma itsensä, toteuttaa itseään? Voisimmeko olla luomassa ilmapiiriä, jossa jokainen uskaltaa laittaa itsensä likoon?

Askelmerkkejä addiktioista flow'n autuuteen (Addiktioista, osa 2/2)

Valtaosalla meistä on jonkin sortin riippuvuus johonkin asiaan tai aineeseen. Toki on tiettyjä välttämättömyyksiä, joita ilman elämä olisi mahdotonta tai ainakin hyvin hankalaa. Tarvitsemme ainakin ravintoa, vaatteita, katon pään päälle, ihmissuhteita ja mielekkään työn. Monta muutakin asiaa tulee helposti mieleen. Tarkoitukseni ei ole demonisoida mitään asiaa, mutta luonnollisen tarpeen muuttuessa addiktioksi kyse on yksinkertaisesti epäterveen ajattelumallin muodostamisesta. Addiktion ytimessä on nimittäin ajatus tämän hetken puutteellisuudesta, epätäydellisyydestä. Kuvittelen, että jotakin puuttuu tästä hetkestä. En ole ehjä, vielä. Nyt-hetki on täydempi vasta sitten kun olen saanut savukkeen, lasin viiniä, palkankorotuksen, uuden auton/talon/puolison... Olen onnellinen sitten kun olen tehnyt lomamatkan, ostosmatkan, liikuntasuoritteen... Sitten kun. Sitkun kitkun.

On helppo tunnistaa sitkuttelun ja addiktioiden välinen dynamiikka. Addiktoituminen katoaa heti, kun sitä ei enää ruokita mentaalienergialla. (Toki joidenkin addiktioiden hylkääminen saattaa aiheuttaa rajujakin vieroitusoireita.) Addiktiot ovat riippuvaisia sitkuttelusta. Sitkuttelu syöttää niille elinvoimaa. Kuinka tämä energiahävikki estetään? Ainoana kestävänä ratkaisuna näen oivalluksen tämän hetken täyteydestä. Voisimmeko ajatella, ettei tästä ainutlaatuisesta nyt-hetkestä puutu yhtään mitään? Entäpä jos näemme, että tämä hetki on täysi? Saatamme olla onnellisia tässä hetkessä ja voimme olla surullisia juuri nyt. Oleellisesta on nähdä, että tämä hetki on täydellinen niin ilossa kuin surussakin. Ihmisestä tulee vapaa heti kun hän hyväksyy tämän hetken sellaisena kuin se on, valoineen ja varjoineen. Ihminen saavuttaa rauhan, kun hän lakkaa pakenemasta tätä hetkeä silloinkin kun se on tuskan täyttämä. Kun ihminen ymmärtää, että vain ja ainoastaan nyt-hetkessä "sijaitsee" avain onneen, hän näkee pakenemisen turhuuden.

En sano, että tämän myötä ihmisestä tulisi passiivinen ajopuu elämän virrassa. Kuinka usein elämä tuntuukaan lipuvan sormiemme välistä! Ajattelemme ajan kiitävän ja koemme jäävämme jotenkin sivullisiksi. Olemme fyysisesti läsnä palaverissa, kotona, hississä, liikennevaloissa, mutta ajatuksemme askartelee toisaalla. Tämän hetken hyväksyminen johtaa täyteen läsnäoloon, jossa ihmisen koko kapasiteetti on käytettävissä. Ihmeellisiä asioita tapahtuu, kun silmämme ovat auki, puramme suojamuurit ja defenssit ja alamme nauttia tästä hetkestä. Flow-kokemuksista tulee arkea. Asiat sujuvat, luovuus kukoistaa, me tunnemme olevamme elossa. Läsnäolo nyt-hetkessä mahdollistaa täyden huomion kohdistamisen kulloinkin tajunnassa ilmentyvään todellisuuteen. Tämä lähimmäinen, tämä kukka, tämä tuoksu, tämä kysymys, tämä väri, tämä ääni, tämä pöytä, tämä hetki... Kyse on lapsenomaisesta kyvystä haltioitua näennäisesti arkisten asioiden äärellä. Tämän myötä arki osoittautuu aarrearkuksi. Maaginen maailma. Ihmeellinen. Elämä osoittautuu kiehtovaksi seikkailuksi jännittävine juonenkäänteineen. Ennen kaikkea: ihminen ei enää koe todellisuutta saati elämää vihollisenaan. Sen sijaan hän kokee itsensä erottamattomaksi osaksi elämää. EläMä ja Mä. Mä ja eläMä. Mä olen elämä. Elämä on mä.

Kotona, aina

Kylläpä tuntuu hyvältä olla taas kotona! Puolitoista viikkoa Kannuksessa ja Kuusamossa - totta kai kivaa sekin! Koti? Koti on siellä missä sydän on. Koti on siellä missä olen perillä, turvassa. Juuri nyt se on tässä, takkatulen äärellä.

2013, ensimmäisen päivän ilta. Mikä on tärkeää juuri nyt? Merkittävältä oivallukselta tuntuu ajatus tämän hetken täyteydestä - tästä hetkestä ei puutu mitään. En ajattele, että minuutin, tunnin tai viikon kuluttua ehkä saavutan jotakin, jonka myötä olen vihdoin onnellinen. Ymmärrän, että jos en tässä hetkessä ole onnellinen niin missä sitten. En väitä, etteikö tähän hetkeen mahtuisi jossakin kohtaa myös murhetta. Hyväksyn tämän hetken niin kuin se on. Nyt näen, kuulen ja tunnen takkatulen leikin. Valoa ja varjoa. Ilman varjoja en voi ymmärtää valoa. Ilman murheen kokemusta en voi ymmärtää iloa. Ilman menetyksen tunnetta en voi kokea saavutusta. Todellisuus "koostuu" polariteeteista. Valo - pimeys, hyvä - paha, kuuma - kylmä, lähellä - kaukana... Lista on loputon. Polariteettien kautta ymmärrän kvaliteetteja, ymmärrän äärettömän rikkaan todellisuuden laatuja.

Tämän hetken hyväksyminen ei johda toimettomuuteen. En koe olevani passiivinen elämäni "todistaja". Sen sijaan koen asioiden "loksahtavan paikoilleen". En yritä hampaat irvessä puskea asioita eteenpäin, vaan annan asioiden tapahtua. Tuntuu siltä, että kun löytää saman hengitystahdin elämän kanssa, asiat sujuvat. Ajattelu tuntuu yhtä luontevalta kuin käveleminen. Minun ei tarvitse ajatella kävelyä, pohtia jalkojen siirtelyä ja tasapainon säilyttämistä. Kävely "tapahtuu" ikään kuin itsestään. Sen sijaan että "minä ajattelen", koen että "ajattelu tapahtuu". Sen sijaan että "minä elän", koen että "elämä virtaa". Sen sijaan että "minä saavutan", koen että "olen läsnä". Ihmeellisen yksinkertaista ja palkitsevaa. Merkillisen mutkatonta ja vaivatonta. Tavattoman tavallista ja ylenpalttisesti arkiymmärryksen ylittävää.

Koti? Koti on siellä, missä olen perillä. Olen kotona, aina.